Väsynyt vauvan temperamenttiin

[Kermit]

Meidän poika on nyt 5,5 kk, ja hän on ollut koko pikkuisen ikänsä kovin tulinen tyyppi. Ensimmäiset 3 kk olivat karjumista syystä jos toisestakin, toisin sanoen oli siis koliikkitapaus. Sen jälkeen kyllä vauvan elämä selkiintyi ja itkutkin vähenivät, mutta hän on edelleenkin hirveän herkästi tulistuva, ja kun itku alkaa, se onkin sitten melkoista karjumista. Epämukavuutta sietää tietenkin kovin vähän ja kun se käämi palaa, se palaa sitten roihuten ;-)

Tästä on vain tullut mulle jonkinlainen "trauma", jos niin voi (tai saa) sanoa. Ihmiset kiinnittävät aina kauheasti huomiota vaavimme tulisuuteen (äänikin on aikamoinen volyymiltään). Arastelen lähtemistä ihmisten ilmoille, kun pelkään vauvan raivareita. Mua myös masentaa, kun koen jotenkin, etten osaa hanskata niitä tilanteita, kun vauva huutaa. Menen paniikkiin, ja haluan lähteä pois heti. Käyn kuitenkin urheasti kaupungilla, ja useimmiten reissut menevätkin ihan hyvin. Silti pelkään niitä kiljuntoja, ja jotenkin häpeän niitä - niin oudolta kuin tämä kuulostaakin.

Suoraan sanottuna masentaa myös se, että tuntuu että muiden vauvat ovat paljon "tasapainoisempia" kuin meidän. Mä en käsitä, miten voin olla niin lapsellinen aikuinen, että vertaan vauvaani tässä mielessä (tai missään mielessä) muihin. Ja että kuvittelen, että muilla on jotenkin "paremmat" vauvat (tämä kuulostaa ihan hirveältä musta itsestänikin...). Mä ehkä pelkään, että vauvallamme ei ole kaikki ihan kohdallaan tai jotain.

Kyllä poikamme tekee paljon muutakin kuin karjuu Osaa olla aurinkoinen ja hymyillä valloittavasti, olla tarkkaavainen ja keskittyvä. Motorisesti on kuitenkin kehittynyt suhteellisen hitaasti. Ei liiku, ei käänny, mutta kaipa sitä ehtii vielä.

En tiedä, saako kukaan tolkkua mietteistäni. Olisi vain kiva kuulla, onko muita, joilla vastaavanlaisia kokemuksia.

t. Kermit

 

[GreenCurry]

\

Meidän poika on nyt 5,5 kk, ja hän on ollut koko pikkuisen ikänsä kovin tulinen tyyppi. Ensimmäiset 3 kk olivat karjumista syystä jos toisestakin, toisin sanoen oli siis koliikkitapaus. Sen jälkeen kyllä vauvan elämä selkiintyi ja itkutkin vähenivät, mutta hän on edelleenkin hirveän herkästi tulistuva, ja kun itku alkaa, se onkin sitten melkoista karjumista. Epämukavuutta sietää tietenkin kovin vähän ja kun se käämi palaa, se palaa sitten roihuten ;-)
Tästä on vain tullut mulle jonkinlainen "trauma", jos niin voi (tai saa) sanoa. Ihmiset kiinnittävät aina kauheasti huomiota vaavimme tulisuuteen (äänikin on aikamoinen volyymiltään). Arastelen lähtemistä ihmisten ilmoille, kun pelkään vauvan raivareita. Mua myös masentaa, kun koen jotenkin, etten osaa hanskata niitä tilanteita, kun vauva huutaa. Menen paniikkiin, ja haluan lähteä pois heti. Käyn kuitenkin urheasti kaupungilla, ja useimmiten reissut menevätkin ihan hyvin. Silti pelkään niitä kiljuntoja, ja jotenkin häpeän niitä - niin oudolta kuin tämä kuulostaakin.

Suoraan sanottuna masentaa myös se, että tuntuu että muiden vauvat ovat paljon "tasapainoisempia" kuin meidän. Mä en käsitä, miten voin olla niin lapsellinen aikuinen, että vertaan vauvaani tässä mielessä (tai missään mielessä) muihin. Ja että kuvittelen, että muilla on jotenkin "paremmat" vauvat (tämä kuulostaa ihan hirveältä musta itsestänikin...). Mä ehkä pelkään, että vauvallamme ei ole kaikki ihan kohdallaan tai jotain.

Kyllä poikamme tekee paljon muutakin kuin karjuu Osaa olla aurinkoinen ja hymyillä valloittavasti, olla tarkkaavainen ja keskittyvä. Motorisesti on kuitenkin kehittynyt suhteellisen hitaasti. Ei liiku, ei käänny, mutta kaipa sitä ehtii vielä.

En tiedä, saako kukaan tolkkua mietteistäni. Olisi vain kiva kuulla, onko muita, joilla vastaavanlaisia kokemuksia.

t. Kermit

Täällä kohtalotoveri :wave: !

Meillä tyttö tosin 3kk, eikä mitään koliikin kaltaista syytä huutoihin ole (paitsi huonosti toimiva vatsa, joka EI aiheuta huutoja). On vain siis "tulinen luonne" . Pinna kärähtää herkästi, jos ruuan toimitus kestää liian kauan, jos väsy pääsee yllättämään jne. Miehen kanssa ollaan melkoisia löllyköitä, ja onkin ihme, kuinka ollaankin tollainen saatu aikaiseks..

Huutaa siis kovaa ja korkealta, jos ei homma miellytä, pääosin on kuitenkin hymyilevä tyttö. Mies on työn puolesta paljon kotoa pois ja välillä mietityttää, kuinka tytön kanssa itsekseni pärjään, kun tarvii lähteä kauppaan ja hoitaa asioita, vielä toistaiseksi kaikki on mennyt suht ok, vain kerran on pakko ollut lähteä kaupungilta kotiin, mikään syöttö ym. ei auttanut. Nyt ei väkisin oteta tyttöä mukaan, jos asiat on hoidettavissa muutenkin.

Oon vaan ajatellut, et kaikki asiat suttaantuu tavalla tai toisella, toivottavasti oon oikeassa.. .

 

[IceRoyal]

:wave: Meidän nyt 6v. tyttömme oli juuri tuollainen paitsi et huusi ensimmäiset 4kk yötä päivää...

Edelleen tulinen tempperamentti ja eskarin aloitus oli hieman hankalaa tytön omapäisyyden vuoksi mut nyt kuulemma valmis kouluun ja mallioppilas :saint: Ope sanoi että tämä tyttö tulee vielä olemaan johtajan paikalla tulevaisuudessa.

Laitoksella jo sain hyvin rauhoittavan :/ kommentin hoitajalta:Mitenhän oikeen pärjäätte tämän tytön kanssa kotona?
Oli vielä ensimmäinen laps ni pisti mietityttämään..

Tytölle on täytynyt asettaa selvät säännöt ja rajat.Muuten hän vie kyllä 6-0 mukanaan.

Neiti on kyllä myös niin ihanan luonnollinen.Näyttää myös tunteensa että tykkää ja rakastaa.

Ehkäpä teille on kasvamassa samanmoinen pikkuihminen...


Ole ylpeä pienestäsi ja hänen luonteestaan.Ei kaikkien tarvitse olla hissukoita ja sopeutujia.Ihana,että löytyy näitä tulikkojakin!! :heart:
eivätpähän ole muiden vietävissä!!

 

[GreenCurry]

Meillä myös tyttö näytti luonteensa jo laitoksella! Ensimmäisenä aamuna kun lastenhoitaja näytti minulle, kuinka vauva pestään ja puetaan, niin tyttö huusi niin, että muut lastenhoitajat ja kätilöt tulivat katsomaan, mikä on hätänä ! Oli tällä lastenhoitajalla selitteleminen ettei voi tajuta, kuinka allevuorokauden ikäisestä lähtee noin kova ääni, kun ei pidä pukemisesta.. Eikä muuten vieläkään kovasti pidä , ainakaan pipoista.

 

[yes]

Samaa täällä. Ihan samaa... =)

 

[Kermit]

Kiitos vastaksistanne! Olipa rohkaisevaa kuulla, että muiltakin löytyy tulisieluisia lapsia Onhan se toki hyvä, että luonnetta löytyy. Se auttaa varmasti monisa tilanteissa tulevaisuudessa.

Meillä myös jo laitoksella kommentoitiin vauvamme luonnetta. Lääkäri sanoi kotiinlähtötarkastuksessa, että "Ompas siinä pojalla luonnetta. Teillä taitaa olla tekemistä tämän kanssa!". Että rohkaisua siinäkin ;-)

 

[mamapanya]

Meillä myös pieni lohikäärme!
Nyt 4,5 k iässä alamme vähän paremmin ymmärtää toisiamme, mutta mulle on myös nuo ahdistukset tuttuja. Olen tuntenut monesti olevani ihan epäkelpo äiti kun en saa lasta pidettyä tyytyväisenä vaan sen pitää päivittäin karjua vaikkapa ruokaa. Ja meillä ei ole ollut vatsakivuista tms kyse lainkaan. Laitokselta lähtien ollut 0-100 nanosekunnissa kiihtyvä tyyppi joka ei vikise vaan karjuu (kommentteja vierailta; onpas sillä miehekäs ääni). Itseltä oli pasmat aika hukassa varsinkin kun tuntui, etten saa lasta rauhoiteltua millään, saattoi neuvolakäynnillä huutaa niin puhki että nukahti lopulta. Ihan alussa sain varmuutta siitä, että rauhoittui ainasinnalle, mutta sitten alkoivat rintaraivarit ja lisäruokinta pullosta ja ruokailuista tuli tosi stressaavaa peliä.

Nämä on meillä auttaneet;
- ruokin ennen kuin hirmunälkäinen (aina ei tosin pysty ennakoimaan jos nälkä tuleekin ihan kulman takaa...)
- ruuanvalmistusmantra: meillä poika hoksasi ihan itse, että kun äiti laskee ääneen, on ruokaa tulossa (laskin sekunteja kun maitopullo mikrossa), eli mikä vaan yksinkertainen hokema jota hoet kun vauva alkaa huutaa ja jatkat siihen asti, et nälkä tms hoidettu. Meillä toimii nyt ihan yleisenä rauhoitteena vaikka ei oltaisi mikron lähelläkään (mut laskemista pitää aina seurata"helpotus"). Mantra helpottaa myös itseä rauhoittumaan kun tekisi mieli myös kirkua ja juosta karkuun...

 

[taustalla]

:wave: meiltä löytyy nyt 8v neiti, joka syntymästään saakka myös ollut oikein luonteikas tapaus

Vauvana oli vaikeasti tyynnyteltävä, itkuinen, tottakai välillä hyviäkin päiviä. Edelleen nyt isonakin esim. nukahtamaan tai ruokailemaan rauhoittuminen ihan eriluokkaa kun esim. pikkusiskolla.

Koulussa pärjää hyvin, jaksaa keskittyä kun hommat kiinnostaa, eikä opelta ole mtn valituksia tullut, päinvastoin.

Eli ihan "normaali" terve tyttö, mutta kyllä joskus vieläkin oon ihmeissäni kun neiti oikein tulistuu...ja nuo kaks muuta on ku viilipyttyjä, mut esikoisen kohdalla koiteltiin vanhempia oikein kunnolla. Mutta rakkaita ovat kaikki!!

Jaksuja ap:lle

 

[Kermit]

Kiitos Mamapanyalle hyvistä vinkeistä! Tuo nälän karjuminen on muuten uskomatonta meilläkin. Se vieläpä alkaa ihan tyhjästä eli ei puhettakaan sellaisesta "vähittäisestä, kiihtyvästä itkeskelystä", jollaiseksi nälkäitku oppaissa kuvataan

Juuri nyt vaavimme jokeltelee iloisena lattialla ja on oikein iloinen. Se on muuten ihanaa, että vaikka tyytymättömyys ilmaistaan voimakkaasti, niin niin ilmaistaan myös ilokin. Hihkuminen ja naureskelu on hillitöntä.

Mä olen myös huomannut, että mikä tahansa rallattaminen auttaa usein tai sitten ikkunan luo vieminen eli maisemien katselu...Jo vaihtuu karjunta ihmettelyksi sadasosasekunnissa. Ja mulle esim. appivanhemmat aina vakuuttelee, että vatsakipuja ne huudot ovat. Kumma juttu, että ne vaan lakkaavat ihan yhtäkkiä, jos kiinnostavaa katseltavaa/kuunneltavaa löytyy...

 

[Kermit]

Kiitos Mamapanyalle hyvistä vinkeistä! Tuo nälän karjuminen on muuten uskomatonta meilläkin. Se vieläpä alkaa ihan tyhjästä eli ei puhettakaan sellaisesta "vähittäisestä, kiihtyvästä itkeskelystä", jollaiseksi nälkäitku oppaissa kuvataan

Juuri nyt vaavimme jokeltelee iloisena lattialla ja on oikein iloinen. Se on muuten ihanaa, että vaikka tyytymättömyys ilmaistaan voimakkaasti, niin niin ilmaistaan myös ilokin. Hihkuminen ja naureskelu on hillitöntä.

Mä olen myös huomannut, että mikä tahansa rallattaminen auttaa usein tai sitten ikkunan luo vieminen eli maisemien katselu...Jo vaihtuu karjunta ihmettelyksi sadasosasekunnissa. Ja mulle esim. appivanhemmat aina vakuuttelee, että vatsakipuja ne huudot ovat. Kumma juttu, että ne vaan lakkaavat ihan yhtäkkiä, jos kiinnostavaa katseltavaa/kuunneltavaa löytyy...

 

[Pikkuiines]

Täällä on myös temperamenttinen pikkumies isoilla äänillä varustettuna =) On esikoinen, joten tulisuus tuli hieman yllätyksenä jo osastolla ollessamme. Varsinkin ensimmäiset kolme kuukautta sai olla varpaillaan vauvan kanssa, että sai tyydytettyä vauvan tarpeet mahd pian, koska huuto oli korvia särkevää jos esim. ruokaa ei tullut sillä punaisella sekunnilla kun hän sitä halusi. On edelleen (8kk) temperamenttinen ja nopeasti kehittynyt, on mm. noussut seisomaan tukea vasten 6 kk:n iässä...monet on sanoneet että nopeasti kehittyvät vauvat on temperamenttisia, mut empä oo tuostakaan nii varma...kavereillani on tosi hiljaisia ja "vähään tyytyväisiä" vauvoja nii kyllä ne aina ihmettelee kun oma vauva huutaa ja raivoaa pää punaisena.

Nyt vanhemmiten olen oppinut suodattamaan kiukuttelun niin että tyydytän vauvan tarpeet mahd pian ja rauhoittelen parhaani mukaan. Olen ottanut sellaisen asenteen et parhaani teen pojan hyväksi ja jos vaan karjuu niin en mahda sille sit mitään. Vauvani rauhoittuu hyvin kun lauleskelen tuttuja lauluja ja annan pusuja&haleja. Sitten kun on hyvällä tuulella niin on kovin nauravainen ja nauraa räkättää isoon ääneen. Huomasin, että muutos parempaan tuli kiukkuilun suhteen 6 kk:n iässä eli sen jälkeen on nopeasti rauhoittunut jos on tullut kiukkukohtaus. Ja on itsekki oppinu lukemaan paremmin vauvaa niin, että tyydyttää tarpeet enneku vauvan tarvii niistä erikseen ilmottaa huutamalla.

Meillä on auttanu myös tosi säännöllinen päivärytmi. Herätään ja mennään nukkumaan samaan aikaan, syödään 5 krt/pv samaan aikaan ja nukutaan kahdet päikkärit samaan aikaan. Puolen tunnin tarkkuudella oon pitäny ko. asiat kunnossa. Tämä päivärytmin säännöllisyys ei oo tullu itsekseen, vaan mun on täytynyt ohjata vauva siihen suuntaan. Ko. asiat on auttanu tosi paljon myös yöheräilyyn ja nukahtamiseen omaan sänkyyn.

Tsemii, meitä on "onneks" muitaki jotka on samassa kelkassa!!! Kyllä me jaksetaan ja onhan nuo meidän vaavit niin suloisia ja ihania hyvällä tuulella ollessaan et kaikki negatiivinen unohtuu kun katsoo vauvan silmiin hänen hymyillessään sylissä :heart:

 

[melle]

Meidän vauva on myös melkoisen tulinen, sairaalassa olon aikana tuli mieleen "kaikki mulle nyt ja heti - mieluiten jo eilen", eli kun tissilupa saatiin kahden viikon ikäisenä, niin jos se tissi ei ollut suussa just nälän iskiessä niin voi sitä riemun määrää!! Mutta pidin vain positiivisena ja pidän edelleen, luonteikkuuden määrä. Nyrkki on vauvan mielestä vihoviimeinen juttu, eihän siitä saa mitään irti, vaikka kuin lutsuttaa ja kiljaisee ja komentaa.. Ihan hyvä, tulisuutta tarvitaan aina tässä maailmassa!