Voi että mä olen katkera ja kateellinen teille, joilla on tukiverkkoja,

Enemmän mä luotan päiväkotiin, tai eniten noista vaihtoehdoista. Jotenkin omaan kotiin jonkun palkkaaminen hirvittää eniten. Se tehtäisiin vasta todellisen pakon edessä.

Kyllä mä tuonkin ymmärrän. Ja jos todellista tarvetta ei lastenvahdille ole ollut, niin ei tietenkään tarvitse siihen hommaan ketään ottaakaan. Monet kuitenkin ovat todenneet paremmaksi vaihtoehdoksi päästä välillä puolison kanssa tuulettumaan kuin pitää kynsin hampain kiinni siitä, ettei kotiin tule vieraita ihmisiä.

 

Oletko tosissasi, että jos saisit pari kertaa kuussa lapset jonnekin yökylään, niin teidän tilanne paranisi?

Olen tosissani että uskoisin sen ennaltaehkäisevän miehen väsymystä.

Ja vaikka mies käy töissä päivät ja usein illatkin, niin teillä ei ole varaa maksaa parina iltana kuussa MLL:n lapsenvahdille palkkaa? Lopeta nyt toi turha mariseminen!

Juuri siksi mies käy töissä ettei sitä rahaa tällä hetkellä ole!

Siis mitä? Mies käy töissä päviät ja illat eikä rahaa ole? Mihin ne rahat menee? Kai sä saat jonkinlaista sairauspäivärahaa? Oikeasti. Tää alkaa olla niin Porvoo -juttuja taas...

Mies saa käteen 1240 euroa, en saa sairaspäivärahaa koska käyn töissä vaikkei se rahallisesti kannattavaa olekaan. TÄLLÄ hetkellä tilanne on tämä, toivottavasti syksyllä muuttuu.

Miten sä voit käydä töissä jos et pysty edes lapsiasi hoitamaan iltaisin?

Te ette nyt taida lukea koko ketjua tai sitten vittuilette vain muuten vaan. KUN minulla on hyvä vaihe niin minulla on silloin hyvä vaihe. Kun minulle tulee vaikeat ahdistus- ja paniikkioireet ne ovat musertavia ja silloin en kykene huolehtimaan edes itsestäni. Tietenkin olin osastojakson jälkeen saikulla 3 kuukautta mutta rakastan työtäni ja koen senkin eräänlaiseksi terapiaksi. Rauhoittavien avulla on menty kymmeniä vuoroja, mutta ei sekään minua paranna että jäisin vuosiksi kotiin. Ei kelpaa että yritän muttei kelpaa etten yritäkään?

 

Mies saa käteen 1240 euroa, en saa sairaspäivärahaa koska käyn töissä vaikkei se rahallisesti kannattavaa olekaan. TÄLLÄ hetkellä tilanne on tämä, toivottavasti syksyllä muuttuu.

Jos sä pystyt käymään töissä niin etköhän sä pystyisi tarjoamaan miehellekin breikin lastenhoitamisesta?

Totta kai minä YRITÄN antaa hänelle myös vapaata, tietenkin! Ja olen ollut saikulla välillä 3 kuukautta. Hän vain tekee tällä hetkellä aika paljon iltahommia. Kyllä me yhteen hiileen puhalletaan todella paljon, mutta silti pelkään että hän uupuu.

 

Oletko tosissasi, että jos saisit pari kertaa kuussa lapset jonnekin yökylään, niin teidän tilanne paranisi?

Olen tosissani että uskoisin sen ennaltaehkäisevän miehen väsymystä.

Ja vaikka mies käy töissä päivät ja usein illatkin, niin teillä ei ole varaa maksaa parina iltana kuussa MLL:n lapsenvahdille palkkaa? Lopeta nyt toi turha mariseminen!

Juuri siksi mies käy töissä ettei sitä rahaa tällä hetkellä ole!

Siis mitä? Mies käy töissä päviät ja illat eikä rahaa ole? Mihin ne rahat menee? Kai sä saat jonkinlaista sairauspäivärahaa? Oikeasti. Tää alkaa olla niin Porvoo -juttuja taas...

Mies saa käteen 1240 euroa, en saa sairaspäivärahaa koska käyn töissä vaikkei se rahallisesti kannattavaa olekaan. TÄLLÄ hetkellä tilanne on tämä, toivottavasti syksyllä muuttuu.

Miten sä voit käydä töissä jos et pysty edes lapsiasi hoitamaan iltaisin?

Te ette nyt taida lukea koko ketjua tai sitten vittuilette vain muuten vaan. KUN minulla on hyvä vaihe niin minulla on silloin hyvä vaihe. Kun minulle tulee vaikeat ahdistus- ja paniikkioireet ne ovat musertavia ja silloin en kykene huolehtimaan edes itsestäni. Tietenkin olin osastojakson jälkeen saikulla 3 kuukautta mutta rakastan työtäni ja koen senkin eräänlaiseksi terapiaksi. Rauhoittavien avulla on menty kymmeniä vuoroja, mutta ei sekään minua paranna että jäisin vuosiksi kotiin. Ei kelpaa että yritän muttei kelpaa etten yritäkään?

Yritä vaan. Mutta jos olet niin huolissasi miehesi jaksamisesta, niin käytä energiasi siihen, että hoidat lapset iltaisin että hän saa levätä.

 

Ja mun mielestä se on noille mun kullannupuille juuri se paras vaihtoehto! He saavat olla kotona, tutussa ympäristössä, omien tavaroidensa kanssa. Paikalle tulee vain joku vähän vieraampi ihminen siksi aikaa kun vanhemmat ovat poissa. Vielä kamalampaa olisi viedä lapset vieraan ihmisen kanssa vieraaseen paikkaan. IMHO.

Niin, kirjoitinkin että luottamuspula. Sulla ei ilmeisesti sellaista ole. Joten....

 

Siis kirjoitit että kaipaatte terapiaa ja sitä apua perheen kokonaistilanteeseen tms. Eli se tukiverkosto ei kyllä auta näihin asioihin.

Mutta siis jos lapset ovat nyt jo päivät hoidossa niin etkä saa sinä aikana sitä vertaa levättyä että saisit ne pakolliset kotihommat hoidettua ja illat vedettyä lasten kanssa niin ettei kaikki kaatuisi miehen niskaan?

Jos se ei onnistu niin kai se osastojakso on se ainoa keino tuoss avaiheessa saada rattaat taas pyörimään ja että teidän avuntarve huomioidaan yhteiskunnan taholta.

Näistä kirjoituksista kuitenkin uskon että se avuntarve on huomattavasti suurempi mitä satunnainen lastenhoitoapu sukulaisilta tai ystäviltä pystyy täyttämään.

Tukiverkosto auttaisi miehen jaksamiseen. Ja kun minulla on hyvä vaihe niin silloin minä elän siinä hetkessä niin hyvin kuin voin ja olen tietenkin lasten kanssa. Mutta mies joutuu tekemään aika paljon iltaisin töitä koska minä saan niin pientä palkkaa kun teen 30-45 tuntia kuussa töitä etten ihan syrjäytyisi. Mutta ne ahdistus- ja paniikkioireet ovat niin musertavia että ne vie toimintakyvyn kokonaan silloin kun niitä tulee. Kaikista surullisin olo mulle tulee siitä kun mulle tullaan aukomaan siitä, ettei asiat kitisemällä parane jne. Minä olen menossa kouluun, suunnittelen häitä, käyn osa-aikatöissä, teen kaikkeni sen eteen että voisin hyvin mutta ei nämä mielenterveysasiat pelkällä tahdolla parane ja sen olen karvaasti saanut oppia.

Toivottavasti todella saatte sitä apua mitä tarvitte!

Itse vaan väkisinkin suhtaudun vähän epäilyksellä siihen kuinka suuresti tuo satunnainen lastenhoitoapua auttaisi kokonaistilanteeseenne. Jos isoimmat ongelmat ovat siis sinulla ja nehän eivät siinä kuitenkaan muuttuisi mihinkään.

Mutta sitten se toinen puoli, eli se tukiverkosto ei yksistään tarkoita sitä lastenhoitapua (siis minulle) vaan ihan läheisiä ihmisiä joiden seurassa voi muutenkin viettää aikaa jne. Lapsille luotettavia aikuisia mukaan elämään. Eli jos vanhemmat voivat huonosti niin tekeehän se lapsille hyvää saada olla muidenkin aikuisten seurassa touhuamassa tavallisia asioita.

Varmaan se tukiperhe olisi teille hyväksi. Siis lähinnä lapsille ja miehelle. Mutta ne varsinaiset ongelmat pitäisi myös taustalta saada hoidettua ettei perustilanne kotona jatku samanlaisena.

 

Ap: joskus voi tulla eteen tilanne, jolloin on pakko hyväksyä se tosiasia, että ei tule koskaan terveeksi. Hyväksyä se, että sairaus on pysyvä ja välillä on hyviä jaksoja, välillä huonoja. Mä en tiedä, onko Mielenterveyden keskusliitolla jotain sopeutumisvalmennustoimintaa tai vastaavaa, johon voisi saada Kelasta tai sairaanhoitopiiristä lääkärinlausunnolla maksusitoumuksen, mutta sun kannattaisi selvittää tällainen mahdollisuus.

 

Yritä vaan. Mutta jos olet niin huolissasi miehesi jaksamisesta, niin käytä energiasi siihen, että hoidat lapset iltaisin että hän saa levätä.

Totta kai minä hoidan kun jaksan. Mutta mies tekee tällä hetkellä paljon iltaisin töitä ja valitettavasti ne illatkin väsyttää minua kun on vaikka viikolla 3-4 päivää yksin lasten kanssa.

 

Enemmän mä luotan päiväkotiin, tai eniten noista vaihtoehdoista. Jotenkin omaan kotiin jonkun palkkaaminen hirvittää eniten. Se tehtäisiin vasta todellisen pakon edessä.

Kyllä mä tuonkin ymmärrän. Ja jos todellista tarvetta ei lastenvahdille ole ollut, niin ei tietenkään tarvitse siihen hommaan ketään ottaakaan. Monet kuitenkin ovat todenneet paremmaksi vaihtoehdoksi päästä välillä puolison kanssa tuulettumaan kuin pitää kynsin hampain kiinni siitä, ettei kotiin tule vieraita ihmisiä.

Luonnekysymyksiä. Me ei osattais kumpikaan miehen kanssa nauttia pätkän vertaa siitä teatterista tai mistään, missä nyt kuvittelen että oltaisi. Tästä on kyllä puhuttu, ja mulla on kyky kuvitella asiat, joten... Eipä sitten lähdetä yrittämäänkään. Meillä tietty vaikuttaa sekin, että esikoisella on diabetes, eikä sitä osaa kuka tahansa hoitaa.

 

Onpa täällä ymmärtämätöntä porukkaa. Mä ainakin ymmärrän ap.n pointin ihan täysin! Totta kai ongelmia lisää tukiverkon puute: ajatelkaas, jos ap sais lapsiaan molempiin mummoloihin aika-ajoin hoitoon. Lisäksi olis muita sukulaisia ja laaja ystäväpiiri, joka kykenis auttamaan. Tällöin ap:n MIES saisi levättyä, kerättyä voimia, jotta jaksaa lasten ja mt-ongelmista kärsivän ap.n kanssa. Miksi ap:n aloitusta moititaan, että se on ihan puuta heinää ja asian vierestä? Vai onko taas niin, että ilkeät ihmiset yrittää ihan tahallaan mollata ap:ta, saada jotenkin sanoistaan "kiinni", puhuttaa pussiin jotta pääsee totemaan, että eihän ap:lla mitään ongelmia olekaan, kunhan turhaa ruikuttaa eikä mikään kelpaa. onko ihmiset täällä kenties empatiakyvyttömiä, lukutaidottomia vai molempia?

 

Ap: joskus voi tulla eteen tilanne, jolloin on pakko hyväksyä se tosiasia, että ei tule koskaan terveeksi. Hyväksyä se, että sairaus on pysyvä ja välillä on hyviä jaksoja, välillä huonoja. Mä en tiedä, onko Mielenterveyden keskusliitolla jotain sopeutumisvalmennustoimintaa tai vastaavaa, johon voisi saada Kelasta tai sairaanhoitopiiristä lääkärinlausunnolla maksusitoumuksen, mutta sun kannattaisi selvittää tällainen mahdollisuus.

Niin, tuli kyyneleet silmiin tästä. Minä tiedän sen. Paniikkihäiriön hyväksyn jollain tapaa mutta masennusta en. Koska mä vaan haluaisin olla normaali. Olla iloinen, elää normaalia elämää, saada pahat ajatukset pois päästä, kouluttautua jne jne.
Mä olen katsonut Kelan sivuilta jos vaikka syksyllä mies ottais virka?vapaata tai mitä se onkaan ja mentäis viikoksi vaikka paniikkihäiriöisten kurssille tms.

 

Enemmän mä luotan päiväkotiin, tai eniten noista vaihtoehdoista. Jotenkin omaan kotiin jonkun palkkaaminen hirvittää eniten. Se tehtäisiin vasta todellisen pakon edessä.

Kyllä mä tuonkin ymmärrän. Ja jos todellista tarvetta ei lastenvahdille ole ollut, niin ei tietenkään tarvitse siihen hommaan ketään ottaakaan. Monet kuitenkin ovat todenneet paremmaksi vaihtoehdoksi päästä välillä puolison kanssa tuulettumaan kuin pitää kynsin hampain kiinni siitä, ettei kotiin tule vieraita ihmisiä.

Luonnekysymyksiä. Me ei osattais kumpikaan miehen kanssa nauttia pätkän vertaa siitä teatterista tai mistään, missä nyt kuvittelen että oltaisi. Tästä on kyllä puhuttu, ja mulla on kyky kuvitella asiat, joten... Eipä sitten lähdetä yrittämäänkään. Meillä tietty vaikuttaa sekin, että esikoisella on diabetes, eikä sitä osaa kuka tahansa hoitaa.

No uskon, että siellä mll:n koulutuksessa tuo on otettu huomioon myöskin. Saavat nippeli tiedon ja ohjeet miten toimia tilanteessa. Ja tottakai vanhemmat vielä opastaa.

 

Enemmän mä luotan päiväkotiin, tai eniten noista vaihtoehdoista. Jotenkin omaan kotiin jonkun palkkaaminen hirvittää eniten. Se tehtäisiin vasta todellisen pakon edessä.

Kyllä mä tuonkin ymmärrän. Ja jos todellista tarvetta ei lastenvahdille ole ollut, niin ei tietenkään tarvitse siihen hommaan ketään ottaakaan. Monet kuitenkin ovat todenneet paremmaksi vaihtoehdoksi päästä välillä puolison kanssa tuulettumaan kuin pitää kynsin hampain kiinni siitä, ettei kotiin tule vieraita ihmisiä.

Luonnekysymyksiä. Me ei osattais kumpikaan miehen kanssa nauttia pätkän vertaa siitä teatterista tai mistään, missä nyt kuvittelen että oltaisi. Tästä on kyllä puhuttu, ja mulla on kyky kuvitella asiat, joten... Eipä sitten lähdetä yrittämäänkään. Meillä tietty vaikuttaa sekin, että esikoisella on diabetes, eikä sitä osaa kuka tahansa hoitaa.

Niinhän se on. Jos kokee itse jaksavansa paremmin kun hoitaa lapsiaan koko vapaa-aikansa kun sillä saa taattua sen ettei kotiin tarvitse päästää vieraita ihmisiä niin silloin on valinnut sen tavan.

Itse ollaan koettu erityislasten kanssa tärkeäksi se että välillä saadaan myös sitä omaa, kahdenkeskeistä vapaa-aikaa vaikka se sitten tarkoittaakin ns. vieraiden lastenhoitajien käyttämistä. Ja yllätykseksi ollaan huomattu että nuo vieraat ihmiset ovatkin pärjänneet vallan mainiosti noiden mukuloiden kanssa ja lapsetkin ovat olleet tyytyväisiä. =)

 

Luin tuosta ketjusta äsken että (ap) käyttää tujun annoksen rauhoittavia.
Ei ihme että on poikki!! Nehän väsyttävät ja nukuttavat.
Nyt stop noille lääkkeiden käytölle ja toisenlaista toimintaa.
Ulos sieltä, luonnosta saa voimaa ja hyvää oloa.
Mulla on tosi raskaita juttuja mutta en syö mitään lääkkeitä ja
pärjään näin.
En lähde lääkerumbaa, zombiena kun makaisin täällä, ei tulis mitään.
Jos homma ei toimi, muuta toimintatapaasi.

 

Mua vain hämmästyttää tilanteenne lasten osalta. Ja tietenkin siltäkin osalta, että sulla on pitkä historia mt-ongelmien kanssa ja silti olet tehnyt lapsia

Minä en tosiaankaan etukäteen tiennyt, että tulen 22-vuotiaana sairastumaan masennukseen ja sen jälkeen alan voida näin huonosti. Valitettavasti jo 21-vuotiaana olin 2 lapsen äiti. Vai pitäisikö sinun mielestä jo ala-asteikäisen tunnistaa itsessään vääriä piirteitä?

Ei pidä. Itse annoit ymmärtää, että sinulla on ollut mt-ongelmia ala-asteelta lähtien. Älä suutu minulle siitä mitä itse kirjoitat.

Mun on turha kirjoittaa enää mitään, en saa sinua ymmärtämään omaa tilannettasi. Toivottavasti saisitte lapsillenne apua.

Anteeksi vaan arvon psykiatrinen sairaanhoitaja, mutta kyllä tässä ihan maallikokin tajuaa ketjua lukiessaan, että ap tuskin on jo ala-asteella tunnistanut että hei, olen varmaan masentunut, enpä tee lapsia. Anteeksi vain, mutta et vaikuta uskottavalta, tai sinulta kyllä vähintäänkin puuttuu sellaista empatiakykyä, jota ammatissasi tarvitaan. Minusta puhut ap:lle epäammattimaisesti. Toivottavasti et työssäsi kohtaa ihmisiä tuolla tavalla. Anteeksi purkaukseni, mutta jotenkin pisti vihaksi tyyli, jolla ap:lle kirjoitit, ja vielä alan ammattilaisena.

Anteeksi. Ehkä kaikki aika jonka vietän mt-ongelmaisten ja moniongelmaisten kanssa on sumentanut harkintakykyäni. Useinkaan päänsilitteleminen ei tuota tulosta, vaan asioista pitää uskaltaa puhua avoimesti ja suoraan. Tosin, multa ei kyllä paljon heru sympatiaa ihmiselle joka vain valittaa kaikesta, vaikka saa jo hoitoa ja lääkitystä ja lapsille päivähoidon, jne. Tässä maassa on PALJON niitä, jotka eivät saa edes sitä hoitoa vaikka haluaisivatkin, moni jopa pahemmassa jamassa kuin tämä kirjoittaja. Usein kyse onkin siitä, että ne hiljaiset pakertajat ovat kovemmilla kuin ne, joilla riittää energissa surffata päivät valittamassa omasta tilanteestaan. Joskus totuus satuttaa. Suokaa anteeksi etten ole hymyilevä sisarhentovalkoinen.

anteeksi, mutta kova tekstisi ei todellakaan kyllä kuulosta kovin ammattimaselta.. vaikka kuinka olist psyk sh. Ei pidä silitellä, mutta ei myöskään syyllistää. avoimesti ja suoraa puhuminen ei ole sitä, että sanotaan "älä valita" kovia kokeneelle ihmiselle. Jos ikävät kokemuksesi työelämässä on vienyt empatiakykysi, silloin varmaan kannattaa vaihtaa alaa.. Niin, tässä maassa on varmasti kovempiakin kokeneita kuin ap.. pitäähän sitä vähintään kolme kertaa yrittää itsaria ennenkö otataan vakavasti. Sitten kun jotain kamalaa tapahtuu, ilatpäivälehden huutaa suurin kirjaimin, kuinka suomessa on mt-työ retuperällä, ja uutisissa joku kuivakas asiantuntija lupaa ja vannoo, että tarttis varmaan tehdä jotain.

 

Luonnekysymyksiä. Me ei osattais kumpikaan miehen kanssa nauttia pätkän vertaa siitä teatterista tai mistään, missä nyt kuvittelen että oltaisi. Tästä on kyllä puhuttu, ja mulla on kyky kuvitella asiat, joten... Eipä sitten lähdetä yrittämäänkään. Meillä tietty vaikuttaa sekin, että esikoisella on diabetes, eikä sitä osaa kuka tahansa hoitaa.

Nimenomaan luonnekysymyksiä. Mitä tulee tuohon diabetekseen, niin ei päiväkodissakaan välttämättä ole ketään, joka olisi aiemmin hoitanut diabeetikkoa. Tällöin diabeteshoitaja käy siellä antamassa tarvittavat ohjeet. Mietin vielä, että on hyvin mahdollista, että MLL:ssä on lastenhoitajina myös henkilöitä, joilla on terveydenhuoltoalan koulutus. Eli se diabeteskään ei olisi mikään kynnyskysymys.

 

Niinhän se on. Jos kokee itse jaksavansa paremmin kun hoitaa lapsiaan koko vapaa-aikansa kun sillä saa taattua sen ettei kotiin tarvitse päästää vieraita ihmisiä niin silloin on valinnut sen tavan.

Itse ollaan koettu erityislasten kanssa tärkeäksi se että välillä saadaan myös sitä omaa, kahdenkeskeistä vapaa-aikaa vaikka se sitten tarkoittaakin ns. vieraiden lastenhoitajien käyttämistä. Ja yllätykseksi ollaan huomattu että nuo vieraat ihmiset ovatkin pärjänneet vallan mainiosti noiden mukuloiden kanssa ja lapsetkin ovat olleet tyytyväisiä. =)

Juu, kärsimystä olisi meille jossain muka hengähtää, kun täällä olisi joku tuntematon. Läheinen tuttu olisi sitten eri asia. Saadaan me diabeetikkoerkkalasta hoitoon isovanhemmille yleensä kerran viikossa, joskus kumpaakin päiväksi, joten se on tuntunut nyt riittävältä. Se ei silti poista sitä harmitusta, että ainuina lapsina ei läheisiä sukulaisia ole, kuten jo aiemminkin kirjoitin. Mutta yllättävän yleistä näköjään kuitenkin, mikä tosiaan lohduttaa.

 

Luin tuosta ketjusta äsken että (ap) käyttää tujun annoksen rauhoittavia.
Ei ihme että on poikki!! Nehän väsyttävät ja nukuttavat.
Nyt stop noille lääkkeiden käytölle ja toisenlaista toimintaa.
Ulos sieltä, luonnosta saa voimaa ja hyvää oloa.
Mulla on tosi raskaita juttuja mutta en syö mitään lääkkeitä ja
pärjään näin.
En lähde lääkerumbaa, zombiena kun makaisin täällä, ei tulis mitään.
Jos homma ei toimi, muuta toimintatapaasi.

Totta kai mä olen tänään poikki. Olen syönyt 2 rauhoittavaa ja nukkunut 2 tuntia. Paniikkikohtauksiin ja unettomuuteen käytän rauhoittavaa, ilman niitä en selviäisi millään ja kyllä ihan osastollakin annetaan rauhoittavaa kohtauksiin. Sitten voin olla kuukausia ilman ja liikun ja syön vitamiineja ja E-Epaa jne. Mä en ois varmaan hengissä enää jos en olisi aloittanut alun perin rauhoittavien ja mielialalääkkeiden käyttöä.

 

Luin tuosta ketjusta äsken että (ap) käyttää tujun annoksen rauhoittavia.
Ei ihme että on poikki!! Nehän väsyttävät ja nukuttavat.
Nyt stop noille lääkkeiden käytölle ja toisenlaista toimintaa.
Ulos sieltä, luonnosta saa voimaa ja hyvää oloa.
Mulla on tosi raskaita juttuja mutta en syö mitään lääkkeitä ja
pärjään näin.
En lähde lääkerumbaa, zombiena kun makaisin täällä, ei tulis mitään.
Jos homma ei toimi, muuta toimintatapaasi.

Totta kai mä olen tänään poikki. Olen syönyt 2 rauhoittavaa ja nukkunut 2 tuntia. Paniikkikohtauksiin ja unettomuuteen käytän rauhoittavaa, ilman niitä en selviäisi millään ja kyllä ihan osastollakin annetaan rauhoittavaa kohtauksiin. Sitten voin olla kuukausia ilman ja liikun ja syön vitamiineja ja E-Epaa jne. Mä en ois varmaan hengissä enää jos en olisi aloittanut alun perin rauhoittavien ja mielialalääkkeiden käyttöä.

Tuota, oliko se nyt niin että et saa mitään sairaspäivärahaa tms koska käyt silloin tällöin töissä? Eli olisiko taloudellinen tilanne parempi jos jättäytyisit kokonaan sairaslomalla joksikin aikaa?

 

Luin tuosta ketjusta äsken että (ap) käyttää tujun annoksen rauhoittavia.
Ei ihme että on poikki!! Nehän väsyttävät ja nukuttavat.
Nyt stop noille lääkkeiden käytölle ja toisenlaista toimintaa.
Ulos sieltä, luonnosta saa voimaa ja hyvää oloa.
Mulla on tosi raskaita juttuja mutta en syö mitään lääkkeitä ja
pärjään näin.
En lähde lääkerumbaa, zombiena kun makaisin täällä, ei tulis mitään.
Jos homma ei toimi, muuta toimintatapaasi.

Totta kai mä olen tänään poikki. Olen syönyt 2 rauhoittavaa ja nukkunut 2 tuntia. Paniikkikohtauksiin ja unettomuuteen käytän rauhoittavaa, ilman niitä en selviäisi millään ja kyllä ihan osastollakin annetaan rauhoittavaa kohtauksiin. Sitten voin olla kuukausia ilman ja liikun ja syön vitamiineja ja E-Epaa jne. Mä en ois varmaan hengissä enää jos en olisi aloittanut alun perin rauhoittavien ja mielialalääkkeiden käyttöä.

Tuota, oliko se nyt niin että et saa mitään sairaspäivärahaa tms koska käyt silloin tällöin töissä? Eli olisiko taloudellinen tilanne parempi jos jättäytyisit kokonaan sairaslomalla joksikin aikaa?

Niin hullua kuin se onkin niin olisi. Mutta mä todella tykkään työstäni enkä eristäydy kokonaan ja se on eräänlainen henkireikä. Terapiaa omalla tavallaan. Tulen jatkamaan myöhemmin jos jollakin asiaa. Nyt pikapäikkärit.

 

Mitä tulee tuohon diabetekseen, niin ei päiväkodissakaan välttämättä ole ketään, joka olisi aiemmin hoitanut diabeetikkoa. Tällöin diabeteshoitaja käy siellä antamassa tarvittavat ohjeet.

Tää on totta. Ja kuulostaa hirvittävältä ajatukselta. Meiltäkin meni aika kauan kuitenkin että opittiin tuntemaan diabeteksen olemus just meidän lapsessa, aina tulee yllätyksiä. Ei mikään ihan simppeli juttu, vaikka jotkut luulevat sen olevan.

Lapsen sairastuttua, meitä opetettiin osastolla melkein kaksi viikkoa, niin miten riittäisi että meidän diabeteshoitaja kävisi muutaman kerran päiväkodilla kertomassa mikä homman nimi on. Siis jos ei olisi mitään aiempaa kokemusta.

 

Niin, tuli kyyneleet silmiin tästä. Minä tiedän sen. Paniikkihäiriön hyväksyn jollain tapaa mutta masennusta en. Koska mä vaan haluaisin olla normaali. Olla iloinen, elää normaalia elämää, saada pahat ajatukset pois päästä, kouluttautua jne jne.
Mä olen katsonut Kelan sivuilta jos vaikka syksyllä mies ottais virka?vapaata tai mitä se onkaan ja mentäis viikoksi vaikka paniikkihäiriöisten kurssille tms.

Tuo paniikkihäiriöisten kurssi voisi olla hyvä asia

Mä sairastuin itse 16 vuotta sitten nivelreumaan ja tässä on ollut pakko hyväksyä se, että tämä tauti ei parane. Hyvinä aikoinan koko asiaa ei edes ajattele, mutta huonoina aikoina ajattelee. Kuitenkin elämässä on mentävä eteenpäin ja vaikka huonoina aikoina ei toivo mitään muuta niin paljon kuin että olisi terve, todellisuus on kuitenkin hyväksyttävä ja koitettava jatkaa niillä keinoin, mitkä ovat mahdollisia. Mä olen joskus miettinyt, että entä sitten, kun niitä hyviä aikoja ei enää tule tai ne jäävät lyhtaikaisiksi. Silloinklin on jostain löydettävä se auringonsäde, joka paistaa risukasaan. Jos tulee päivä, jolloin en enää pääse kävelemään, niin mulla on kuitenkin ystäviä ympäri maailmaa, joiden kanssa voi höpötellä edes netissä.

 

Niin hullua kuin se onkin niin olisi. Mutta mä todella tykkään työstäni enkä eristäydy kokonaan ja se on eräänlainen henkireikä. Terapiaa omalla tavallaan. Tulen jatkamaan myöhemmin jos jollakin asiaa. Nyt pikapäikkärit.

Kysypä huomenna osa-aikaeläkkeen mahdollisuudesta... se sun hoitotiimisi luultavasti tietää asiasta tai ainakin voi ohjata sut sosiaalityöntekijän juttusille, joka ainakin osaa selvittää asian, jos ei itse tiedä. Mun käsittääkseni tässä hiljattain on tullut jokin uusi systeemi, jonka myötä vajaakuntoinen voisi saada osa-aikaeläkettä ja sitten palkkaa niiltä ajoilta, kun on töissä.

 

Mitä tulee tuohon diabetekseen, niin ei päiväkodissakaan välttämättä ole ketään, joka olisi aiemmin hoitanut diabeetikkoa. Tällöin diabeteshoitaja käy siellä antamassa tarvittavat ohjeet.

Tää on totta. Ja kuulostaa hirvittävältä ajatukselta. Meiltäkin meni aika kauan kuitenkin että opittiin tuntemaan diabeteksen olemus just meidän lapsessa, aina tulee yllätyksiä. Ei mikään ihan simppeli juttu, vaikka jotkut luulevat sen olevan.

Lapsen sairastuttua, meitä opetettiin osastolla melkein kaksi viikkoa, niin miten riittäisi että meidän diabeteshoitaja kävisi muutaman kerran päiväkodilla kertomassa mikä homman nimi on. Siis jos ei olisi mitään aiempaa kokemusta.

Vauvalla diabetes on eri asia kuin esim. leikki-ikäisellä joka osaa jo itsekin vähän kertoa millainen on olo, jne. Diabetes ei ole mikään helppo nakki, mutta ei myöskään vaikeimmasta päästä. Suomessa on tuhansia diabeetikkoja, joten hyvällä tuurilla saattaa hoitajalla olla diabeetikkolapsia tai hän saattaa itse olla diabeetikko!

 

Vauvalla diabetes on eri asia kuin esim. leikki-ikäisellä joka osaa jo itsekin vähän kertoa millainen on olo, jne. Diabetes ei ole mikään helppo nakki, mutta ei myöskään vaikeimmasta päästä. Suomessa on tuhansia diabeetikkoja, joten hyvällä tuurilla saattaa hoitajalla olla diabeetikkolapsia tai hän saattaa itse olla diabeetikko!

Osaan kertoa vain omasta kokemuksesta, mut meidän erkkalapsi ei todellakaan vieläkään osaa kertoa oloistaan.

Toivottavasti käy hyvä tuuri tulevaisuudessa!