Vanhemmilleen/sisaruksilleen tms. hanttiin laittaneet

[kerä]

Onko kellään kokemusta siitä, että joku lähipiirin ihminen on ollut kovin vaativa, tahtonut sanoa viimeisen sanan tekemisiisi, tyyliisi, tulevaisuudensuunnitelmiisi tms? Oletko uskaltanut sanoutua tilanteesta irti? Mitä siitä on seurannut?

Olen itse 29v yhden lapsen äiti, joka on naimisissa "väärän" miehen kanssa. (hänellä ei ole akateemista koulutusta, joten ei kelpaa äidilleni) Lemmikkieläimeni (2kpl) ovat äidille käsittämätön riesa, vaikkei hän joudu edes tekemisiin niiden kanssa. Kodinpitoni, sisustusmakuni jne. ovat vääriä. En välitä vaatteilla koreilusta, joten siitä voi moittia. Vaihdoin opiskelualaa radikaalisti muutama vuosi sitten, jonka jälkeen tilanne paheni todella nopeasti. Siihen asti minulla oli kaikki mahdollinen tuki kotoa (kuten aina, kun olen tehnyt sen, mitä minulta on vaadittu. tuki loppui, kun aloin päättää asioistani itse. se kuulemma palaa heti, jos otan lusikan kauniiseen käteen ja hankin äidin valitseman ammatin)

En tahtonut sitä työtä, johon kotoa painostettuna opiskelin. Se työ, jota tahdon tehdä, on matalammin palkattua, mutta pidän siitä paljon ja se jättää enemmän aikaa perheelle. Jos en osta jotakin sisustusesinettä, jota äiti tarjoaa, hän väittää kaupassa julkisesti isoon ääneen, että vika ei olekaan siinä, että en pidä ko. esineestä yhtään, vaan siinä, ettei minulla ole siihen muka varaa. Koko ajan tulee huomauttelua, että "eikö olisikin kivaa, jos sulla olisi varaa tuohon tai tuohon, eikö olisikin kannattanut lukea alaa A eikä vaihtaa B:hen?"

Lapseni ei ole vielä kahtakaan, mutta hänelle on tarjolla kaikki se energia ja huomio, jonka itse sain kokea lapsena. Muuten hieno juttu, mutta äiti yrittää asennekasvattaa tätä jo nyt. Valita tulevaisuuden harrastuksia, haukkua tavallisia ammatteja, korostaa, miten hienoa elämä on, kun vaan tekee juuri niin, kuin minun piti tehdä, ennen kuin aloin" petturiksi" ja pilasin lapsenkin elämän siinä sivussa, kun en voi viedä häntä Alpeille laskettelemaan joka lomalla.

En varmaan vieläkään saisi pantua hanttiin, olen aina ollut kiltti. Mutta lapsen takia näen punaista ja täräytän välillä mitä asioista ajattelen. Siitä seuraa aina monen viikon puhelinhiljaisuus. Ei yhteydenpitoa.

Onko kellään kokemusta, voiko löytyä sellainen tasapainotilanne, jossa pääsisin irti sääntöjen sanelemisesta, mutta ihmissuhde säästyisi edes jotenkin hengissä? Vai meneekö sukulaisuus- ja perhesuhde kokonaan, maksuksi mielenrauhasta?

 

["vieras"]

Muuta tarpeeksi kauas omaan elämääsi.

 

["popsis"]

Minulla on nykyään hyvät välit äitiini ...400km. Vasta selvästi kauemmaksi muuttaminen ja radikaalisti vähentynyt yhteydenpito (4-5krt/vuosi), toi rauhan. Nyt vasta ihan oikeasti alan itsenäistyä ja saan tehdä elämästäni omanlaiseni Kiitos myös miehelleni, joka tukee minua.

En osaa muuta neuvoa antaa, kuin ota etäisyyttä kaikessa.

 

[Non compos mentis]

Narsistisen äidin varjosta valoon - Lukemisto - Teemat - Ilkka.fi

 

[kerä]

Mä en viitsisi luopua kodistani. Itse asiassa tässä saa olla ihan rauhassa, vaikka välimatkaa ei ole paljon, kun tänne ei kuulemma voi tulla kylään. Kumma kyllä, kaikki muut kyllä voivat.

Mies on potkinut minua persiille jo vuosikausia, että LAITA HANTTIIN mutta en ole tosiaan sitä uskaltanut tehdä. Ja kun lopulta jotakin uskalsin, kylläpä vanhemmat suuttuivatkin. Mutta no, onko sekään ihme. Ensin yli 20v joku on sulla sievästi talutushihnassa, kunnes eräänä päivänä ilman ennakkovaroitusta leikkaa hihnan sentin pätkiksi. Kai se pistää vituttamaan, vielä kun on ehtinyt kaikille brassailla mun tulevaisuuden menestyksellä.

Mä vaan en osaa päättää, sanoako kaikki, mitä sylki suuhun tuo, silläkin uhalla, että välit menevät kokonaan. Vai yrittääkö jotakin muuta. Tosin "jokin muu" tahtoo kääntyä miellyttämiseksi ja hyväksynnän ostamiseksi, mikä ei ainakaan edistä asiaa yhtään. Vaihtoehtoisia "joitakin muita" keinoja kuunnellaan, jos jollakulla sattuu olemaan.

 

[kerä]

Narsistisen äidin varjosta valoon - Lukemisto - Teemat - Ilkka.fi

Kiitos! Jo esittelyssä kolahti montakin kohtaa. Taitaapa tulla reissu kirjastoon.

 

["Popsis"]

Mäolen todennut, että mitä vähemmän kerron sitä helpommalla pääsen itse. En anna äidilleni aiheita, joista arvostella. Nykyään en kauheasti äitini kanssa puhukaan. viimeksi tavattiin sukulaisen häissä. Kävin tervehtimässä äitiäni (kuuntelin hetken arvostelua asustani), lyhyesti kerroin mitä uutta lasten elämään kuuluu (ja taas kuuntelin, miten esikoinen on vääränlaisessa harrastuksessa, lapsillä sopimattomat vaatteet ja nuorin (11kk) ei ole yhtä taitava kuin tutun lapsi). Sitten suuntasinkin muiden vieraiden luo ja annoin äitini olla. Muut sukulaiset tietävätkin elämästämme enemmän...

 

[kerä]

[QUOTE="Popsis";22599882]Mäolen todennut, että mitä vähemmän kerron sitä helpommalla pääsen itse. En anna äidilleni aiheita, joista arvostella. Nykyään en kauheasti äitini kanssa puhukaan.[/QUOTE]

Tuo on varmasti viisas tapa toimia. Itse asiassa se taitaa kyllä melko suoraan johtaa tuohon, että keskusteleminen menee tosi vähiin, sillä uskomattoman pienistä jutuista voi löytää jotakin, johon tarttua. Pikku hiljaa olen harventanut käyntejä ja välillä kylmän viileästi ilmoittanut, että en voi suorittaa jotakin pyydettyä asiaa, kun en jaksa sitä, että joka tapauksessa tulee moitteet. Jossakin vaiheessa pingotin ihan tosissani ja yritin laittaa ja tehdä kaiken ihan viimeisen päälle, mutta aina tuli märkä rätti päin näköä, kun äiti onnistui kuitenkin kaivamaan jotakin moitittavaa. Jossakin vaiheessa siivosin jopa auton, aina kun olin lähdössä kyytimään häntä jonnekin. Nykyään en, sillä samat moitteet saa ilman vaivannäköäkin, eikä tule niin paha mieli.

 

[harmaana nyt]

Sama juttu täällä, ja tällä hetkellä välit poikki, en edes vastaa puhelimeen. Viime viikolla näin äitiäni ohimennen kaupassa, ja ehti 5min. aikana kertoa, että lapsellani on liian vähän vaatetta päällä, kehua naapurin emännän lapsenlapset ja haukkua minun laiskaksi kun huomasi eineksiä ostoskärryssäni.
Mitään tasapainoa tuohon ei saa, helpointa ettei ole tekemisissä ollenkaan. Varsinkin kun omille vanhemmilleni lapsenlapsi tuntuu olevan vain statuksen kohottamista varten, että voivat naapurien kanssa vertailla kuka on eniten joutunut lapsia hoitamaan ja mitä omia hommia on jäänyt sen takia tekemättä.

 

[kiitos]

siis kiitos ap kun teit tämän aloituksen! itselläni samanlainen äiti, isää ei ole koskaan ollutkaan eikä myöskään sisaruksia, joten olen tavallaan ollut sidoksissa äitiini, jos haluan "sukuuni kuulua". jos en ole väleissä hänen kanssaan, niin tätini/mummoni eivät äitiäni uhmaa, joten olen sitten ihan omillani, mikä sekin on hieman pelottavaa. hyvää miestä en ole onnistunut löytämään, se olisikin jo eri asia jos olisi tukea ja turvaa miehen kautta. ystävät eivät kuitenkaan korvaa omaa perhettä, vaikka muuten tukisivatkin. pieni lapsi minulla on, ja samaa tekee äitini hänen suhteensa, että ei kunnioita minun kasvatusperiaatteitani, vaan kävelee ylitseni, kun "tietää kaiken paremmin" jne. olen välillä niin raivoissani, että välien katkaisu taitaisi olla viisaampi ratkaisu.

 

[kerä]

Mä olen toistaiseksi pärjännyt pyytämättä äidiltä lastenhoitoapua, onneksi miehen puolella on olemassa tukiverkkoa. Mulla ei muuten myöskään ole sisaruksia, semmoista tukea ei oole, ei hyvässä eikä pahassa. Isää tulee lähinnä sääli, häntä olisi kiva tavatakin (lapsenkin) ja mua kaivelee se mäkätys, jota hän joutuu aina kuuntelemaan. Äiti kun tuntuu tulevan vain hankalammaksi iän myötä :| Kukaan muu taas ei uskoisi, millainen tyranni äiti osaa olla, kulissit ovat vallan komeat ulospäin.

 

[kerä]

Palailen ketjuun illemmalla, alkaa olla "lähtö lähellä" eli anoppia moikkaamaan

 

[näin minulla]

Vuosikausia masennuksesta kärsineenä olin todella yllättynyt siitä, miten mieliala niikin selvästi parani välien selkeästä viilenemisestä ja tapaamiskertojen harventamisesta. Omalla äidilläni on ollut aina tapana säälitellä itseään, jos häntä ei huomioida ja se teki itselle aina syyllisen olon, jos yritin nähdä harvemmin. Tiedän kuitenkin nykyisin, että tilanne ei muutu ja minä olen se, joka joutuu kärsimään, jos enemmän tavataan. Ulkopuolisille henkilöille äiti on miellyttävä ja olen kuullut hänen kertomanaan, että jotkut ovat ihmetelleet, kun äiti on "jätetty yksin". Minä en kuitenkaan enää koe asiasta yhtään syyllisyyttä. Näin on paljon parempi.

 

[harmaana nyt]

Minun äitini tuntuu nyt kerjäävän sääliä sillä, kun "heidän ei anneta osallistua lapsenlapsen elämään".

Minustakin tuntuu, että välien vilenemisen myötä energiaa on vapautunut valtavasti kaikkeen muuhun. Ja ennen kaikkea, lapsen kanssa on nykyään paljon helpompaa kun ei käydä mummolassa, aiemmin meni yökyläilyn jälkeen monta vuorokautta kiukutteluun ja kodin sääntöjen muisteluun. Siis esim. miestäni oltiin haukuttu ja yritetty aivopestä lasta siihen, että mummolassa on parempi olla kuin päiväkodissa tai varsinkaan isän kanssa kotona, ja lapsi oli ihan sekaisin

 

["vieras"]

Se on itseasiassa aika kummallista ajatella, miten paljon aikuiset omillaan asuvat lapset ovat valmiita sietämään vanhemmiltaan. Vertaa vaikka tilanteeseen, että työpaikalla tai naapurina olisi ihminen, joka jatkuvasti haukkuisi, arvostelisi ja kiristäisi, niin sellaista ihmistä yritettäisiin välttää kaikin tavoin.

 

[kerä]

Aika monelle kai irrottautumisen esteenäon se, että omien vanhempien moittiminen on tabu. Lasten kuuluisi kai ikänsä tuntea silkkaa kiitollisuutta vanhemmilleen, olivat nämä millaisia tahansa. Osa äideistähän jaksaa itse muistuttaa lapsilleen vuosikymmeniä, että "aina sinulla oli puhtaat vaatteet ja ruokaa lautasella, harrastaakin sait" ja se taas saa potemaan huonoa omatuntoa siitä, että ei meinaa jaksaa kaikkia vanhempien oikkuja. Syntyy tavallaan ikuinen kiitollisuudenvelka. Toisessa vaakakupissa alkaa omaan silmään näyttää mitättömältä se, että samaan pakettiin on kuulunut moittimista, painostusta ja manipulointia.