M
"Malla"
Vieras
Mä olen käynyt psykologilla, mutta en koe saavani siitä juurikaan apua ja ajat ovat aina parin viikon välein tunnin kerralla.
Mä olen kasvanut sinänsä ihan normaalissa suomalaisessa ydinperheessä. Lapsuudenkodissani oli aina kaikki ihan hyvin. Suomalaiseen tapaan meillä ei juurikaan puhuttu tunteista ja en koskaan ole kokenut, että vanhemmilleni olisin voinut kertoa mieltäni askarruttavia asioita. Vanhemmilleni on tärkeintä, mitä muut ajattelevat ja heidän on vaikea ollut auttaa esimerkiksi surun keskellä mua, koska suurempi huolenaihe on ollut, mitä naapurin Pentti ja Pirjo nyt ajattelevat. Kun erosin miehestäni, niin äiti syytti siitä mua, miten jätin niin rikkaan miehen ja en kyllä koskaan saa enää niin rikasta miestä ja miten minä aiheutan vanhemmilleni vain surua. Olihan se toki noloa kertoa sukulaisille, että olen eronnut? En siis ole koskaan saanut äidiltäni tai isältäni minkäänlaista henkistä tukea.
Mua kiusattiin lapsena koulussa ja vielä korkeakouluopintojeni aikana olin opiskelijoiden kesken vähän kummajainen. En ole koskaan keksinyt syytä miksi. Mä olen kärsinyt syömishäiriöstä lähes koko elämäni ja pakko-oksentelua mulla on vieläkin joskus.
Tulin nuorena äidiksi ja lapsi on kuitenkin aina pitänyt minut tolpillani. Taloudellisesti mulla on aina mennyt hyvin.
Koin seksuaalista väkivaltaa. Pari vuotta sitten. Mulla on ollut myös pitkä ja tuskaista ero miehestä,joka käyttäytyi väkivaltaisesti mua ja lastani kohtaan. Kaikesta tästä on seurannut masentuneisuutta.
Tuossa siis hieman taustaa, joka voi auttaa ymmärtämään ongelmani.
Tapasin 1,5v sitten miehen, jonka kanssa tutustuttiin ja lopulta rakastuttiin. Oikeastaan se oli aika tiivistä yhdessäoloa heti alusta alkaen. Meillä on mun mielestä mennyt hyvin ja olen todella rakastunut. Välimatkaa on 70km. Tuntui pitkään, että olen todella todellakin onnellinen ja elämä alkoi hymyillä.
Jostain syystä mies ei vain kykene päättämään haluaako olla mun kanssa loppu elämänsä. Hän vastaa aina, että haluaa olla tällä hetkellä. Mies ei halua suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja tuntuu, että hän melkein hermostuu jos puhun yhteen muuttamisesta tms. Perustelee aina sillä, että hän vain on aina ollut sellainen jahkailija.
Mies tietää, että mä otan tosi raskaasti sen, että teen kaikkeni suhteemme eteen ja mies ei silti tiedä haluaako mut. On kuitenkin sanonut, että ei voisi kuvitella enää rakastavansa kehenkään toiseen. Toisaalta musta tuntuu, että en kelpaa miehelle,koska jos toista rakastaa niin miksi ei voi sitten haluta olla tämän kanssa?
Musta tuntuu, että mies ei välitä siitä että mulla on paha olla. Tää suhteiden epävarmuus syö mua tosi paljon ja huomaan, että mussa alkaa olla taas paljon samoja merkkejä kuin silloin, kun masennuin. Meni yli vuoden tosi hyvin ja ongelma mulla tässä se on se, että taas kohtaan tilanteen jossa en kelpaa, jossa olen riittämätön. Mä olen ollut ihan tasapainoinen koko suhteiden ajan mutta nyt on alkanut mieli horjua. Ihminen jota rakastan ja jonka kanssa haluan viettää loppu elämäni, ei ehkä halua samaa. Mä en pysty elää tässä epävarmuudessa enää. Olen sanonut miehelle iha suoraan, että nyt päätöksiä tai tää oli tässä. Eikä se tehoa. Ei mies vaan osaa päättää.
En haluaisin luopua miehestä, mutta en toisaalta jaksa elää enää tässä epävarmuudessa.
Mä olen kasvanut sinänsä ihan normaalissa suomalaisessa ydinperheessä. Lapsuudenkodissani oli aina kaikki ihan hyvin. Suomalaiseen tapaan meillä ei juurikaan puhuttu tunteista ja en koskaan ole kokenut, että vanhemmilleni olisin voinut kertoa mieltäni askarruttavia asioita. Vanhemmilleni on tärkeintä, mitä muut ajattelevat ja heidän on vaikea ollut auttaa esimerkiksi surun keskellä mua, koska suurempi huolenaihe on ollut, mitä naapurin Pentti ja Pirjo nyt ajattelevat. Kun erosin miehestäni, niin äiti syytti siitä mua, miten jätin niin rikkaan miehen ja en kyllä koskaan saa enää niin rikasta miestä ja miten minä aiheutan vanhemmilleni vain surua. Olihan se toki noloa kertoa sukulaisille, että olen eronnut? En siis ole koskaan saanut äidiltäni tai isältäni minkäänlaista henkistä tukea.
Mua kiusattiin lapsena koulussa ja vielä korkeakouluopintojeni aikana olin opiskelijoiden kesken vähän kummajainen. En ole koskaan keksinyt syytä miksi. Mä olen kärsinyt syömishäiriöstä lähes koko elämäni ja pakko-oksentelua mulla on vieläkin joskus.
Tulin nuorena äidiksi ja lapsi on kuitenkin aina pitänyt minut tolpillani. Taloudellisesti mulla on aina mennyt hyvin.
Koin seksuaalista väkivaltaa. Pari vuotta sitten. Mulla on ollut myös pitkä ja tuskaista ero miehestä,joka käyttäytyi väkivaltaisesti mua ja lastani kohtaan. Kaikesta tästä on seurannut masentuneisuutta.
Tuossa siis hieman taustaa, joka voi auttaa ymmärtämään ongelmani.
Tapasin 1,5v sitten miehen, jonka kanssa tutustuttiin ja lopulta rakastuttiin. Oikeastaan se oli aika tiivistä yhdessäoloa heti alusta alkaen. Meillä on mun mielestä mennyt hyvin ja olen todella rakastunut. Välimatkaa on 70km. Tuntui pitkään, että olen todella todellakin onnellinen ja elämä alkoi hymyillä.
Jostain syystä mies ei vain kykene päättämään haluaako olla mun kanssa loppu elämänsä. Hän vastaa aina, että haluaa olla tällä hetkellä. Mies ei halua suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja tuntuu, että hän melkein hermostuu jos puhun yhteen muuttamisesta tms. Perustelee aina sillä, että hän vain on aina ollut sellainen jahkailija.
Mies tietää, että mä otan tosi raskaasti sen, että teen kaikkeni suhteemme eteen ja mies ei silti tiedä haluaako mut. On kuitenkin sanonut, että ei voisi kuvitella enää rakastavansa kehenkään toiseen. Toisaalta musta tuntuu, että en kelpaa miehelle,koska jos toista rakastaa niin miksi ei voi sitten haluta olla tämän kanssa?
Musta tuntuu, että mies ei välitä siitä että mulla on paha olla. Tää suhteiden epävarmuus syö mua tosi paljon ja huomaan, että mussa alkaa olla taas paljon samoja merkkejä kuin silloin, kun masennuin. Meni yli vuoden tosi hyvin ja ongelma mulla tässä se on se, että taas kohtaan tilanteen jossa en kelpaa, jossa olen riittämätön. Mä olen ollut ihan tasapainoinen koko suhteiden ajan mutta nyt on alkanut mieli horjua. Ihminen jota rakastan ja jonka kanssa haluan viettää loppu elämäni, ei ehkä halua samaa. Mä en pysty elää tässä epävarmuudessa enää. Olen sanonut miehelle iha suoraan, että nyt päätöksiä tai tää oli tässä. Eikä se tehoa. Ei mies vaan osaa päättää.
En haluaisin luopua miehestä, mutta en toisaalta jaksa elää enää tässä epävarmuudessa.
