Vauvakuume kolmosesta vastaan pelko jaksamisesta

[Ressa]

Minulla on kaksi poikaa -08 ja -10 ja vahva tunne siitä, että kolme lasta olisi meidän perheelle sopiva määrä, jos kolmas vielä saataisiin. Vauvakuume on ollut pian vuoden verran, joten mistään hetken huumasta ei ole kyse. Nyt mieskin on jo näyttänyt plussaa ajatukselle, mutta sitten kun sitä alettiin todella pohtia niin ollaan semmoisessa tilanteessa, ettei uskalletakaan. Mahdoton juttu, mutta jotenkin toivottaisiin, että jostain tulisi ulkopuolinen henkilö ja sanoisi, että tehän nyt hommaatte/ette hommaa kolmatta. Eihän se tietenkään toimi näin!

Vauvahaaveissa ei edes voi verrata positiivisia ja negatiivisia asioita keskenään, kuten jossain muussa hankinnassa. Positiivisiahan on se että meillä tuntuisi riittävän vielä rakkautta yhdelle, haluaisimme niin kovasti kokea vielä sen onnen tunteen uudesta tulokkaasta ja kolme tuntuu vaan niin luonnolliselta lapsimäärältä.

No joo, mites noita vertaa sitten siihen pelkoon, että jos raskausaika on rankka eikä jaksakaan kahden isomman kanssa. Entä jos synnytys ei suju ja tulee jotain suurempia ongelmia äitille itselleen. Tai vauvalle. Entä jos vauva ei nuku yhtään öisin ja itse on niin väsynyt ja kamala äiti vanhemmille lapsille. Tällä hetkellä elämä tuntuu niin helpolta, kun pojat on helppo jättää hoitoon ja saa omaa aikaa. Autoon mahdutaan, kotiin mahdutaan. Kummallekin lapselle on oma vanhempansa. jne jne. Järkisyitä kaikki. Meneekö siis järjettömät tunteet järjen edelle.

Milloin vauvahaaveista on tullut näin järjestelmällistä suunnittelua? Onko kukaan muu kokenut samaa? Mihin on päätynyt? Miten on sujunut?

Koen, että en nytkään ole kovin läsnä lasten kanssa, kun mietin vaan että entäs se kolmas, kokeiltasko vai eikö kokeiltas. Olisin varmaan enemmän läsnä raskaana ja kolmannen kanssa. Mutta jaksanko?

Aina kun päätyy johonkin tulokseen, mieli muuttaa minuutin kuluttua. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Pelottavaa ja outoa! En osaa myöskään järjestää ajatuksiani kunnolla tekstiksi, poukkoilevat.

 

[Liljan Kukka]

Käypä kurkkaamassa tuonne kolmatta kaipaavien pinoon!

Siellä meitä on monenlaisessa eri tilanteessa olevia, jotka syystä tai toisesta vielä haluaisivat sen kolmannen. Joillakin kaksi ensimmäistä ovat vielä pieniä, toisilla jo isompia. (Minulla itse asiassa samaa vuosimallia kuin sinullakin.) Nuorimmat kuumeilijoista ovat vähän päälle parikymppisiä, vanhimmat lähempänä neljääkymppiä. Kaikin puolin elämäntilanteet ovat muutenkin varsin erilaisia, mutta yksi yhteinen nimittäjä.

 

[Ressa]

Kävinkin jo ennen omaa tekstiä kurkkaamassa, mutta oli niin paljon tekstiä, että oli hankala päästä mukaan. Täytynee lukea ajan kanssa. Kiitos vinkistä! =)

 

[Filuuri]

Mä vastaan suoraan tähän näin, vaikka olenkin tainnut tuolla kolmosissakin jotain pohdiskeluja sanoiksi muuttaa.

Minullakin on kaksi poikaa, -07 ja -10 syntyneet. Tulen itse kolmilapsisesta perheestä ja se on aina tuntunut sellaiselta sopivalta perhekoolta. Kaksi on pari, mutta kolme on ryhmä ja siinä on jo ihan erilaista dynamiikkaa. Mäkin olen painiskellut paljon tuon mitä jos jokin menee pieleen kysymyksen kanssa, kun meillä on jo jonkin verran historiaa siitä kun menee pieleen. Silti toivon kovasti meille kolmatta pientä ja tuon vauva/taaperoajan jaksamisen olen ajatellut niin, että aika menee hirveän nopeasti ja ennen kuin huomaankaan, niin lapset on jo isoja. Mulla tulee pian ikä vastaan ja kovin pitkään en voi lykätä haaveita. Luulen, että katuisin myöhemmin sitä ettei edes yritetty kolmatta enemmän kuin sitä jos annetaan lupa kolmannelle tulla.

 

[Ressa]

Me sovittiin miehen kanssa jo eka treiffeillä, että tulevaisuudessa meillä on kolme lasta, yksi tyttö ja kaksi poikaa. No ekan kanssa aatteli, et lapset jää tähän, että yksi riittää, mut sit tuli tokan haaveilu ja sit oikeastaan jo toisen raskauden aikana tuli varma tunne, että kolme lasta on se sopiva.

Kaupungilla liikkuessa, puistossa, kaikkialla nykyään katson miten luonnolliselta näyttää perheet joissa on kolme lasta. Silti se ajatus kaiken haasteellisuudesta kolmen kanssa tuntuu ajatuksena raskaalta. Toisaalta, meillä pojat alkaa olla jo suhteellisen helppoja, joten tuntuu, et nyt kun työ on vähän helpottunut, niin ei se kolmaskaan lisää työtä toisi, vaan palaisin takaisin siihen, mitä tään nyt on kolme vuotta ollutkin.

Meilläkin ennen kakkosta jouduin leikkaukseen kohdun ulkoisen raskauden takia eli toinen munatorvi on poistettu. Lisäksi kakkosellamme on cp-vamma. Pieniä juttuja sinänsä eli ei suuremmin ole hetkauttanut elämäämme kuitenkaan. Tiedän, että syövät ym. on paljon rankempia, mutta noiden pohjalta kuitenkin pelottaa. Osaltaan ajattelen, että josko tässä olisi meille jo riittävästi epäonnea, mutta eihän se niin toimi. Poikamme cp-vamma on lievä eli näkyy niin, että oikea käsi ei toimi kunnolla ja oikea jalka varvastaa hiukan kävellessä. Cp-vammojakin on vaikeampia. Minulla oli raskauden aikana raskausdiabetes, molemmissa raskauksissa on noussut verenapaine tosi korkealle lopussa ja toinen jouduttiin käynnistämään jne jne jne. Periaatteessa kaikki voi olla syitä cp-vammalle, mutta mitään varmaan syytä ei voi sanoa. Raskausdiabetes ja raskausmyrkytys on mahdollisia siis tässä kolmannessakin eli pelottaa tuo cp-vamma ( lieväkin, sillä ainahan se on haaste lapselle itselleen, vaikka me häntä rakastamme sellaisena kun on) tai muutkin seuraamukset myös.

Ja tuohon katumishommaan. Meillä ei tule vielä ikä vastaan, mutta olen ajatellut etten jaksa sitten kun pojat on jo koulussa enää vauvaa. Nyt samaan rysäkkään kaikki. Toisaalta elämästä ei ikinä tiedä, ja jotenkin pelottaa ajatus siitä, että jos kolmas lapsi tunne on niin vahva ja nyt viivyttelee, niin entäs jos sattuukin jatkossa jotain ettei kolmatta voi saadakaan. Toisaalta enhän tiedä onnistuuko se nytkään, mutta ei pitäisi ainakaan mitään todettua syytä sille olla, ettei raskaus alkaisi.

Kiva, kun joku jaksoi kirjotella ajatuksiaan. Nyt vaan on kamala tarve jakaa ajatuksiian jos sillä saisi mielenrauhan ja jonkun päätöksen. Onnellinen vahinko ois kiva! ;D Silloin ei itse tietoisesti pistäisi itseään väsymykseen jne, mutta saisi kuitenkin sen nyytin. =)

 

[Liljan Kukka]

Samankaltaisia ristiriitaisia ajatuksia on aiheesta ollut minullakin. Varsinkin kun oma elämäntilanne ei monenkaan mielestä välttämättä olisi kovin ihanteellinen perheen kasvattamiselle. Taloudellinen tilanteemme on tällä hetkellä äärimmäisen epävarma. Itsellä ei työpaikasta tietoakaan, ja mies matalapalkka-alan pätkätöissä. Olen kuitenkin muistuttanut itselleni, että tilanteemme oli vielä epävarmempi silloin kun esikoinen ilmoitti tulostaan. Minä opiskelija, ja mies työtön. Silloinen tilanne tuntui vielä epävarmemmalta. Kaikesta huolimatta siitäkin on ihan hyvin selvitty, ja ehkä se on antanut uskoa siihen että kyllä tästäkin selvitään.

Yhtä lailla jännitin esikoista odottaessani sitä miten äitinä pärjäisin. Ja toista odottaessa oli yhtä kova huoli siitä miten pärjään kahden kanssa kun yhdenkin kanssa oli välillä voimat lopussa. Ajatus kolmannesta jännittäisi ihan yhtä lailla, mutta jotenkin kai kuitenkin uskon että niitä voimia kuitenkin pakon edessä aina sen verran löytyisi että jaksaa...

 

[mymosa]

Samoja aatoksia ollut. Esikoisen kanssa sitä ei oikein osannut pelätä mitään, kaikki meni omalla painollaan. Kuopuksen aikana jäin yksin, miten pärjään kahden pienen kanssa jne. Selvisin kuitenkin.

Silloin kun tapasin nykyisen mieheni, oli heti selvää, että yhteinen tulee kun aika on. Sitä kolmatta sitten haaveiltiin ja koetettiin 18kk, silloin oli itkupotkuraivari kun niin haluaa vielä sen kolmannen.
No nyt oisi kolmas tulossa ja alkuun tuli melkein itku siitä miten mä selviin kolmen kanssa (välillä jopa unohin, että mullahan on nyt mies tukena), iski paniikki ja pakokauhu. Nyt alkaa mieli olla rauhoittunut ja tää tuntuu niin oikealta, se mitä tuleva on jää nähtäväksi. Tiedän kuitenkin, että tuli vastaan mitä vain, mulla on tukijoukot takana.

 

[mymosa]

Ja voin vain suositella hyppäämään mukaan tuonne kolmosten ketjuun, siellä saa niin ihanasti tukea ja kannustusta, sekä porukasta tulee kuin perhettä

 

[Santtu81]

Ja voin vain suositella hyppäämään mukaan tuonne kolmosten ketjuun, siellä saa niin ihanasti tukea ja kannustusta, sekä porukasta tulee kuin perhettä

Komppaan mymosaa!! Tammikuussa kolmosista plussasin, koko odotusajan tuttuja siellä seurailin (ja ilokseni plussiakin tuli). Meillä kaikki ei kuitenkana mennyt kuten piti ja jälleen samassa ketjussa olen "tuttujen turvalisessa seurassa".

 

[mimosan]

Ressa meillä on pojat -08 ja -10 syntyneet. esikiosellamme on myös lievä cp-vamma johtuen keskosena tullusta aivoverenvuodosta. cp-vamma vaikuttaa alaraajoissa, liikkuu vielä apuvälineen kanssa. nuorempi taas on kuin elohopea, oppi kävelemään 9 1/2 kk iässä ja perässä saa mennä kokoajan onhan se arki hieman haastavaa, mutta enpä minä muusta tiedäkkään, tämä on meidän elämä :heart: nyt toivomme sitä kolmatta ja uskomme pärjäävämme kolmen pienen kanssa siinä missä näiden kahdenkin.

 

[Ressa]

Mimosan: Onpa niin samanlainen tilanne! =) Hyvä kuulla, että vaikka elämä muillakin tuntuu välillä niin hurjalta, niin silti sitä uskaltautuu kolmannen yritykseen. Kirjoittelitkohan jo -08 tai -10 raskauden aikana tänne? Seurailin silloin palstoja ja on vaan niin tutun kuuloinen tuo nimimerkkisi...

Pahin pelko ehkä tällä hetkellä on just se, että jos vauvan kanssa väsähtää niin se on ollut ihan oma tietoinen valinta. Ja tietenkin sitä nyt miettii, että onko järkeä itsellensä tehdä niin.

Olenkin nyt ahkerasti lueskellut kolmosten ketjua, mutta hissukseen vaan taustalla. Mielenkiintoista lueskella mitä muut miettii ja jännätä toisten puolesta. Meilläkin nyt lupa kolmoselle annettu, joten jänskiä päiviä vietetään.

 

[mimosan]

Ressa: en oo kirjoitellut tänne aijemmin. Helistimessä olen roikkunut useamman vuoden, tosin eri nimimerkillä. hyppää vain keskusteluun mukaan tuonne kolmatta toivojiin