Vasta todettu masennus

[ujo piimä]

Sain tänään ajan mielenterveyshoitajlle ja Sepram-reseptin kouraan. Miten ko. lääke vaikuttaa? Pahoinvoinnin lääkäri mainitsi, sitä siis voi tulla alussa. Joku mainitsi olleensa myös väsynyt? Kurjaa jos se väsyttää, sitä kun olen ollut tosi paljon jo reilun vuoden vaikka nukun hyvin..
Mies on ollut sitä mieltä, että täytyy mun apua hakea, muttei mitään nappeja sit aleta syömään.. Tulen kuulema niistä vaan ihan hulluksi.. Miten tästä eteenpäin??

 

[Auringonkukka]

Hei!

Hienoa että olet hakenut ja saamassa apua tilanteeseesi. Itselläni on todettu keskivaikea masennus, tosin nyt ole siitä toipumaan päin, pitkään terapiassa käyneenä. lääkitystäkin on ollut, mutta tällähetkellä menee hyvin ilmankin.Lääkkeestä josta kirjoitit ei mulla ole kokemusta, mutta sinun on hyvä muistaa että mahdolliset haittavaikutukset, mm.väsymys, pahoinvointi jopa mielialan hetkittäinen lasku(ym, riippuu lääkkeestä)ovat OHIMENEVIÄ, usein kun lääkettä on käyttänyt 1-2 vkoa, haittavaikutukset menee ohi ja lääke alkaa vaikuttamaan ja olosi alkaa kohentua.Kannattaa kysyä hoitajalta vielä lisää lääkkeestäsi. Ja tuo on sitten hölynpölyä, että lääkkeet tekee ihmisen hulluksi..siis syödäänhän myös muihin vaivoihin lääkettä, miksei myös masennukseen!ja joskus ihminen on tilanteessa jossa lääkettä tarvitaan..siinä ei ole mitään väärää tai pahaa.tärkeintä on että saa itselleen apua.Usein lääke plus keskusteluapu yhdessä auttavat parenemisessa eteenpäin todella paljon.
Voimia ja jaksamista sinulle...meitä on muitakin, et ole yksin.

 

[ujo piimä]

Kiitos auringonkukka!
Tiedän toki, että masennuksessa on aivojen välittäjäaineissa puute jota juuri lääkityksellä korjataan. Mutta pitääkö mun alkaa syödä lääkkeitä mieheltä salaa, kun se leimaa hulluksi?? Ja muutenkin taitaa olla aika valikoidun pieni joukko kenelle "kehtaan" ja pystyn asiasta puhumaan. Sukulaiset (omat ja miehen)lähes kaikki sitä koulukuntaa, et "Ota ittees niskasta kiinni ja mene lenkille, syö vitamiinia kyllä se siitä!" Ja kun se kaikista läheisin ja tärkein tuki, oma mies, ei ymmärrä, niin mistä sitä tukea sitten saa?? En usko että mies suostuu pariterapiaan tai edes mth:n juttusille, ettei vaan kukaan sielläpäin nää tms. Paha olla, vaikka helpottaa jo tieto että nyt mua autetaan ja mut otetaan tosissaan. (kaksi vuotta jo oireita vaan ei psykologin mielestä avun tarvetta..)

 

[Auringonkukka]

Hei taas,

Tulin surulliseksi kun luin kirjoituksesi...nimittäin siitä että ympäristö vieläkin liian usein suhtautuu "kivikautisesti"jos kuulevatkin sanan masennus...tai ylipäätään muihin mielenterveysongelmiin.olen mä siihen itsekin törmännyt, mutta tässä parin vuoden aikana, kun olen itseäni hyvin hoitanut ja saanut apua, niin olen tullut itsekin enemmän sinuiksi tämän sairauden kanssa ja olen lähimmillenikin kertonut, jopa nille jotka eivät ymmärrä.MIKSI olen kertonut?mä ajattelin sen niin, että tämä on mun elämääni, mulle on tullut tällainen tie kuljettavaksi ja mä olen uskaltanut kohdata nää kipeät asiat ja haluan parantua, ja jos jollain on vaikeuksia sen asian hyväksymisessä, niin sitten se on hänen päänsärkynsä...tuntuu jotenkin että ne jotka vieroksuvat puhua näistä, leimaavat ja eivät ole ymmärtävinään, niin heillä niitä pelkoja taitaa enemmänkin olla...ihankuin pelkäisivät paljastaa itse jotain itsestään..enpä tiedä, omaa tulkintaani tässä vain..
mutta tiedän että se sattuu ja on vaikeeta kun tuntuu ettei ne lähimmätkään ymmärrä ja tue...kannattaa varmaan tuostakin jutella hoitajalle, vai miltä se sinusta tuntuu?
ja tietävätkö miehesi ja läheisesi masennuksesta, että se on sairaus joka vaatii aikaa parantua, ei mikään huuhaa-juttu josta voi parantua kun vaan joku sanoo että ota itseäsi niskasta kii...
siis kannustavilla sanoilla voi tietenkin olla positiivinen vaikutus, mutta ei niin että jotain saarnataan ja käsketään parantua..ymmärrät varmaan mitä tarkotan.
toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia.ja myös, että saat sen tuen jonka ansaitset.

 

[PerhosVaikutus]

Eikö se ole niin, että kaikkia ei voi miellyttää. Jos joku ei hyväksy sun sairautta, niin sitten ei hyväksy. Se ei ole sun päänsärkysi. Jos jollakin on ennakkoluuloja, niin anna olla. Tää elämä on sun elämä ja sun pitää vvoida elää tää niin kun haluat. Eikö?
Et ikinä tule terveeksi tai voimaan hyvin, jos aina mietit muita.

Tän asian olen ymmärtäny sinä aikana kun olen kamppaillut masennuksen kanssa noin seitsemän vuotta. Moni ihmissuhde on loppunut ja monta tullut tilalle.
Ihmisillä on ennakkoluuloja masennuksen ja muiden psyykkisten sairauksien suhteen, mutta ei ne häviä jos masennuksesta ei puhuta. Ei se ole muita sairauksia kummempi, joskus vaan vähän vaikeampi hoidettava. Ihmiset eivät häpeä syödä särkylääkkeitä kipeeseen selkään, eikä masentuneen tarvitse hävetä syödä mielialalääkkeitä pahaan oloon.

Voimia.

 

[tukea sinulle]

Kannattaa todella olla varovainen, kenelle siitä kertoo. Lähin suku voi olla pahin. Vaikka masennus ja lääkkeet ja terapiat on nykypäivää ja paljon yleisempää kuin oletetaan. Minä erehdyin kertomaan yhdelle miehen sukulaiselle miehen masennuksesta. Kerroin koska olin itse väsynyt asioiden kanssa yksin olemiseen, halusin myös jonkun miehen suvusta tietävän asioiden oikean laidan. Meidät jätettiin yksin, yhteydenpito lopetettiin kokonaan ja muille sukulaisille kerrottiin minun olevan syyllinen kaikkeen mahdolliseen. Valitse vain luotettava lähin oma ystäväsi tai ammattiauttaja joille kerrot asiasta.
Voimia suurimman askeleen olet tehnyt, kun olet viisaasti osannut hakea apua.

 

[ujo piimä]

Kiitos kannustavista sanoistanne!

En ole tosiaan kertonut vielä juuri kenellekään, vain parille ihan lähimmälle ystävälle joiden tiedän ymmärtävän ja tukevan, heistä on pari itsekin masennuksen läpikäyneitä.

Eniten satuttaa se, ettei oma aviopuolivo ymmärrä. Jos ei se ymmärrä eihän se osaa mua myöskään tukea. Eilen asiasta keskusteltiin ja oli sitä mieltä, et eikös se riitä että esim. kuukauden niitä lääkkeitä syö ja sit lopettaa?! Just joo. Eihän mikääs sairaus, joka on tullut vuosien mittaan pikkuhiljaa, häviä pois yhdessä yössä! Jospa se joskus vielä oppisi ymmärtämään. Nyt asia tuntuis olevan vielä liian tabu ja selvästi häpeällinen miehelle. Ei yhtään helpota omaa oloa.. Enkä mä sinänsä välitä mitä sukulaiset ajattelee, mutten halua että tämä asia leviää pitkin kyliä ja mua aletaan osoitella sormella tyyliin "toi on se hullu".. Pienen kylän huonoja puolia.
Eiköhän tämä tästä ala helpottaa kun aika kuluu ja terapia edistyy..

 

[Äiti-leijona]

Ujo piimä, olisiko mahdollista, että kävisit yhdessä miehesi kanssa sairaanhoitajan tai muun "ammattilaisen" luona keskustelemassa terveydentilastasi? Joskus saattaa auttaa se, että joku muu kertoo, missä mennään. Oma kokemukseni on kuitenkin, ettei ihmisillä ole käsitystä masennuksesta ennenkuin ovat sen itse sairastaneet.

Itse sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen reilu vuosi sitten. Aloitin lääkityksen ja käytin sitä 10 kk, jonka jälkeen lopetin. Voin todella hyvin vähän aikaa, mutta sitten aloitin työt ja perhepiirissä tapahtui samaan aikaan kaikenlaista surullista ja lisäksi 1,5 h tyttäremme lähti päivähoitoon. Pikkuhiljaa oloni paheni, unettomuus tuli takaisin. Sain työterveyslääkäriltä lähetteen psykiatrille. Kahden käynnin jälkeen hänen diagnoosinsa oli toistuva masennus ja tarve terapiaan.

Tänään kävelin lääkäriltä kotiin Sepram-reseptin ja sairaslomatodistuksen kanssa. Aiemmin söin Remeronia, mutta se ei ollut täysin oikea lääke. Lopetettuani edellisen kuurin päätin, etten ikinä enää käytä synteettisiä lääkkeitä. Kokeilin kaiken luontaishoidon puolella, mutta sieltä saatu apu oli hetkellistä. Jouduin perumaan sanani ja käännyttämään mieheni mielen, joka onneksi ymmärsi kantani. Totesin hänelle, että en tee tätä pelkästään itseni vaan myös rakkaan tyttäremme vuoksi ettei hän joutuisi kärsimään "tasapainottomasta" äidistään.

Nyt jälkeenpäin täytyy tunnustaa, että minunkin masennukseni on pahentunut vuosien varrella huomaamattaan ja selkäranka katkesi vuosi sitten lopullisesti, mitta siis tuli täyteen sietokyvylläni. Silloin kerroin läheisilleni masennuksesta, jonka jälkeen vanhat ystäväni katosivat sekä esim. anoppini alkoi kyseenalaistaa lapsenhoitotaitojani. Nyt päätin, etten kerro asiasta kuin niille, jotka todella ymmärtävät.

Voimia teille kaikille ja rauhallista joulunodotusta!

Masentuneet äidit saavat muuten apua ÄIMÄ ry:stä

 

[ujo piimä]

Alkaa vaikuttaa siltä, että mies jollain tapaa pelkää. Pelkää että sekoan ja joudun laitokseen? Pelkää että jotain ikävää tapahtuu mulle tai lapsille? Häpeää että vaimo syö psyykenlääkkeitä?? Puhuu usein muutamasta mun sukulaisestani, jotka ovat kieltämättä hieman outoja, että ne on ihan sekoja/hulluja/skitsofreenikkoja jne. Meinaakohan että mäkin olen sitten samaa luokkaa? Vaikea ottaa selvää, kun ei se uskalla suoraankaan mitään sanoa, kun se kuulema vain pahentaa mun tilaani..

Tänään siis ensimmäinen terapia-aika, tai oikeammin tilanteen parempi kartoitus. Pelottaa ja jännittää.. Kuinkahan "hullu" sitä onkaan? Pelkään myös noiden lääkkeiden sivuvaikutuksia, ystäväni nimittäin aloitti lääkityksen vasta, ja oli todella ahdistunut ja paniikissa. Ei osaa nukkua ja on todella väsynyt, muttei pysty nukkumaan kun ahdistaa ja sydän hakkaa. Sitä mä en tosiaankaan tahdo kokea!! Pahoinvointi vielä menisi, tai väsymyskin, mutta tuollainen ahdistus... Pelottaa.

 

[ujo piimä]

Diagnoosiksi tuli sitten keskivaikea masennus. :'(
Tänää on ollut erityisen huono päivä, ei hermoja nimeksikään.. Itkettää ja tuntuu pahalta. Miehen kanssa yrittänyt puhua, se pistää leikiksi, tai jankkaa ettei ne lääkkeet voi olla hyväksi. Eikä se auta mua missään hommissa, menee vaan omia menojaan.

Lääkkeistä on tullut lievää kuvotusta, ja kenties tämänpäiväinen paha olokin johtuu niistä. Päätä särkee hieman, mutten uskalla ottaa lääkettä, kun ei ole kuin Ibuxinia, ja apteekissa kyseli tulehduskipulääkkeiden käytöstä. Miksiköhän??

Milloinkahan mun elämäni oikein meni tähän? :'(

 

[Panikoiva]

Nyt ryhtiä ajatuksiin. Et ole ainoa, joka sairastaa masennusta. Miehesi on kyllä lapsellinen, mikäli ei asiaa pysty käsittämään. Oletko kerrassaan ärähtänyt asiasta? Ravistelet oikein, että nyt hänen on käsitettävä asian laita ja tilanne (masennus) on voimassa vain väliaikaisesti. Minulla esim. on sosiaalisten tilanteiden pelko ja tätä ei voidakkaan hoitaa ihan lyhyellä lääkityksellä. Lääkkeitä olen syönyt jo vuodesta 2001 lähtien. Työelämässä olen menestynyt ja lapseni kasvattanut jokaisesta päivästä nauttien, juuri näitten lääkkeiden ansiosta. Koska itse tiedän kuinka kauheaa oli elää siinä pelossa mikä puhkesi vakavan kriisin seurauksena, niin luopuisin vaikka miehestäni mikäli hän ei hyväksyisi lääkitystä.

Nyt vain rohkeasti alat syömään lääkkeitä ja olet vaikka ihan hissukseen asiasta miehen suhteen. Viikonkin kun taplaat eteenpäin, niin kohta alkaa värit näkymään ja elämä hymyilee. Se tunne on aivan uskomaton, kun tunnetkin olevasi normaali. Lääkkeethän eivät muuta sinun perusluonnettasi mitenkään, eikä sinusta tule mitenkään erilailla käyttäytyvää.

 

[Panikoiva vielä]

Puhuitko terapiassa muuten tuosta miehesi vähättelystä? Otappa asia esille, sekin nimittäin osittain vaikeuttaa tilannettasi.

 

[ujo piimä]

Panikoiva, kyllä olen terpalle asiasta maininnu, mutta minkäs ne miehen asenteelle voi?? En usko että mies lähtee pariterapiaan, tai edes mt-hoitajan juttusille, "joku tuttu pian näkee ja sit saa hävetä".. Pitää yrittää rauhassa jutella esim. illalla kun lapset nukkuu. Kyllä se kuitenkin jollain tasolla ymmärtää, olis kiva kuitenkin tietää mikä tässä on niin pelottavaa? Minähän tässä saan kärsiä kaiken, myös miehen epäasialliset kommentit ja väheksynnän.

Ja valitettavasti Panikoiva, tuo kommenttisi "Nyt ryhtiä ajatuksiin!" nostaa ensimmäisenä niskakarvat pystyyn! Sitä olen kuullut riittämiin, "Ota ittees niskasta kii. Mee lenkille. Kato peiliin." jne. Tiedän kyllä, että meitä on paljon muitakin jotka tämän asian kanssa kamppailee. Valitettavasti se ei silti helpota omaa olotilaa sen enempää, kumpa helpottaisikin.. Tälle kun ei itse mitään voi.

 

[Panikoiva]

Ei suinkaan tarkoitus ollut Sinua aliarvioida tuon ryhti-kommenttini takia, paremminkin haluaisin kaikkien rohkeasti lähtevän itsensä parantamiseen, johon myös lääkkeetkin kuuluu. Halusin vain tökerösti rohkaista Sinua. Minulla oli niin paha ahdistus/pelot eroni jälkeen etten voinut kotoa edes roskia viedä ilman rauhoittavaa. Kaikki oli sumua ja pelot olivat voimakkaat, yöllä nukuin pari tuntia. Kaikien laukaisi raskas ero ex-miehestäni. Lainasin kirjastosta kaikki paniikkihäiriötä/masennusta käsittelevät kirjat ja ahmin tietoa. En ollut päivääkään poissa töistä. Tiesin, että ensin pitää saada nämä kauheat pelot taka-alalle lääkityksen avulla, että voin alkaa kerätä rohkeutta esim. liikkumiseen julkisella paikalla ja voin myös käsitellä asioita terapiassa. Vuoden sitten kävin terapiassa ja lääkitys on edelleen päällä pienemmällä määrällä.

Muistan sen hetken aina kun lääkkeet (vaihdettiin monta kertaa sopivaa etsittäessä) alkoivat yksi kaunis päivä vaikuttamaan. Olin yksiöni parvekkeella tupakalla ja kaikki värit näkyivät kirkkaana sekä tuntui kuin näkö olisi jopa parantunut. Se sumuverho, mikäli oli ollut päällä, alkoi pikkuhiljaa lähteä pois ja ilo tulla elämään.

Itse en ole kertonut lääkkeiden käytösä kuin lähimmille ihmisille, enkä katso sen olevan tärkeääkään. Tuo miehesi asenne kyllä suututtaakin, voi kun ne miehet osaavat olla joskus niin yksoikoisia. Entäpä jos jämäkästi sanot, että nyt sinä haluat parantaa itsesi ja syöt lääkkeitä tämän tueksi ja asia on NYT NÄIN! Olethan muuten tietoinen foorumista http://www.tukiasema.net/keskustelu/default.asp. Tuo on varmaan Suomen monipuolisin foorumi mielenterveyteen liittyen.