Elikkäs, mulla on kaksi omaa lasta, poikaa. 4v ja 2v. Avopuolisollani on yksi poika 5v. Joka asuu meillä. Olen useiden kuukausien aikana, ollut toooodella väsynyt "tähän kaikkeen". Arkeen, kaupassa käymiseen, tiskaamiseen, pyykkienpesuun jne. Lasten kanssa on hankalaa, varsinkin nuorimmaisen 2v, kanssa, jolla on todella paha uhma. Ja Avopuolisoni lapsen kanssa myös, osittain uhmaa, osittain kapinaa minua kohtaan, edelleen, vaikka olemme asuneet jo 2 vuotta yhdessä perheenä. Kaikki vaan NIIN mättää. Liian vähän aikaa avopuolisoni kanssa, lasten uhmat, piinaava arki ja kyllästyminen kaikkeen. Olen viimeksi ollut ammattikoulusssa 2002. Sen jälkeen olen ollut vaan kotona ja omistautunut lapsille. Haaveena olisi pikapuoliin päästä kouluun tai töihin. Se helpottaa varmasti. Rasittaa vaan, kun aina on pinna kireällä. Nuorimmainen on 10pv kk hoidossa ja isommat joka pv. Kotityöt hoidan yksin ja kaupassa käynnin, kaikki kodin pyöritykseen liittyvät asiat ovat minun kontollani. Ja todella harvoin saan kiitosta. Väsyttävää. Välillä tuntuu siltä että perheessämme kaikki odottaa valmista, eikä ole tyytyväisiä normaaleihin asioihin. Järjestän paljon muksuille ohjelmaa ja askartelua, mutta aina kaikki kiva päättyy kiukutteluun, nimittelyyn, tappeluun tai huutoon. Olen kyllästynyt perheessämme mielistelemään. Kaikenlisäsksi ehkä suurin voimavaroja vievä asia on ns "huonot välit" avokkini lapseen, tuntuu pahalle sanoa näin, mutten välillä voi sietää häntä. kamlaa kun kotona asuu joku joka saa kokoajan hermot kireelle. Välkillä menee iihan hyvin, mutta melkein aina on kamala valtataistelu minun, avokkini ja hänen lapsensa välillä. Enkä jaksa avokkini naljailua omista lapsistani, vaikka ei hän ehkä itse tiedosta sitä aina, mutta se käy hermoon. Itse en saa koskaan lapsiani mihinkään hoitoon, koska omat vanhempai ovat kuolleet kun olin pienni, eikä muitakaan sukulaisia oikein ole. Olen kotona lasten kanssa 24/7. Se puuduttaa. Tahtoisin kovasti puhua näistä kaikista asioista jonkun kanssa, olen niin yksin näiden asioiden kanssa että tuntuu että tukehdun, tuntuu todella pahalla. Minulla on ihan hyvin äitiystäviä ja ns tukiverkostoa, mutta kaipaan ihmistä joka "ymmärtäisi" olisi tai olisi ollut samankaltaisessa tilanteessa. En ehkä nyt tässä osaa kuvailla kaikkea, tai kertoa kaikkea/kaikkia asioita.. kirjoittakaa...
