K
Kermit
Vieras
Meidän poika on nyt 5,5 kk, ja hän on ollut koko pikkuisen ikänsä kovin tulinen tyyppi. Ensimmäiset 3 kk olivat karjumista syystä jos toisestakin, toisin sanoen oli siis koliikkitapaus. Sen jälkeen kyllä vauvan elämä selkiintyi ja itkutkin vähenivät, mutta hän on edelleenkin hirveän herkästi tulistuva, ja kun itku alkaa, se onkin sitten melkoista karjumista. Epämukavuutta sietää tietenkin kovin vähän ja kun se käämi palaa, se palaa sitten roihuten ;-)
Tästä on vain tullut mulle jonkinlainen "trauma", jos niin voi (tai saa) sanoa. Ihmiset kiinnittävät aina kauheasti huomiota vaavimme tulisuuteen (äänikin on aikamoinen volyymiltään). Arastelen lähtemistä ihmisten ilmoille, kun pelkään vauvan raivareita. Mua myös masentaa, kun koen jotenkin, etten osaa hanskata niitä tilanteita, kun vauva huutaa. Menen paniikkiin, ja haluan lähteä pois heti. Käyn kuitenkin urheasti kaupungilla, ja useimmiten reissut menevätkin ihan hyvin. Silti pelkään niitä kiljuntoja, ja jotenkin häpeän niitä - niin oudolta kuin tämä kuulostaakin.
Suoraan sanottuna masentaa myös se, että tuntuu että muiden vauvat ovat paljon "tasapainoisempia" kuin meidän. Mä en käsitä, miten voin olla niin lapsellinen aikuinen, että vertaan vauvaani tässä mielessä (tai missään mielessä) muihin. Ja että kuvittelen, että muilla on jotenkin "paremmat" vauvat (tämä kuulostaa ihan hirveältä musta itsestänikin...). Mä ehkä pelkään, että vauvallamme ei ole kaikki ihan kohdallaan tai jotain.
Kyllä poikamme tekee paljon muutakin kuin karjuu
Osaa olla aurinkoinen ja hymyillä valloittavasti, olla tarkkaavainen ja keskittyvä. Motorisesti on kuitenkin kehittynyt suhteellisen hitaasti. Ei liiku, ei käänny, mutta kaipa sitä ehtii vielä.
En tiedä, saako kukaan tolkkua mietteistäni. Olisi vain kiva kuulla, onko muita, joilla vastaavanlaisia kokemuksia.
t. Kermit
Tästä on vain tullut mulle jonkinlainen "trauma", jos niin voi (tai saa) sanoa. Ihmiset kiinnittävät aina kauheasti huomiota vaavimme tulisuuteen (äänikin on aikamoinen volyymiltään). Arastelen lähtemistä ihmisten ilmoille, kun pelkään vauvan raivareita. Mua myös masentaa, kun koen jotenkin, etten osaa hanskata niitä tilanteita, kun vauva huutaa. Menen paniikkiin, ja haluan lähteä pois heti. Käyn kuitenkin urheasti kaupungilla, ja useimmiten reissut menevätkin ihan hyvin. Silti pelkään niitä kiljuntoja, ja jotenkin häpeän niitä - niin oudolta kuin tämä kuulostaakin.
Suoraan sanottuna masentaa myös se, että tuntuu että muiden vauvat ovat paljon "tasapainoisempia" kuin meidän. Mä en käsitä, miten voin olla niin lapsellinen aikuinen, että vertaan vauvaani tässä mielessä (tai missään mielessä) muihin. Ja että kuvittelen, että muilla on jotenkin "paremmat" vauvat (tämä kuulostaa ihan hirveältä musta itsestänikin...). Mä ehkä pelkään, että vauvallamme ei ole kaikki ihan kohdallaan tai jotain.
Kyllä poikamme tekee paljon muutakin kuin karjuu
En tiedä, saako kukaan tolkkua mietteistäni. Olisi vain kiva kuulla, onko muita, joilla vastaavanlaisia kokemuksia.
t. Kermit