K
kerä
Vieras
Onko kellään kokemusta siitä, että joku lähipiirin ihminen on ollut kovin vaativa, tahtonut sanoa viimeisen sanan tekemisiisi, tyyliisi, tulevaisuudensuunnitelmiisi tms? Oletko uskaltanut sanoutua tilanteesta irti? Mitä siitä on seurannut?
Olen itse 29v yhden lapsen äiti, joka on naimisissa "väärän" miehen kanssa. (hänellä ei ole akateemista koulutusta, joten ei kelpaa äidilleni) Lemmikkieläimeni (2kpl) ovat äidille käsittämätön riesa, vaikkei hän joudu edes tekemisiin niiden kanssa. Kodinpitoni, sisustusmakuni jne. ovat vääriä. En välitä vaatteilla koreilusta, joten siitä voi moittia. Vaihdoin opiskelualaa radikaalisti muutama vuosi sitten, jonka jälkeen tilanne paheni todella nopeasti. Siihen asti minulla oli kaikki mahdollinen tuki kotoa (kuten aina, kun olen tehnyt sen, mitä minulta on vaadittu. tuki loppui, kun aloin päättää asioistani itse. se kuulemma palaa heti, jos otan lusikan kauniiseen käteen ja hankin äidin valitseman ammatin)
En tahtonut sitä työtä, johon kotoa painostettuna opiskelin. Se työ, jota tahdon tehdä, on matalammin palkattua, mutta pidän siitä paljon ja se jättää enemmän aikaa perheelle. Jos en osta jotakin sisustusesinettä, jota äiti tarjoaa, hän väittää kaupassa julkisesti isoon ääneen, että vika ei olekaan siinä, että en pidä ko. esineestä yhtään, vaan siinä, ettei minulla ole siihen muka varaa. Koko ajan tulee huomauttelua, että "eikö olisikin kivaa, jos sulla olisi varaa tuohon tai tuohon, eikö olisikin kannattanut lukea alaa A eikä vaihtaa B:hen?"
Lapseni ei ole vielä kahtakaan, mutta hänelle on tarjolla kaikki se energia ja huomio, jonka itse sain kokea lapsena. Muuten hieno juttu, mutta äiti yrittää asennekasvattaa tätä jo nyt. Valita tulevaisuuden harrastuksia, haukkua tavallisia ammatteja, korostaa, miten hienoa elämä on, kun vaan tekee juuri niin, kuin minun piti tehdä, ennen kuin aloin" petturiksi" ja pilasin lapsenkin elämän siinä sivussa, kun en voi viedä häntä Alpeille laskettelemaan joka lomalla.
En varmaan vieläkään saisi pantua hanttiin, olen aina ollut kiltti. Mutta lapsen takia näen punaista ja täräytän välillä mitä asioista ajattelen. Siitä seuraa aina monen viikon puhelinhiljaisuus. Ei yhteydenpitoa.
Onko kellään kokemusta, voiko löytyä sellainen tasapainotilanne, jossa pääsisin irti sääntöjen sanelemisesta, mutta ihmissuhde säästyisi edes jotenkin hengissä? Vai meneekö sukulaisuus- ja perhesuhde kokonaan, maksuksi mielenrauhasta?
Olen itse 29v yhden lapsen äiti, joka on naimisissa "väärän" miehen kanssa. (hänellä ei ole akateemista koulutusta, joten ei kelpaa äidilleni) Lemmikkieläimeni (2kpl) ovat äidille käsittämätön riesa, vaikkei hän joudu edes tekemisiin niiden kanssa. Kodinpitoni, sisustusmakuni jne. ovat vääriä. En välitä vaatteilla koreilusta, joten siitä voi moittia. Vaihdoin opiskelualaa radikaalisti muutama vuosi sitten, jonka jälkeen tilanne paheni todella nopeasti. Siihen asti minulla oli kaikki mahdollinen tuki kotoa (kuten aina, kun olen tehnyt sen, mitä minulta on vaadittu. tuki loppui, kun aloin päättää asioistani itse. se kuulemma palaa heti, jos otan lusikan kauniiseen käteen ja hankin äidin valitseman ammatin)
En tahtonut sitä työtä, johon kotoa painostettuna opiskelin. Se työ, jota tahdon tehdä, on matalammin palkattua, mutta pidän siitä paljon ja se jättää enemmän aikaa perheelle. Jos en osta jotakin sisustusesinettä, jota äiti tarjoaa, hän väittää kaupassa julkisesti isoon ääneen, että vika ei olekaan siinä, että en pidä ko. esineestä yhtään, vaan siinä, ettei minulla ole siihen muka varaa. Koko ajan tulee huomauttelua, että "eikö olisikin kivaa, jos sulla olisi varaa tuohon tai tuohon, eikö olisikin kannattanut lukea alaa A eikä vaihtaa B:hen?"
Lapseni ei ole vielä kahtakaan, mutta hänelle on tarjolla kaikki se energia ja huomio, jonka itse sain kokea lapsena. Muuten hieno juttu, mutta äiti yrittää asennekasvattaa tätä jo nyt. Valita tulevaisuuden harrastuksia, haukkua tavallisia ammatteja, korostaa, miten hienoa elämä on, kun vaan tekee juuri niin, kuin minun piti tehdä, ennen kuin aloin" petturiksi" ja pilasin lapsenkin elämän siinä sivussa, kun en voi viedä häntä Alpeille laskettelemaan joka lomalla.
En varmaan vieläkään saisi pantua hanttiin, olen aina ollut kiltti. Mutta lapsen takia näen punaista ja täräytän välillä mitä asioista ajattelen. Siitä seuraa aina monen viikon puhelinhiljaisuus. Ei yhteydenpitoa.
Onko kellään kokemusta, voiko löytyä sellainen tasapainotilanne, jossa pääsisin irti sääntöjen sanelemisesta, mutta ihmissuhde säästyisi edes jotenkin hengissä? Vai meneekö sukulaisuus- ja perhesuhde kokonaan, maksuksi mielenrauhasta?