Viimeisen kolmanneksen tunnelmia

Heipodei kaikki mammat!

Ajattelin tässä kirjotella vähän omista tuntemuksista ja fiiliksistä, viikkoja mulla on kasassa 32+5, ja kysellä että miten teillä muilla mammoilla hurisee?
Eli siis voitonpuolella jo ollaan, mutta jotenkin mää oon niin totaalisen väsyny tähän raskauteen että ei oikeen tiiä miten päin olis. On kipuja, vaivoja, kolotuksia, kohtu painaa jo ikävästi, vauvan liikkeet tuntuvat jotenkin inhottavilta välillä, jotenkin teräviltä ja sattuukin joskus.
Mulle on ny määrätty vuodelepoa, ja parisen viikkoa oonkin tässä jo makoillu ja erkaantunut ihan muusta maailmasta! Masentaa kyllä ihan vietävästi!
Lapsi on kyllä toivottu ja odotamme miehen kans innolla syntymää, mutta tuntuu, etten jaksa (eikä mieskään, koska joutuu päivittäin kuuntelemaan mun ainaista ja ikuista valitusvirttä) enää näitä viimesiä viikkoja.
Tosin voi kyllä olla, että vauva päättää syntyä jo etuajassa, on vähän jo varoitellutki... Silti kyllä toivon, ettei vielä syntyis, onhan jokainen kohdussa voitettu päivä vauvan parhaaksi!
Hirveän ristiriitaista tämä mun avautuminen, mutta tämmöiset mun tunteet nyt on, sekavat sanalla sanoen. Toki nauttisin täysin sydämin tästäkin ajasta, jos ei olis näitä ainaisia, jokapäiväisiä kipuja ja vaivoja.
Mutta miten teillä muilla, onko samanlaisia tuntemuksia?

 

Juu, hieman latteissa tunnelmissa on muitakin. Vauva on kyllä toivottu ja odotettu, ei siinä mitään, mutta tämä raskausprosessi ei kyllä jaksa naurattaa. Samoilla viikoilla ollaan ja ei malttaisi odottaa, että vauva syntyisi jo.

Fakta kun on se, että tällä hetkellä olen löytänyt tasan kaksi positiivista puolta raskaudesta. Ensimmäinen: aineenvaihdunnan hidastumisen seurauksena hiukset tarvitsee pestä vain kerran viikossa. Tokihan kuontalo näyttää perjantaihin mennessä kuolleelta rotalta, mutta eikös se ole pääasiallinen odotusarvo, että raskaana olevat naiset pukeutuvat marimekkoon ja villasukkiin ja pysyttelevät poissa julkisilta paikoilta.

Toinen positiivinen asia raskaudesta on tosiaan se, että jos tämän ajan on tarkoitus olla naisen parasta aikaa niin tulevaisuudessa ei kyllä "onnellisuuden" rima päässyt nousemaan kovin korkealle.

Toki vauvan potkut ovat mieleenpainuvia ja lähes henkeäsalpaavia kokemuksia. Jokaisella potkulla nousee pala kurkkuun... valitettavan kirjaimellisesit

...ehkä aika kultaa muistot.

 

Juu on kyllä hyvässä muistissa vielä tuo loppuraskaus, meillä vauvalla on ikää vajaat kolme viikkoa. Vaikka raskauteni oli ns helppo ja voin hyvin koko ajan, niin loppua kohti alkoi kyllästyttää kun ei jaksanut kävellä eikä voinut liikkua normaalisti ja koko ajan oli jotenkin tukala olo ja jalat turposivat heti kun seisoi tai istui vähän aikaa. Välillä toivoin synnyttäväni samantien, välillä halusin vielä vähän aikalisää ennen suurta elämänmuutosta. Kun vauva viihtyi sisäpuolella vielä reilun viikon lasketun ajan jälkeen niin aloin olla todella kärsimätön ja pelkäsin käynnistämistä, mutta sieltä se sitten päätti alkaa tulla 41+1.

Eihän siinä muu auta kuin yrittää ottaa rennosti ja yrittää nauttia äitiysloman rauhallisesta, vauvattomasta alusta. Voi lukea ne lukemattomat kirjat ja jaksamisen mukaan tehdä ne tekemättömät pikku kotityöt mitkä aina jäävät rästiin.

Ottakaa muuten ilo irti hyväkuntoisista hiuksista ja ihosta jos muusta ei saa revittyä riemua. Kyllä se sitten taas rasvoittuu entiseen tapaan, voin kertoa

 

Heh, tulipa tarpeeseen tämä topicci...täällä mennään vasta vkolla 28, mutta loppuraskauden fiilikset ja vaivat alkaa olla totisinta totta. Tuntuu, että toinen raskaus on mennyt paljon vaivaisemmissa tunnelmissa kuin eka. Supparit alkoivat jo puolivälissä vaivaamaan, vähänkin pidempi seisominen ja vähäinenkin kävely käynnistää supistelun ja tukalan olon. Vatsa on melkein koko ajan pinkeänä ja kireänä. Maha on ollut kylkikaaressa ties kuinka kauan ja painaa kiitettävästi keuhkoja etenkin syömisen jälkeen. Supparit vetää välillä hengityksen tiukalle ja pakottaa esim. ottamaan tukea huonekaluista kotitöiden lomassa, huoh :headwall:

Löytyy peräpukamia, ummetusta ja väsymystä. Päikkärien tarpeessa olisi melkein joka pv, mutta kaksvee esikoinen on omansa juuri lopettanut, joten ei toivoa äidinkään päästä lepäilemään. Pissahätä on välillä aivan jatkuvaa...Noh, positiivisia puolia jos etsii, niin jatkuva supistelu ei ainakaan viimeisessä lääkärintarkastuksessa ollut vaikuttanut kohdunsuuhun. Streptokokki-B hoidettiin antibiooteilla, mutta eipä se suppareita poistanut. RD todettin jo alkuraskaudessa, mutta arvot pysyivät normaaleina tähän asti - nyt näyttää siltä, että sokerinsieto on heikentynyt ja arvot nousevat helpommin niistä ruoista, jotka kroppa on hyvin aiemmin kestänyt. Eli loppuraskaus mennee sokereita syynäillessä.

Että semmosta valitusta - missä on se äitiyden hehku ja hehkeys? Ihanaahan se on saada toinen lapsi ja sisarus meidän pojulle, mutta tän loppuraskauden kelaisin kyllä mielelläni pikakelauksella.

Tsemiä kaikille loppuajan vaivojen kanssa painiskeleville, onneksi tää vaihe ei kuitenkaan kestä loputtomiin!!

Pihlamaria & Hippula 27+4

 

Aivan mahtiketjun olette aloittaneet, vaikken olekaan vielä kuin rv 25+ jotain... kolmatta odotan. Ei tämä maha vielä ihan hirveästi paina, mutta liitoskivut on alkaneet vaivata paljon aikaisemmin kuin edellisillä kerroilla. Eilen meinasin jämähtää saunan lauteille selälleni kun sattui niin vietävästi selkään kun yritin ponneta ylös. Tänään oli sama juttu puutarhakeinussa... mulla on joka raskaudessa ollut selän kanssa ongelmia, olen saanut noidannuolen tai kaksi. Ja jos tämä tätä vauhtia jatkuu niin enpä välty niiltä tälläkään kertaa Peräpukamat kuulostavat valitettavan tutulta, niitä on jo ollut parisen kuukautta. Onneksi vielä on tämä "energinen keskiraskaus" meneillään (toukokuun alussa vasta pääsen virallisesti sinne viimeiselle kolmannekselle), mutta aivotoiminta on jo alkanut hidastumaan aikas lailla.

Positiivisia puolia en taida nähdä muuta kuin tulevan vauvan... ja sen, että mä vähän luulen että tällä raskauden tuskalla on oma tarkoituksensa Nimittäin, mulle ainakaan ei nuo synnytykset ole olleet mitenkään niitä maailmankaikkeuden mieltäylentävimpiä kokemuksia, vaikka ne suht helposti on menneetkin (esikko syntyi noin 5.5 tuntia sairaalaan tulon jälkeen, kuopus n 2 tuntia sen jälkeen), ja nyt jo alkaa taas synnytys jännittämään. Mutta kun tuo esikoinenkin meni sen viikon yli, niin siinä vaiheessa kauheasta olosta kärsivänä ei halunnut enää muuta kuin saada sen vauvan ulos, maksoi mitä maksoi. Eli sai asiat aikas lailla tärkeysjärjestykseen, mä näin silloin painajaisia että olisin vuoden raskaana, ja mitäs sitten Synnytyksen alkaminen oli siis suuri helpotus, pelosta huolimatta.

Siobhan ja Plutte 25+jokunen päivä

 

Ompa mukava kuulla, etten taistele yksinään raskausvaivojeni kanssa
Itsellä tilanne muuttunu niinkin radikaalisti, et viime viikon makasin osastolla ja on vain ajan kysymys, et millon pikkuinen putkahtaa maailmaan..
Olotila ollut tässä yli viikon ajan todella sekava ja masentunu, jotenkin oon kuin jossain sumussa mennyt eteenpäin, kaikki tää on niin uutta ja pelottavaa ja ajatus, että voin hetkenä minä hyvänsä synnyttää, kauhistuttaa
En mä vielä oo valmis, eikä ole vauvakaan vaikka hienot mahkut olis kumminki selvitä kun mulla kumminkin jo viikkojakin 34+1.
Vaikka toisaalta olis ihana päästä näistä kamalista supistuksista, jokaviikkoisista lääkärintutkimuksista, vaivoista, kivuista, peloista ja jännityksestä ja ennenkaikkea, että pääsisin jaloittelemaan normaalisti!!

Huh, olipas siinä taas vuodatusta kerrakseen Mutta näin meillä, yritys on ollut kova ajatella positiivisesti asioista mutta helpommin sanottu, kuin tehty...

Mutta tsemppiä kaikille raskaana oleville loppuajalle, kyllä me kaikki nämä vaivat voitetaan ja palkinnoksi saadaan sit ihanat pikkuset tuhisevat nyytit! :heart:

 

Ja vielä tuosta streptokokista, että mulla on se myös mutta meillä päin siti ei raskauden aikana hoideta mitenkään. Vasta synnytyksen alkaessa laitetaan antibioottitippa suoneen, ettei synnytyksen yhteydessä tartu vauvaan..
Ja sekin mua huolettaa, et kun oon muutenkin jo jonkin verran auki niin mitä jos tippaa ei keretä laittaa jos synnytys käynnistyykin kamalan nopeasti...

 

Hei kaikki!
Ajattelin minäkin hakeutua (takaisin) vertaistuen pariin. Kirjoittelin taannoin tuonne 35+ lapsettomat -pinoon, mutta tulin inssistä raskaaksi. Nyt on enää kymmenen päivää laskettuun, ja tuntuu että alkuraskauden viiraukset on palanneet.
Olin aluksi aivan hysteerinen ja pelkäsin keskenmenoa jatkuvasti. Oli mahdotonta luottaa omaan kroppaan, kun se todistetustikin oli epäonnistunut raskautumisessa...
Nyt synnytys on niin lähellä että ilmeisesti sen vuoksi pelot ovat palanneet. En pelkää itseni vuoksi vaan vauvan: ajattelen hysteerisesti kohtukuolemaa ja kaikkea mikä voi mennä pieleen. Olen aivan uupunut liikkeiden laskemisesta ja oloni tarkkailusta. Viikonloppu meni hirveässä vatsataudissa ja sen jäljiltä olen fyysisesti aika heikossa kunnossa. Se herätti tietysti lisäpelkoja.
Onko teillä muilla tällaista? En tiedä miten pää kestää jos olen tässä kunnossa seuraavat kolme viikkoa. Samalla tietysti pelkään myös että oma stressini haittaa jotenkin vauvaa.
Tilannetta ei auta se etten saa nukuttua (särkee joka paikkaa ja jalat kutiaa hervottomasti). On myös raskausdiabetes, hallinnassa mutta ahdistaa kun pitää jatkuvasti valvoa omaa ruumista ja ottaa testejä ja vahtia ruokia...

Neuvolapsykologi kehotti puhumaan peloista neuvolassa. Neuvolahoitaja kehotti puhumaan polilla. Polilla lääkäri käveli ees taas sanelukoneen kanssa, ei todellakaan tullut oloa että nyt vois puhua peloista.

Kauheasti tsemppiä teille loppumetrien odotukseen!

 

Moikka Anja!
Odotatko siis ensimmäistä?
Minulla on vähän samalaista, tai itse olen TODELLA kova stressaamaan, stressaan joka ikistä lääkärikäyntiäkin etukäteen joka on turhauttavaa ja puuduttavaa. Ja vieläpä kaiken kamalan stressin lisäksi mahani oireilee stressatessa pahasti, eli omistan niin kutsutun stressivatsan. Monesti kuitenkin jälkikäteen huomaan stressaamisen olleen ihan turhaa ja turhaan olen vain itseäni sillä väsyttänyt... Mutta minkäs teet!
Itsekkin olen puinut tulevaa synnytystä mielessäni ja saanut jos minkälaisia kauhukuvia päähän.
Minä myös pelkään, että tämä hillitön stressaaminen haittaa jotenkin vauvaa...
Mutta silti yritän jaksaa ajatella, että asiat kääntyvät parhain päin ja että kaikki menee hyvin.
Tsemppiä sinulle ja kaikille teille muillekkin kovasti stressaaville!

 

Hei! Juu, ensimmäinen tämä on... Luulen että jos olisikin hiukan enemmän kokemusta asiasta, en hermoilisi näin paljon. Mutta nyt tämä yhdistelmä "lapsettomuushoidot + kaiken uutuus" repii hermoja ihan tosissaan. Tuntuu etten tunne omaa kehoani lainkaan enkä osaa yhtään luottaa sen toimimiseen.
Tämä tulee myös käytännössä eteen säännöllisesti. Neuvolassa esim kysyvät joka kerta, onko ollut supistuksia. No, mistä minä tiedän kun ei ole koskaan sellaisia ollut? Mulla ei ole myöskään ollut kuukautiskipuja ikinä, joten on vaikea kuvitella millaista se ylipäänsä olisi. Vatsan kovettumisesta puhuvat, mutta en ole siitäkään varma... Illalla kun vatsa on pinkeämpänä ja lapsi möyrii oikein tuossa edessä ja "pinnassa", vatsa tuntuu kyllä hyvinkin kovalta ja "muhkuraiselta". Mutta onko se sitten harjoitussupistus vai pienen pungertelua, ihan mahdotonta sanoa. Tunnen itseni ihan idiootiksi siellä neuvolassa joka kerta.
Sitten kun valitin alavatsakipuja, kysyttiin että "tuntuuko kohdunsuulla". Anteeksi mutta tietävätkö kaikki muut naiset tarkalleen, missä kohdunsuun kipu tarkallleen ottaen tuntuu? Sopertelin jotain epämääräistä tyyliin "no, tuolla alhaalla ja sisällä"... LOL!

Aika tuntuu niin hitaalta. Alkuvuosi meni kuin hujahtaen mutta nyt tuntuu että nämä viimeiset päivät tai viikot eivät vain lopu ikinä ja huoli kasvaa päivä päivältä.

Eilen sain neuvolasta lähetteen synnytyspelkopolille, mutta voi olla etten ehdi sinne enää. En myöskään ole ihan varma onko se oikea paikka, koska en pelkää niinkään synnytystä tai kipua kuin sitä, että lapselle tapahtuu jotain näinä päivinä ennen synnytystä tai siinä niillä main. Itse olen kyllä valmis vaikka repeämään kahtia jos se auttaa vauvan maailmaan hengissä...

 

Kyllä meidän kaikkien naisten keho osaa hoitaa synnytyksen, ja onhan se jo joutunut melkoisesti muuttumaan kun ihmisen alku on siellä alkanut kasvamaan. Mielestäni ihan suotta panikoit niin paljon, aivan varmasti loppuraskautesi ja synnytys sujuu hyvin, sairaalassa on asiansa osaava henkilökunta ja onhan ihan todella nuoret tytötkin synnyttäneet lapsia ja selvinneet siitä hengissä!