?
=)
Vieras
Tulossa imelää tekstiä, jota edeltää ankara avautuminen! Suosittelen heikkohermoisempia skippaamaan koko jutun! 
Olen kärsinyt koko nuoruuteni masennuksesta, syömishäiriöstä jne, jne. Lapsuus meni alkoholisti-isän ja masentuneen äidin välien selvittelyä katsoessa. Opin jo nuorena etten osannut tehdä mitään oikein ja että olen harvinaisen tyhmä. Kun olisi ollut aika miettiä opiskeluita, olin niin syvästi masentunut (syömishäiriöistä ja kaoottisesta alkoholinkäytöstä) puhumattakaan, ettei millään "normaaleilla" jutuilla tuntunut olevan mitään väliä. Lopulta olin veloissa, itsemurhan partaalla ja menettänyt ystäväni ja läheiseni.
Ylösnouseminen oli vaikeaa. Palasin yhteen nuoruuden rakastettuni kanssa ja saimme tietää että olen raskaana ennen kuin toipumiseni oli vielä kunnolla alkanutkaan. Lisäksi mielessä kummittelivat opintojeni puute, velkani... kaikki tuntui niin ahdistavalta. Tuntui kuin olisin pilannut koko elämäni ja myös tulevan lapseni elämän.
Tästä kaikesta on jo vuosia. Täytin juuri 29vuotta. Olen maksanut velkani, olen koettelemuksista huolimatta naimisissa "nuoruuden rakastettuni" kanssa ja meillä on kolme ihanaa lasta. Masennuslääkitystä kai syön enemmän tai vähemmän koko elämäni tai käyn ainakin silloin tällöin itkeskelemässä menneisyyttäni psykiatrin tuolissa.
Tänään tajusin kuitenkin, että luotan vihdoin itseeni. Luotan itseeni vanhempana ja olen hakemassa opiskelemaankin ensimmäistä kertaa sitten villien ja tuhlattujen teinivuosien (parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan). Harmittelen kuinka hukkaan heitin kaiken tuolloin, mutta juuri nyt tuntuu ensimmäistä kertaa että kaikki on vielä mahdollista! En ehkä olekaan niin tyhmä ja turha ihminen kuin annoin itseni vuosien ajan luulla!
Kiittää hän!
Olen kärsinyt koko nuoruuteni masennuksesta, syömishäiriöstä jne, jne. Lapsuus meni alkoholisti-isän ja masentuneen äidin välien selvittelyä katsoessa. Opin jo nuorena etten osannut tehdä mitään oikein ja että olen harvinaisen tyhmä. Kun olisi ollut aika miettiä opiskeluita, olin niin syvästi masentunut (syömishäiriöistä ja kaoottisesta alkoholinkäytöstä) puhumattakaan, ettei millään "normaaleilla" jutuilla tuntunut olevan mitään väliä. Lopulta olin veloissa, itsemurhan partaalla ja menettänyt ystäväni ja läheiseni.
Ylösnouseminen oli vaikeaa. Palasin yhteen nuoruuden rakastettuni kanssa ja saimme tietää että olen raskaana ennen kuin toipumiseni oli vielä kunnolla alkanutkaan. Lisäksi mielessä kummittelivat opintojeni puute, velkani... kaikki tuntui niin ahdistavalta. Tuntui kuin olisin pilannut koko elämäni ja myös tulevan lapseni elämän.
Tästä kaikesta on jo vuosia. Täytin juuri 29vuotta. Olen maksanut velkani, olen koettelemuksista huolimatta naimisissa "nuoruuden rakastettuni" kanssa ja meillä on kolme ihanaa lasta. Masennuslääkitystä kai syön enemmän tai vähemmän koko elämäni tai käyn ainakin silloin tällöin itkeskelemässä menneisyyttäni psykiatrin tuolissa.
Tänään tajusin kuitenkin, että luotan vihdoin itseeni. Luotan itseeni vanhempana ja olen hakemassa opiskelemaankin ensimmäistä kertaa sitten villien ja tuhlattujen teinivuosien (parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan). Harmittelen kuinka hukkaan heitin kaiken tuolloin, mutta juuri nyt tuntuu ensimmäistä kertaa että kaikki on vielä mahdollista! En ehkä olekaan niin tyhmä ja turha ihminen kuin annoin itseni vuosien ajan luulla!
Kiittää hän!