Voi luoja näitä ujoja lapsia...ja heidän vanhempiaan...

Olisi minustakin helpompi olla vähemmän ujojen lasten vanhempi, mutta minkäs teet, kun samanlaisia ollan lasten isän kanssa oltu itsekin lapsina. Luonteen piirteille kun ei oikein voi muuta kuin antaa aikaa ja tukea.

Mitä esim. neuvolankäynteihin tulee, niin meidän ujojen lasten kanssa ne on yhtä helvettiä äidille. Pienessä ajassa pitäisi saada lapset uskaltamaan puntarille ja kaiken kukkuraksi tekemään tehtäviä ja vielä puhumaankin huh, huh..

tosi helvettiä. itellä on lapsi joka ei tosiaankaan ujostele, menee laatikoille, nappaa tutkimusvälineitä, ei kuuntele mitään, aikoo ovia, roikkuu joka paikassa. räplää mittaa/ vaa'an nappuloita.juoksentelee joka paikkaan. terveydenhoitajallakin meinasi mennä hermot kun oli 6v neuvola. koko ajan saa olla skarppina ja rajoittamassa ihan kädestä pitäen... ei osaa keskittyä liikenteeseen, ei jaksa olla kaupan kassajonossa.

no sitä se on kun on keskittymis ja tarkkaavaisuushäiriö. helpommalla pääsee vaikka ois 5 ujoa lasta.mutta kyllä mä silti kasvatan lastani vaikka hanellä on sairaus jota ei voi parantaa.

 

Minusta tavallaan on hyvä pakottaakin, sillä siinä lapsi oppii ettei taivas kaadu niskaan vaikka vastasikin naapurin mummon tervehdykseen. Harjoittelu tekee mestarin ja perusfraasien sanomiseen syntyy rutiini, siis nämä "kiitos" ja "terve".

Näen ehkä pakottamisen sellaisena tahdon ylittämisenä, josta ei ole hyötyä. Toisaalta, nyt puhutaan vain sanoista. Pakottaminen voi olla tietynkaltaista jämäkkyyttäkin. Ja juuri se jämäkkyys ja tukeminen ei ole minusta niinkään pakottamista kuin tukemista. Siinä voidaan kuunnella sitä lastakin. Voi harjoitella niitä sosiaalisia tilanteita rauhassa. Voi rohkaista ja tukea. Harjoittelemalla ja kannustamalla pääsee minusta pitemmälle kuin pakottamalla lapsen esimerkiksi sellaiseen tilanteeseen, että joutuu ahdistumaan ylettömästi ja pinnistämään liian nopeasti omien kykyjensä yli.

 

Edelleen joudun pyytämään 6- vuotiaalta vilkkaalta lapseltani katsekontaktia, kun keskustelemme silloin, kun hänestä olisi kiintoisampaa muualla. Kiitos unohtuu, kun keskittyminen menee kiitettävään asiaa jne.

Kiitoksen unohtaminen on aivan eri asia kuin se, että lapsi ei yksinkertaisesti saa sitä sanaa suustaan vaikka haluaisikin sen sanoa.

 

Kyllä taas tuli leijonaemo-olo ujon lapseni takia, kun aloituksen luin. Typerä ap, typerät ihmiset joiden mielestä ujous on silkkaa huonoa käytöstä :kieh:

Ihmiset ovat kirjoittaneet tässä ketjussa että ujous EI ole sama kuin huono käytös. Että vaikka onkin ujo, silti pitää opetella elämän perustaitoja. Niin muillakin temperamenteilla varustetut tekevät.

 

Miksi heistä saa ärsyyntyä, luonteenpiirrehän sekin on, eikä sille mitään voi, joten annetaan puheliaiden suupalttien olla rauhassa puheliaita suupaltteja...?

(mua taas ärsyttää se, että niin usein yleistetään reippaat, puheliaat lapset sellaisiksi, jotka jyräisivät muut alleen)

Niinhän sinäkin yleistät hiljaiset lapset huonosti käyttäytyviksi

... sinulla ei ilmeisesti ole hiljaisia ja ujoja lapsia, vaan...

 

Kiitoksen unohtaminen on aivan eri asia kuin se, että lapsi ei yksinkertaisesti saa sitä sanaa suustaan vaikka haluaisikin sen sanoa.

Kyllä. Mutta kumpaankaan ei riitä jatkotoimenpiteeksi äidin selitys "se on vaan niin vilkas" tai "se on vaan niin ujo". Kumpaakin pitää harjoitella usein ja pienestä pitäen, muuten tulee elämässä myöhemmin vaikeaa.

 

[QUOTE="...";26862564]Juuri tuo "levitetään kädet ja todetaan ei tässä minkä voi" -asenne ärsyttää. Kuten jo aimmin kysyin, pitäisikö liian suulaan ja toiset keskeyttävän lapsen äidin antaa lapsen puhua koko ajan toisten päälle ja todeta vain, että minkäs teet?[/QUOTE]


Oletko nähnyt minut sielä neuvolassa lasteni kanssa? Mistä päättelet, että levittelen käsiäni? Se on kuule sellainen operaatio aina, että siitä on käsien levittelyt kaukana. Mä ihan oikeasti teen kaikkeni, jotta lapseni tekevät ne tehtävät tai ainakin suurimman osan niistä sen yhden käynnin aikana. Jokunen kuulon tutkiminen on tosin jollain lapsista kestänyt useamman vuoden, ennen kuin on uskaltanut.

 

Kuka sen määrittelee, että ei selviydy???
Kaikkeen tottuu ja lapset oppivat, jos vain saavat tilaisuuden siihen. Ujolle lapselle harjoitusmahdollisuuksia tulee järjestää vain vähän enemmän. Ei kukaan lapsi harjoittelematta opi muiden kanssa kommunikoimaan.

Tiedän lapsia, jotka eivät selviydy vaikka tilaisuuksia on päivittäin. Mutismista kärsivät yhtenä ryhmänä. Siinä ei pakottamalla päästä minnekään. Toisaalta, mutismi ei ehkä ole niinkään ujoutta. Mutta tiedän myös todella ujoja lapsia, joille on vaikea olla sosiaalisissa tilanteissa selvästi tuntematta oloaan epämukavaksi. Joten kun lapsen todella ujo kaveri tulee kylään, en turhia kysele ja pakota keskustelemaan. Kysyn lyhesti. Totean asioita lyhyesti. En tungettele seuraan. Tulee puhumaan jos on puhuttavaa. Hyvin tuo on selviytynyt, vaikka vähänlaisesti saa suustaan sanoja.

 

Näen ehkä pakottamisen sellaisena tahdon ylittämisenä, josta ei ole hyötyä. Toisaalta, nyt puhutaan vain sanoista. Pakottaminen voi olla tietynkaltaista jämäkkyyttäkin. Ja juuri se jämäkkyys ja tukeminen ei ole minusta niinkään pakottamista kuin tukemista. Siinä voidaan kuunnella sitä lastakin. Voi harjoitella niitä sosiaalisia tilanteita rauhassa. Voi rohkaista ja tukea. Harjoittelemalla ja kannustamalla pääsee minusta pitemmälle kuin pakottamalla lapsen esimerkiksi sellaiseen tilanteeseen, että joutuu ahdistumaan ylettömästi ja pinnistämään liian nopeasti omien kykyjensä yli.

Ehkä se pakottamisen ja jämäkkyyden raja on hiuksenhieno, mutta itse en ainakaan millekään "etsäviitsispliis"-linjalle lähteä. Sillä harvoin saa lasta ylittämään itseään ja huomaamaan että on hienoa että osaa ja uskaltaa. Esim. pakotin lapset tänä vuonna Tykkimäellä Idän pikajunaan, vaikka he jonossa tuhersivat itkua etteivät uskalla. Ja kivaa oli ja laitteessa käytiin sen 20 kertaa. Pakotin myös huutavan nelivuotiaani polkemaan myös alamäkeen vaikka kuulemma pelotti, alkuun tietenkin kiinni pitäen. Nyt hän polkee ja jarruttaa itse ja haluaa pyörälenkille joka päivä.

Sen puhumisen suhteen on vähän sama juttu, jämäkällä otteella lapsikin huomaa ettei se niin hirveää olekaan. Tai jonkin uuden harrastuksen aloitus, ujo ei ehkä millään uskaltaisi mennä ekalle tanssitunnille mutta kun puolipakolla ensimmäisen kerran menee, niin seuraava kerta onkin jo paljon helpompaa. Ei nyt tietysti saa lasta pakottaa harrastamaan jotain mitä ei halua, mutta jos lapsi on pidempään halunnut tanssimaan ja se meinaa tyssätä puoli tuntia ennen tunnin alkua ujouteen, niin on ehdottomasti palvelus lapselle olla menemättä ujouteen mukaan. Mikä pettymys hänelle olisikaan se, ettei kovasta halusta huolimatta uskaltanut.

 

[QUOTE="hippula";26862610]tosi helvettiä. itellä on lapsi joka ei tosiaankaan ujostele, menee laatikoille, nappaa tutkimusvälineitä, ei kuuntele mitään, aikoo ovia, roikkuu joka paikassa. räplää mittaa/ vaa'an nappuloita.juoksentelee joka paikkaan. terveydenhoitajallakin meinasi mennä hermot kun oli 6v neuvola. koko ajan saa olla skarppina ja rajoittamassa ihan kädestä pitäen... ei osaa keskittyä liikenteeseen, ei jaksa olla kaupan kassajonossa.

no sitä se on kun on keskittymis ja tarkkaavaisuushäiriö. helpommalla pääsee vaikka ois 5 ujoa lasta.mutta kyllä mä silti kasvatan lastani vaikka hanellä on sairaus jota ei voi parantaa.[/QUOTE]


Öö... ei mun lapset rauhallisia ole, vaikka ujoja onkin.. Esikoisella on todettu tarkkaavaisuudessakin vaikeutta eli sellainen adhd tapaus hän on ollut, vaikka ujo sen lisäksi. Kuopus samanlainen villikko, joka kiipeilee ja näprää ihan kaiken, mutta silti on ujo vieraille ihmisille.

 

Ujous on eri asia kuin huono käytös.

Persoonaltaan ekstroverteiltä odotetaan hyvää käytöstä, tervehtimistä, silmiin katsomista, vastaamista kysyttäessä, kiitos ja anteeksipyyntöä jne. mutta jostain syystä introverteiltä tätä ei aina vaadita ja se ärsyttää.

Oot kyllä aivan oikeassa, juuri noin se menee.

Missä menee ujouden ja huonon käytöksen raja? Sitä oon joskus miettinyt.

 

Ehkä se pakottamisen ja jämäkkyyden raja on hiuksenhieno, mutta itse en ainakaan millekään "etsäviitsispliis"-linjalle lähteä. Sillä harvoin saa lasta ylittämään itseään ja huomaamaan että on hienoa että osaa ja uskaltaa. Esim. pakotin lapset tänä vuonna Tykkimäellä Idän pikajunaan, vaikka he jonossa tuhersivat itkua etteivät uskalla. Ja kivaa oli ja laitteessa käytiin sen 20 kertaa. Pakotin myös huutavan nelivuotiaani polkemaan myös alamäkeen vaikka kuulemma pelotti, alkuun tietenkin kiinni pitäen. Nyt hän polkee ja jarruttaa itse ja haluaa pyörälenkille joka päivä.

Sen puhumisen suhteen on vähän sama juttu, jämäkällä otteella lapsikin huomaa ettei se niin hirveää olekaan. Tai jonkin uuden harrastuksen aloitus, ujo ei ehkä millään uskaltaisi mennä ekalle tanssitunnille mutta kun puolipakolla ensimmäisen kerran menee, niin seuraava kerta onkin jo paljon helpompaa. Ei nyt tietysti saa lasta pakottaa harrastamaan jotain mitä ei halua, mutta jos lapsi on pidempään halunnut tanssimaan ja se meinaa tyssätä puoli tuntia ennen tunnin alkua ujouteen, niin on ehdottomasti palvelus lapselle olla menemättä ujouteen mukaan. Mikä pettymys hänelle olisikaan se, ettei kovasta halusta huolimatta uskaltanut.

Olen samoilla linjoilla. Joskus on vaan kohdattava tilanteita.

Tiedän perheen, jossa lapsen ujous estää lähes kaiken. Esim. kylään mennessä eivät tiedä, voivatko mennä sisälle, kun lapsi ei välttämättä uskalla. Ja sitten he viettävät aikaa lapsen kanssa ulkona tai lähtevät pois. Ihan älytöntä!

 

Niin ja myönnetään, että minulla on kahdenpään lapsia... Ei fyysisiltä ominaisuuksiltaan, vaan yksi vilkas, puhelias, äänekäs, helposti jutun aikaansaava, keskimmäisen ollessa ujo, hiljainen, vetäytyvä, hitaastilämpiävä ja oman aikansa ottava. Välimuotohan olisi täydellinen, miellyttäisikin varmasti kaikkia aikuisiakin enemmän . Ei tarvitsisi yhtä kannustaa puhumaan ja muistuttaa miten toimitaan missäkin tilanteessa tai mitä pitää muistaa sanoa, ja toista taas ei tarvitsisi kehoittaa olemaan välillä hiljaakin, pysähtyä ja kuunnella mitä muut sanoo. Nuorimmainen menee keskelle huonetta ja huutaa äänekkäästi "Hei, olen täällä!" keskimmäisen mennessä seinän viereen esittelyn jälkeen hakemaan vähän rohkeutta liikkumiseen. Ujo ei varmasti pääse helpommalla kuin tuo vilkastaan. Enemmän olen joutunut päätäni vilkkaan kanssa vaivaamaan kaiken suhteen.

 

Sen puhumisen suhteen on vähän sama juttu, jämäkällä otteella lapsikin huomaa ettei se niin hirveää olekaan. Tai jonkin uuden harrastuksen aloitus, ujo ei ehkä millään uskaltaisi mennä ekalle tanssitunnille mutta kun puolipakolla ensimmäisen kerran menee, niin seuraava kerta onkin jo paljon helpompaa. Ei nyt tietysti saa lasta pakottaa harrastamaan jotain mitä ei halua, mutta jos lapsi on pidempään halunnut tanssimaan ja se meinaa tyssätä puoli tuntia ennen tunnin alkua ujouteen, niin on ehdottomasti palvelus lapselle olla menemättä ujouteen mukaan. Mikä pettymys hänelle olisikaan se, ettei kovasta halusta huolimatta uskaltanut.

Ujojakin on erilaisia. Esim. meillä isompi tyttö on ujo, mutta jos hän tosissaan haluaa johonkin harrastukseen mukaan, hänen tahdonvoimansa riittää menemään yksin ryhmään mukaan, vaikkakin menee monet kerrat ennenkuin uskaltaa sielä kenellekään puhua.

Pojat taas on ollut sellaisia, että jos he eivät uskalla, he eivät mene eikä tee. Kerhoihin yms. ollaan menty ensin yhdessä ja pikkuhiljaa kokeiltu jäädä yksin. Jos heidä olisi heti eka kertaan yksin jätetty, ei heitä olisi sinne saanut enään toista kertaa tai jos olisi pakotettuna viety, he olisivat istuneet nurkassa yksin koko ajan.

 

Ehkä se pakottamisen ja jämäkkyyden raja on hiuksenhieno, mutta itse en ainakaan millekään "etsäviitsispliis"-linjalle lähteä. Sillä harvoin saa lasta ylittämään itseään ja huomaamaan että on hienoa että osaa ja uskaltaa. Esim. pakotin lapset tänä vuonna Tykkimäellä Idän pikajunaan, vaikka he jonossa tuhersivat itkua etteivät uskalla. Ja kivaa oli ja laitteessa käytiin sen 20 kertaa. Pakotin myös huutavan nelivuotiaani polkemaan myös alamäkeen vaikka kuulemma pelotti, alkuun tietenkin kiinni pitäen. Nyt hän polkee ja jarruttaa itse ja haluaa pyörälenkille joka päivä.

Sen puhumisen suhteen on vähän sama juttu, jämäkällä otteella lapsikin huomaa ettei se niin hirveää olekaan. Tai jonkin uuden harrastuksen aloitus, ujo ei ehkä millään uskaltaisi mennä ekalle tanssitunnille mutta kun puolipakolla ensimmäisen kerran menee, niin seuraava kerta onkin jo paljon helpompaa. Ei nyt tietysti saa lasta pakottaa harrastamaan jotain mitä ei halua, mutta jos lapsi on pidempään halunnut tanssimaan ja se meinaa tyssätä puoli tuntia ennen tunnin alkua ujouteen, niin on ehdottomasti palvelus lapselle olla menemättä ujouteen mukaan. Mikä pettymys hänelle olisikaan se, ettei kovasta halusta huolimatta uskaltanut.

Olen samaa mieltä. Etsäviitsipliis -linjaus ei ole tukemista, ei kasvattamista, eikä varmasti kovin hyödyllistäkään.

And for the record. Me vaadimme lapsiltamme hyvää käytöstä, hyviä tapoja, esittäytymistä, kiitosta, ole hyvää, pyytämisen taitoa.

 

Olen samoilla linjoilla. Joskus on vaan kohdattava tilanteita.

Tiedän perheen, jossa lapsen ujous estää lähes kaiken. Esim. kylään mennessä eivät tiedä, voivatko mennä sisälle, kun lapsi ei välttämättä uskalla. Ja sitten he viettävät aikaa lapsen kanssa ulkona tai lähtevät pois. Ihan älytöntä!

Jos ujous on noin paha, mielestäni puhutaan jo sairaudesta. Vauvalla vierastaminen voi olla noin pahaa, mutta jos taaperolla vielä...

 

[QUOTE="vieras";26862522]No pyh. Kuka nyt perässä vedettävän lapsen kanssa jaksaa leikkiä? Sellaista joka ei saa sanaa suustaan.[/QUOTE]
Aika rumasti sanottu, mutta...on siinä osatotuus kyllä.

Muistan, miten oma lapseni jokunen vuosi sitten tuskaili, että XXX:n kanssa voisi olla kiva leikkiä, mutta kun se ei koskaan puhu mitään hänelle, ei se sano mitä leikkiä haluaisi olla, ei vastaa kun hän juttelee, jne, ja häntä alkaa vähän kyllästyttää se asia jo. Että onko ihan pakko mennä taas tuonne pihalle missä XXX on (XXX:n äiti oli taas pyytänyt lastani sinne lapsensa seuraksi), kun hän mielummin menisi tuolle toiselle pihalle missä on YYY joka juttelee ja keksii itsekin leikkejä.

Ja annoin luvan mennä YYY:n kanssa leikkimään, paha paha minä. Mutta oikeasti ei voi olla reippaan puheliaan lapsen velvollisuus aina "vetää perässä" ujoa ja puhumatonta. Ja ei, lapsi ei ollut kiusaaja eikä ole sitä vieläkään, vaikka tykkäsikin sanallisesta vuorovaikutuksesta leikkikavereiden kanssa.

 

[QUOTE="vieras";26862633]Niinhän sinäkin yleistät hiljaiset lapset huonosti käyttäytyviksi

... sinulla ei ilmeisesti ole hiljaisia ja ujoja lapsia, vaan...[/QUOTE]
Missä kohtaa minä yleistin hiljaiset lapset huonosti käyttäytyviksi?
Olisitko hyvä ja kertoisit.

Mun mielestä jossain vaiheessa, jossain iässä ja jossain tilanteissa, ei voi enää piiloutua ujouden taakse. Ei voi lyödä luuria korvaan kun soittaa kaverille jos kamun äiti tai isä vastaa, vaan pitää uskaltaa sanoa että "moi täällä on Inkeri, onko Ursula kotona?". Ei voi olla kiittämättä, tervehtimättä. Ei, vaikka olisi ujo. Ja tarkoitan siis jo kouluikäisiä lapsia, tyyliin tokasta luokasta ylöspäin.

 

[QUOTE="hippula";26862567]no ujous ei ole silkkaa huonoa käytöstä, mutta vo isille lapselle silti opettaa että on kohteliasta vastata kun häneltä jotain kysytään. arvaa miltä minun lapsista tuntuu kun he käy puistossa kysymässä jotakuta leikkimään ja tää vaan toljottaa eikä sano mitään![/QUOTE]

Lapset oppivat yllättävän nopeaa, että toiset on erilaisia. Lapsi saattaa äidilleen hetken ihmetellä, että miks toi ei puhu, mutta seuraavalla kerralla hän jo tietää, ettei se vain puhu ja ehkä yrittää sitä muuten saada leikkiin mukaan.
Meillä ainakin ujot lapsemme on pikkuhiljaa otettu leikkeihin mukaan, vaikka he eivät vieraissa paikoissa vieraiden kanssa mukaan menekään. Ujojen aikuisten kanssa on paljon vaikeampaa. Aikuisten tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää toistensa erilaisuuksia.

 

Aika rumasti sanottu, mutta...on siinä osatotuus kyllä.

Tietysti asia on niin, ettei kaikkien kanssa voi synkata. Oma ujo kahdeksanvuotiaani on löytänyt kaverinsa niistä luokan hiljaisemmista tytöistä. Yhdessä kaverukset kuitenkin uskalsivat pääsiäisenä mennä virpomaan (ensimmäinen kerta kun tyttö ylipäänsä uskalsi), vaikka molemmat jännittivät ihan hirveästi

Mutta toisaalta on kiva että on erilaisiakin kavereita. Meillä käy sellaiset puheliaat siskokset leikkimässä, ja eilen koko porukka keksi tehdä itse hajuvettä ruusunlehdistä ja myydä sitä naapureille. Ei olisi tullut kuuloonkaan että omat tyttöni keskenään olisivat käyneet naapurien ovikelloja soittamassa, mutta toisten mukana tuli taas koettua ihan uusi juttu.

 

Anteeks ny vaan |O

 

Minä en ymmärrä tuota asennetta että ujo ei muka pärjäisi elämässä! Itse olin todella ujo lapsi ja ujohko vielä aikuisenakin mutta hyvin olen pärjännyt kaikin puolin! Ok, kyllähän ujous joskus hankaloittaa asioita mutta niin tekee jatkuva suuna päänä oleminen ja päälle päsmäröinti! Annetaan kaikkien kukkien kukkia jookos!

 

Missä kohtaa minä yleistin hiljaiset lapset huonosti käyttäytyviksi?
Olisitko hyvä ja kertoisit.

Mun mielestä jossain vaiheessa, jossain iässä ja jossain tilanteissa, ei voi enää piiloutua ujouden taakse. Ei voi lyödä luuria korvaan kun soittaa kaverille jos kamun äiti tai isä vastaa, vaan pitää uskaltaa sanoa että "moi täällä on Inkeri, onko Ursula kotona?". Ei voi olla kiittämättä, tervehtimättä. Ei, vaikka olisi ujo. Ja tarkoitan siis jo kouluikäisiä lapsia, tyyliin tokasta luokasta ylöspäin.

Jos kouluikäinen ei tervehdi, ei vastaa kun kysytään jne, niin sitä mä pidän jo huonohkona käytöksenä.

 

[QUOTE="ilona";26862768]Minä en ymmärrä tuota asennetta että ujo ei muka pärjäisi elämässä! Itse olin todella ujo lapsi ja ujohko vielä aikuisenakin mutta hyvin olen pärjännyt kaikin puolin! Ok, kyllähän ujous joskus hankaloittaa asioita mutta niin tekee jatkuva suuna päänä oleminen ja päälle päsmäröinti! Annetaan kaikkien kukkien kukkia jookos! [/QUOTE]

Peesi tähän

 

Haluan vielä palata aloitukseen, ap:ta siis tosiaan KORPEAA tällaiset 5-vuotiaat:

[QUOTE="louhi";26861566]Mua niin korpee nuo ujot lapset, pienellä lapsella vielä ok mut joku 4-5 vuotias ujopiimä alkaa ärsyttää.

Esimerkkejä:

1. lapsi ei vastaa kun häneltä kysytään jotakin, vaan kattoo äitiään, sitten äiti toistaa kysymyksen ja sitten ipana saa vastattua.

2. Neuvolassa tai lääkärissä lapsi nyhjää äitin sylissä.

3. 5v hammashoitajan tarkastuksessa lapsi ei puhu mitään, istuu vanhemman sylissä eikä suostu tuoliin, avaa sentään suunsa.

4. Ei tervehdi naapuria.

5. Jos vieras lapsi lähestyy, tuijottaa ja hymyilee, ei välttämättä heti puhu.

Vanhemmat hohoi, antakaa esimerkkiä ujoille lapsillenne kuinka elämässä pärjää!![/QUOTE]

Jotenkin julmaa, sillä nuo ovat minusta aivan normaalia 5-vuotiaan käytöstä, ei mitään "sairaalloista ujoutta" mihin keskustelu osaltaan oli jo kääntymässä.