Vaativan Vauvan Vanhemmuus

Minulla myös takana erityisen vaativa raskaus. Raskaus oli viedä minulta hengen, mutta keplottelin viikko toisen jälkeen eteenpäin. Lopulta sitten päädyttiin sektioon rv 32. Alatiesynnytys todettiin mahdottomaksi, koska vauvan napanuora oli liian lyhyt.

Syntyessä poika hörppäsi lapsivettä. Ja se itkun voimakkuus oli jotakin niin kummallista, kun kyseessä oli kuitenkin keskosvauva.

Kovin tämä pieni viihtyy sylissä, ikää tosin vasta sen 4 kuukautta. Mielenkiinnolla seuraan tätä keskustelua.

 

Minun vauvani on vasta reilun 2kk ikäinen, mutta tyttö on heti syntymästään asti osoittanut olevansa vaativa tai ns. suuritarpeinen vauva. Aiheestahan voi lukea esim. täältä: http://www.imetys.fi/itu/suuritarpeinen.php

Synnytyssairaalassa kätilöt jo miettivät, onko vauvallani jokin vakava sairaus, kun tyttö huusi kurkku suorana pitkin vuorokautta, eikä itkuun tuntunut auttavan tissi, tutti eikä mikään muukaan. Ainoa mihin tyttö rauhoittui, oli juurikin sylissä oleminen samalla, kun keikkui itse eri tavoin. Samankaltaisena tilanne on nyt pysynyt tämän reilun kahden kuukauden ajan. Meilläkään tyttö ei viihdy sitterissä tai puuhamatolla itsekseen juuri ollenkaan, vaan koko ajan täytyy olla viihdyttämässä ja pitämässä seuraa. Suurimman osan päivästä tyttö haluaa myös olla sylissä. Meillä kantoliina ja kantoreppu on onneksi tuonut apua, sillä tyttö viihtyy niissä. Tyttö myös nukkuu vaunuissa lenkin ajan (harvoin enää sen jälkeen, vaan herää heti, kun tulemme rappukäytävään), eli sen puoleen tilanne on erilainen kuin teillä joillakin muilla. Huomaan kuitenkin tytön erityistarpeet todella hyvin, kun vietän seuraa muiden pienten vauvojen vanhempien kanssa. Meidän tyttöä ei noin vaan laitetakaan sohvalle ja itse keskitytä teen juontiin.

Tyttö on kärsinyt koliikista ja sekin tietysti osaltaan aiheuttanut huutoa ja itkua, mutta tyttö vaikuttaa kaikin puolin erittäin temperamenttiselta tapaukselta niin hyvässä kuin pahassakin. Tässä vaiheessa tytön luonne tuntuu melko mustavalkoiselta - kaikki on joko todella ihanaa tai todella hirveää, ja epäkohdista kerrotaan suureen ääneen. Meilläkään ei kitistä vaan huudetaan kurkku suorana, kun johonkin asiaan halutaan muutosta.

Tyttö on ensimmäinen lapsemme, joten muusta emme tiedäkään, kun vertailukohtia omassa elämässä ei ole. Kuten muutkin olette sanoneet, tyttö on tietysti tärkein ja rakkain asia tässä maailmassa, mutta välillä vanhempia väsyttää. Onneksi tytöltä kuitenkin irtoaa myös hymyjä, joiden voimalla jaksaa taas pitkään.

Toivottavasti tilanne helpottaa jossakin vaiheessa, mutta siihen asti yritän olla tyttärelleni paras mahdollinen äiti ja antaa tytölle sitä mitä hän tarvitsee, eli läheisyyttä ja sitä "actionia".

 

Minulla synnytys sujui hyvin ja nopeasti, ponnistusvaihe 14 min, vaikkakin esikoiseen verrattuna ponnistus vaihe oli tosi "tiukkaa" työtä.
Meidän neiti on myös ollut alusta asti hyvin jäntevä, heti saikulla lastenlääkärin tarkastuksessa lääkäri asiasta mainitsi, ja myös sen jälkeen miltei joka nvlassa asiasta mainittu.
Täällä kanssa on seisoa tapitettu sylissä heti kun vain jalat ovat vähänkin kantaneet.

Meillä myös ensinnäiset 4 kk koliikkia ja sen jälkeen vaativa ja temperamenttinen luonne.
Toki on tietyt asiat ajan myötä helpottaneet ja pikku hiljaa alkanut todella hyväksyä rakkaan nuppusen luonteenpiirteet ja tottua niihin.
Ei meilläkään olla koskaan istuttu sylissä rauhassa ja paikallaan vaan pyöritään kuin väkkärä.

Neiti alkoi konttaamaan hiukan yli 7 kk iässä ja se on mielestäni hiukan tuonut helpotusta elämään, hän pääsee itse sinne minne haluaa ja lelun minkä haluaa.

Mielenkiinnolla odotan hänen kasvamistaan, että millainen luonne hänelle myöhemmin kehittyy. Itse olen myös hyvin puhelias, vilkas, temperamenttinenkin. Hyvin sosiaalinen sekä ulospäinsuuntautunut. Eskoiseni on rauhallinen ja harkitsevainen lapsi ollut aina, varmaankin hän isäänsä tullut

Kiitos vielä ketjun aloittajalle, tämä ketju tuli tarpeeseen!

 

Voihan siinä tietty olla jotain perääkin, et jos raskaus/synnytys on ollu vaikea äidille, niin lapsi on sit jotenkin vaativampi. Monet äidit haluaa synnyttää "luomusynnytyksenä" eli ei mitään kivunlievityksiä lääkkeillä ym. Mut eikö se olisi lapselle just parempi, et äiti ei hirveästi kärsisi synnytyksestä..?! Mut jotkut ei tosiaan lääkkeitä tarvi ja joillekin ne ei taas auta.. :/ Mulla oli aika "tukala raskaus". Ekat 3kk oksentelin koko ajan. Pari kk meni sit ihan ok, mut oli tosi hiki ja muutenkin ahdistava olla koko ajan. Loput kuukaudet olin sit sairaslomalla kun tuli hyvänlaatuisia supistuksia. Meinasin seota yksin kotona, kun ei saanut mennä mihinkään. Sit vauva syntyi suunnitellusti keisarileikkauksella rv 39. Poika ei ole koskaan ollut kova itkeen, mut silleen vaativa, et piti tosiaan sylissä hyppyyttää paljon ja viihdyttää ym. Minua ei haittaa ollenkaan, vaikka olisinkin opettanut vauvan sylivauvaksi. =) Oon melko varma, et jotkut vauvat on syntyjään semmoisia. Esim mun serkun vauva ei viihdy sylissä sekuntiakaan. Ei sekään ois kovin kiva. Hokasin muuten semmoisen mielenkiintoisen jutun, et poika ei paljon itkenyt ekaan 2vkoon. Sit sen jälkeen se jotenkin "heräs". Voi olla, et jos oisin voinu alakautta synnyttää normaalisti, niin poika ois ollut tulossa tuollon rv 41. Mut tää on mun teoria.
Yks tuntematon täti sanoi muuten yks päivä, kun oltiin pojan kans rattailla kaupungissa,et "onpa se hyvin hoidettu lapsi". Poika on nykyisin (9kk) nimittäin tosi rauhallinen (oon ihan varma et oli ton unikoulun ansiota ). Toki on niitä villejäki hetkiä. Olihan se ihana et tuli tollanen kommentti, mut mun mielestä ei voi sanoa onko vauva hyvin hoidettu sen perusteella, miten rauhallinen se on! Vauvan tempperamenttihan syntyy jo kohdussa eikä siihen oikein voi vaikuttaa. Monet tutut, jotka on ollu kuulemma ihan älyttömän villejä vauvana on sit isona tooosi rauhallisia ja fiksuja. Jos vauva on vaativa, niin siihenhän tulee semmoinen oravanpyörä, et kun äiti väsyy eikä jaksa koko ajan leikittää vauvaa, niin vauva ahdistu jne jne. Mut kyl se sit ajan kanssa helpottaa! Ja kun sain opetettua vauvan nukkumaan yöt putkeen ja itsekin sain nukuttua, niin vauva muuttui ihan parissa viikossa. =) Olin ihan sekasin ja kävelin zombina tuona vaikeimpana kautena.

 

Meitä vaativien vauvojen äitejä siis löytyy. Pakko kertoa, oltiin kylässä serkuillani ja puolen tunnin taistelun jälkeen sain tytön vaunuihin nukahtamaan parvekkeelle. Serkku meinasi alkaa kaivaa kaapista heidän pojan entistä itkuhälytintä, johon totesin vain, että kyllä mä varmaan kuulen kun tyttö herää. Serkku vielä vähänyritti tuputtaa hälytintä, kun mentiin kahville ja keittiö on jonkin matkan päässä. Sanoin, etten tarvitse. Sitten tyttö heräsi ja serkun kissa tipahti sohvala, kun säikähti rääkäisyä että kovaa ilmoitettiin, olen hereillä!

*muoks. pahoittelen, minulla näitä kirjoitusvirheitä usein löytyy, mutta se johtunee siitä, että taaskin on tyttö sylissä

 

Minulla oli koko raskausajan hemoglobiini alle 100. Pahimillaan käytiin lukemissa 70. Koko ajan yritin olla positiivinen ja ajattelin, että vauva selviää. Silti on varmasti ollut stressiä. Olin hyvin paljon sairaalassa, pisimmillään yhtäjaksoisesti 3 viikkoa. Sairaalassa olin kaikkiaan yli 10 viikkoa. Lopulta tuo matala hemoglobiini alkoi olla rasite minun sisäelimille ja koko terveydelle, verenpäine nousi. Kun olin kotona, en saanut tehdä mitään ja todellakin vaan lepäilin sohvalla tai sängyllä. Edes postilaatikolle, jonne matkaa 10 metriä, en saanut kävellä. Ja pojan syntymä oli dramaattinen alusta loppuun asti. :attn:

Meillä poika ei vaikuta yhtä vaativalta kuin teillä muilla tuntuu olevan. Mutta näen hänessä myös samankaltaisuutta.

 

Minulla raskaus oli suht helppo lukuunottamatta viimeiset 6kk kestänyt iskiassärkyä, joka loppui vasta synnytyssalissa vauvan synnyttyä. Olin pitkään sairaslomallakin tuosta syystä. Synnytys oli nopea ja raju ja eteni rytinällä, vauva ehti kärsiä hapenpuutteesta vähän ja sydänäänet romahti ponnistusvaiheessa.

 

nii, musta on jännä ettei tällasia syy-yhteyksiä tutkita enempi.. sanotaan vaa et joo, se on koliikkia ja sit se kestää ja kestää jne. Plus että kukaan ei tiedä mistä koliikki sit johtuu!! Ihmiset on imetysdieteillä joskus turhaankin, annetaan lääkkeitä jne.. Tuntus että vaikka sellane tieto (mahd. syy-yhteys) ei tietenkää muuttas mitään, mutta helpottais ainakin monien mietteitä ja pelkoja ja sitä tuskaa kun yrittää epätoivolla ymmärtää itkuja ja vauvaa.. ite ainakin meinasin masentua täysin ku tuntu että tein kaikkeni ja aina vaa itkettiin.
"jäykkyyttähän" on monenlaista, pahimmillaan tiukkoja spasmeja happivajauksesta jne. Mut tyttö lähinnä "yli"jäntevä. Tyttö on koko ajan rentoutunu yhä enempi, huomaa monesta asiasta. Pienenä esim. heräs AINA huutaen unilta jne. ja mä syytin itteeni etten osaa. Ja paljon muuta.. nykysin hymyilee paljo, viihtyy ja on iha eri tyttö. Koko kroppakin on "rennompi".. paljon juttuja joista vois romaanin kirjottaa...

 

Hmm... meillä ei ole vaativaa vauvaa mutta näitä juttuja lueskellessani mietin että jos monella vauvalla on jäykkyys/jäntevyysongelmaa ja takana rankka raskausaika/synnytys, oliskohan vyöhyketerapiasta/fysioterapiasta tms apua jotta vauvojen sitä jäykkyyttä ja muuta vaivaa saataisiin laukeamaan ja vauvat rentoutumaan?

Onko kukaan kokeillut?

 

Pröö itse tulkitsin kirjaa niin, että ensin tehdään kolmen päivän unipäiväkirja, jonka perusteella tehdään uniohjelma, jota noudatetaan 10 päivää, jonka jälkeen tehdään taas unipäiväkirja ja katsotaan miten on edistytty. Tämän jälkeen päivitetään uniohjelmaa tarvittaessa ja taas noudatetaan sitä 10 päivää, jonka jälkeen seuranta jne. Alussa tein juuri näin pari kertaa ja nyt ei ole ollut enää tarvetta. Koko homma on muuttunut ihan automaattiseksi rutiiniksi, eikä sitä tarvitse miettiä.

Jäntevyys / raskauden ja synnytyksen vaikutus:
Meilläkin on todella jäntevä tyttö, on ollut jämäkkä koko ikänsä mm. kannatti päätään varhain, lähti ryömimään 4,5 kk iässä, nyt on 6 kk ja harjoittelee konttausasentoa. Rentoutuminen on hälläkin varsin vaikeaa ja touhottaa hereillä ollessaan melkein koko ajan - nykyään siis useimmiten hyväntuulisena, vaikka turhautuu varsin nopeasti, jos jokin ei onnistu. Nyt on tyttö kyllä pikkuhiljaa muuttunut mm. eilen huomasin tytön rentoutuvan sitterissä istuskellessaan ihan yllättäen, kun yleensä harrastaa sen hytkyttelyä, kun se keinuu niin hauskasti.

Raskaus ja synnytys mulla meni "ylihelposti", joten siltä osin kokemukseni poikkeaa teidän monien kokemuksista. Olin raskausaikana elämäni kunnossa, eikä vaivoja ollut juuri nimeksikään, mitä nyt loppua kohden kävely meni vähän taapertamiseksi. Synnytys käynnistyi vesien menolla rv 39+0 ja meni varsin sutjakkaasti. En siis usko, että meidän tytön kohdalla tällä on ollut vaikutusta voimakkaaseen temperamenttiin. Tyttö oli kyllä jo varsin eloisa masussa asustellessaan Joskus töissä palavereissa istuskellessa oikein nolotti kun maha vaan velloi

 

ULPU Heh. Tyttö on meillä juuri kuvailemasi kaltainen. Ja liikkuminen menny samoissa, tyttö ottaa myös ryömimisasentoa, ryömii takaperin. Mut just niinku sanoit, kiire on jonnekin ja näkee ihan miten ÄRSYTTÄÄ ku homma ei vielä onnistu Ja just niinku sanoit, tuntuu et ihan yhtäkkiä alkanu rentoutumaan, esim. huomaa siitä, että tänne asti yläkautta laitettavat bodyt oli sellasta tuskaa, jäkitti käsiä vastaan ihan hulluna että ne sai "vääntää" hihoihin jne. Nyt ne "liikkuu" paljon rennommin
Ihana kuulla, että toisaalta sun kokemus poikkeaa muista. Se antaa lähinnä lohtua sille, että nää ei oo mitään "epänormaaleja" tiloja jne. :heart:

 

Logotar: Me kävimme vyöhyketerapiassa. Vauva oli selästään niin jäykkä, että ilma ei päässyt vatsasta ollenkaan ulos. Kävimme hoidoissa pari kuukautta ja tänä aikana ongelma helpotti. Jossain vaiheessa meinasin kuitenkin menettää toivoni vyöhyketerapiaa kohtaan. En sitten tiedä, johtuiko jäykkyyden ja ilmavaivojen häviäminen hoidoista vai pelkästään vain siitä, että tyttö kasvoi vanhemmaksi ja alkoi liikkua enemmän, jolloin ilmakin pääsi paremmin ulos.

Kauniskuu: Mäkin muistan ton saman, että bodyn hihoja oli tosi vaikeaa pukea!

Onneksi meilläkin ovat nämä ongelmat ohitse ja tyttö on hymyileväinen. Hetkeäkään hän ei ole kyllä paikallaan eikä hän suostu ikinä olemaan sylissä ihan rauhassa niin, että häntä saisi helliä. Mutta tämä on varmaan ihan yleistä isommilla vaaveilla.

 

Meidänkin tyttö on ollut todella jäntevä ihan syntymästään asti. Päätä kannatellut oikeastaan siitä saakka, kun syntyi. Neuvolassakin aina terveydenhoitaja mainitsee, miten jäntevä tyttö on. Hereillä ollessaan täälläkin touhotetaan ja jokainen raaja liikkuu oikeastaan koko ajan.

Tuntuu, että tyttö on kuitenkin vähän alkanut rauhoittua, ja esim. tänä aamuna heräsin siihen, että tyttö hytkyi vieressäni ja oli ollut hereillä jo ties kuinka kauan. Aiemmin tyttö herätti itkulla heti, kun silmät avasi, jos ei seuraa ollut. Jotenkin luotan siihen, että tytön kasvu ja iän lisääntyminen auttaa näihin moniin ongelmiin, joita tässä alkumatkassa on ollut.

Kävin tytön kanssa vyöhyketerapiassa mahavaivojen takia, mutta en kokenut siitä olevan meille juurikaan apua.

 

Muuten, oon miettiny just tota, että onko tää ikuinen mahavaivaisuus just perua tosta "jäntevyydestä"??! Nimittäin vauvasta asti huutanu mahaansa paljon, pieree lähes kaikesta mitä syö, enemmän tai vähemmän. Siks sai aina jännittää öitä koska jos oli syöny jotain "väärää" (esim maissi) nii heräs yöllä mahakipua huutaan monet kerrat. Ja siis.. kaikki vauvathan pieree ja maha voi vaivata, mut mun mielestä tää oli jo normirajojen ulkopuolella. Tuntu et yks piereminen oli sellanen show kuin olis raajoja katkottu!!
Siks oon just miettiny, että eikö koliikki voi olla juuri tällasta, vähän niinku jäntevyyden aiheuttamaa. Eli kuten LILLEMI sanoi, ilma ei kierrä kunnolla mahassa eikä pääse pois.

Heh. IKUISUUS.. kuulostaa tututulle. Mä revin vauva-aikoina hiukseni lähes päästä koska jännitin aina tota heräämistä. Siks ei "uskaltanu" minnekää kunnolla koska pelkäsin sitä huutoa kun herää. Siks mä pelkäsin et mitä tää on, koska kukaan mun tuttu vauva ei heräilly sillee. Ne heräs naureksimaan ja höpöttään. No, sit tosiaan yks kerta vaan tyttö alko heräillä "nätisti" höpöttämään- En voinu todeks uskoa

 

Moikka!

Meillä ihan vastaava tapaus, putterflyn teksti voisi olla minun kirjoittamani. Pojalla ikää kohta seitsemän kuukautta ja sama meininkin jatkuu edelleen. Koliikkia oli ekat neljä kuukautta, jonka jälkeen noi monen tunnin huutomaratonit loppuivat mutta perustyytymättömyys jäi.

Allergiatestit, vyöhyketerapeutti (kaksi eri koulukunnan terapeuttia), osteopaatti ja lastenlääkärin tarkastukset ovat osoittaneet ettei pojalla mitään terveysongelmaa pitäisi olla taustalla. Tuo tieto on kyllä helpottanut, ehkä vaikeinta oli se huoli että itkujen taustalla olisi joku oikea syy. Imetysdieetit olen kokeillut, parhaimmillaan söin kymmentä ruoka-ainetta. Ja sitten voisin kirjoittaa vielä monen metrin listan muista "kikoista", mitä olemme kokeilleet mutta luulen teidän tietävän jo. Eli siis kantoliinat, Rela-tipat sun muut.

Niin joo ja raskausaika meni mulla ihan hyvin, kävin spinningissä vielä 30+ viikoilla. Lopussa oli pientä supistelua ja pari flunssaa mutta muuten meni ihan ookoosti. Ja synnytys kesti kolme tuntia viiden minuutin ponnistuksella (toka lapsi), joten hankala synnytys ei meillä ainakaan vaikuttanut. Hyvin eloisa lapsi oli jo masussa, joten jotain tämänsuuntaista osasin hiukan odottaa... Mutta en kyllä lähellekään tällaista mitä tää arki sitten on ollut!

Olen paljon tätä asiaa pohtinut ja lueskellut kirjoja ja todennut kaiken johtuvan pojan herkkyydestä ja tulisesta temperamentista. Eli märkää vaippaa ja näläntunnetta pitää kirkua sata lasissa eikä yhtään vähempää. Ja on todellakin koko ajan liikkeessä, siis kädet ja jalat sätkii koko ajan eikä sylissäkään istuta paikallaan. Kääntymään oppi nelikuisena, se helpotti vähäsen, ja liikkumaan oppimista odotellaan innolla.

Ja "hyvät neuvot", niitä ollaan mekin saatu ärsyttävyyteen asti. Nykyään osaan jo sanoa, että joo ollaan kokeiltu tai että tiedän ettei toimi meillä. Viime aikoina olen jopa mennyt vauvakahviloihin vaikka meidän poika onkin ihan erilainen kuin ne muut. Kai siellä saa ääntä olla? Nykyään poika kyllä viihtyy siellä ihan hyvin, kunhan äiti kanniskelee ympäriinsä. Mun mielestä noi kahvilat on myös näille haastavammille tapauksille, ja luulisin että juuri tällaisten vauvojen äidit tarvitseekin sitä pään tuulettamista ja muiden äitien juttuseuraa.

Kiitos Putterfly muuten keskustelunavauksesta, kyllä tän asian kanssa vertaistukea tarvitaankin!

 

Kauniskuu mulla meni alkuajat siinä, että kärräsin tyttöä ennen kyläilyjä pitkät lenkit, että nukahti niin syvästi, että tiesin sen nukkuvan sen verran sikeästi, että ehdin edes hetken seurustella. Tuon heräämisen jälkeen kun tyttöä sai pyöritellä sylissä jatkuvasti, että oli tyytyväinen.

Mahavaivat on olleet ihan muutaman päivän ikäisestä asti todella pahoja. Pieruja tehdään pitkään ja hartaasti ja tytön kropassa oikein tuntee, miten kaikki lihakset jännittyvät, kun mahaa kivistää. Nuo mahakivut vaikeuttavat nukkumista, kun juuri kun tyttö olisi nukahtamassa, kivistää taas mahaa. Tyttö nukkuu myös päiväunia todella huonosti, ja olen se mamma, joka niin räntä- kuin raesateessakin lykkii vaunuja pitkin kyliä, että tyttö nukkuisi päiväunet. Hyvällä tuurilla nukkuu vielä hetken kotiin palun jälkeen, mutta monesti herää jo rappukäytävässä. Muutenkin nukkumiset on ongelmallisia, kun tyttö valvoisi vaikka miten myöhään, ja kaikki muu on niin paljon jännittävämpää kuin nukkuminen. Menee joka ilta monta tuntia siihen, että saa tytön yöunille.

Jos hyviä puolia etsitään, niin ainakin olen oppinut lukemaan tyttöä todella hyvin. Kyllä se palkitsee, kun joskus osaa tehdä jotakin oikein. Ja uskon olevani tytölle maailman paras äiti, ja ne on päivän parhaita hetkiä, kun tyttö rauhoittuu syliin ja nojaa levollisen näköisenä rintakehääni vasten ja joskus jopa nukahtaa.

 

Minä en osaa sanoa paljoa vauvan liikkumisesta vatsassa. Joitain liikkeitä olen toki tuntenut, mutta loppuaikana vatsassa oli runsaasti nestettä ja pienellä vielä se lyhyt napanuora, joten vauvan liikkeet katosivat jonnekin. Ultrassa näkyi aina hyvin vilkkaasti liikkuva vauveli, mutta itse en noita liikkeitä tuntenut. :/ Sitten viikko ennen pojun syntymää tapahtui sydänkäyrällä yksi sykkeen lasku, vauvan syke oli pitkään 100 ja siinä pohdittiin jo synnytystä. Sitten syke taas korjaantui 140. Muistan tuon päivän ja hetken, se oli 23.12. Poju syntyi sitten 29.12. Tuon sykkeen laskun jälkeen olin enemmän huolissani ja stressasin.

Meillä poju on nyt syntymästä laskettuna kohta 4 kuukautta ja jos lasketaan lasketusta ajasta ikää olisi reilut 2 kuukautta. Päätä poju kannattelee hyvin jäntevästi. Ihan muodon vuoksi tuen niskasta, kun nostan syliin, tms. Hänellä jalat ja kädet liikkuvat hyvin paljon, kun on selällään lattialla. Sylissä ei haluaisi enää makoilla, vaan kurottautuu makuulta ylös. Meillä on nyt reilu kuukausi käännytty vatsalta selälle ja nyt sitten käännytään selältä toiselle kyljelle.

Meillä tuo itkuisuus ja pitkästyminen ei ole koko päiväistä. Sitä on usein illalla, alkaa noin klo 18-20. Poika huutaa naama punaisena, eikä joskus edes syli rauhoita.

Vatsa hänellä on ilmeisesti herkkä. Meillä syödään korviketta, mutta sama vatsatilanne on ollut äidinmaidostakin. Poju muuten itse teki päätöksen, että ei syö äidinmaitoa rinnasta eikä pullosta. Vain korvike kelpaa. Noin 3 päivän välein vatsa kipeytyy. Olen kokeillut allergia ystävällistä korviketta, mutta siitä kipeytyi vatsa vielä enempi. Nyt meillä kuluu maitoa hyvin isoja määriä, kun juuri tuon herkän vatsan takia ei vielä saa antaa muuta ruokaa.

Poju on todella hyvä syömään ja syö paljon. Ruokaa ei malta odottaa ja märkä vaippa on kauhistus. Nyt tosin aamut ovat muuttuneet, kun heti herättyä ei enää ole kova kiire ruokaileen ja vaipan vaihtoon.

 

Kuten on ollut puhetta, me vauhtivauvojen vanhemmathan emme kaikkitietävien neuvoja kaipaa, mutta yhden kirjavinkin tahtoisin silti jakaa kanssanne. Nimittäin tällainen "Leikitä vauvaa" oli meille ihan löytö. Se sisältää ikäkausittain eri-ikäisille vauvoille suunnattuja liikuntaleikkejä, joista osa on aika hurjiakin. Esim. "vauvakuperkeikka" ja miten vauvaa voi roikottaa turvallisesti pää alaspäin jne, heh. Ja voi että meidän poika tykkää! Ollaan saatu tuosta kirjasta kivasti vaihtelua meidän hetkutus-hytkytys-leikkeihin, sillä kaikkein villeimpiä temppuja en ole aiemmin yksin ilman ohjeita uskaltanut lähteä toteuttamaan.

 

Hauska huomata miten paljon tällasia vanhempia onkaan. Jokunen kuukaus sitte olis ollu helpotus lukea kokemuksia, ei olis syyttäny itteesä tai pelänny "pahinta" niinkun PIKKIkin sanoi. Mun systereillä on nii monta muksua muttei yhtää tällasta. Koin oikeesti itteni ihan paskask ku tyttö kiukkuili ja tuntu et tutut ihmetteli vähä sanattomastkin tätä- No mä selitin naama punasena millo mitäki, et "on väsyny .. tai just heräs kesken unien jne" Olis vaan pitäny tajuta että tyttö on sellanen ja sillä hyvä.

IKUISUUS Joo, juuri näin. Pelkkä pierun teko on sellanen show että aina saa jännittää mitä syöttää ettei yöt mee hulinaks.. Kuten MERVI-ELINAkin sanoi... tuntuu olevan aina hyviä ja sit mahottoman huonoja päiviä.. Pitääki kattoa "huvikseen" onko siihen joku tollanen säännöllinen toistuma.. Mun oli alettava antaa kiinteetä jo reilu 3kk koska maitoo meni törkeen paljon ja se pahensi mahaa.. tuli refluksia sun muuta. Lekurin "määräys".. Mut tuntuu olevan sama annanko jotain evästä lusikallisen vai purkin, koskee mahaan tai sitten ei.. Toisinaan joku tuntuu ettei käy ja sit taas käykin. Huhhui.. haasteellista on. Muistan systerin pojat jotka ei koskaan itkeny mahaansa.. sai syöttää miten vaan.

VIFI heh.. mä sanoin kerran leikillään et pestataan tyttö sirkukseen ku se vaan nautti just tollasesta pääalaspäin roikotuksesta ja hyvä ettei alkanu vääntää "vatsoja" siinä roikkuessaan. Muistan yhden filmin missä pikkuvauva (tyyliin joku 6kk) pysy seisallaan isänsä kädellä tönkkönä pystyssä taiteillen. Jos tyttö painas vähemmän nii luulempa et pystys samaan (nyt ei jaksa yhdellä kädellä paljo kannatella)

Ja kuten MERVI-ELINA sano, tyttö kans ei siedä pissavaippoja.. Ehkä oon ite siihe opettanu, vaihdan suunnilleen "tunnin välein".. Ja jos toinen tulistuu tosiaan pelkästä pissavaipasta niin ei oo ihme jos huutaa naama punasena ku "tyhmä" äiti tyrkyttää maitopulloa

Mut joo. Enempää en vois lastani rakastaa, ja nykyisin kun pahimmasta kiukusta kuoriutui aurinkoinen tyttö, niin se kyllä maksaa vaivan. Ja oon muute lukenu joskus siitäkin, että vauva ja äiti voi olla niin eri persoonia että jo vauva-aikana tulee "yhteentörmäyksiä".

 

Tsemppiä kaikille vaativien vauvojen äideille!
Mun esikoinen on kohta kolmevuotias ihana aurinkoinen ja reipas (mutta välillä niin kovin, kovin uhmakas!) lapsi, mutta k-a-m-a-l-a vauva-aika on jo lähes täysin haihtunut mielestä, tuli kyllä mieleen näitä teidän juttuja lukiessa...
Meilläkin oli heti syntymästä asti erittäin jäntevä ja hyvin tarkkaavainen lapsi, nukkui lyhyitä pätkiä, huusi 3 ensimmäistä kuukautta koliikkia 3 tuntia yössä ja päiväunet onnistui vain sylissä tai kantoliinassa. En edes muista kaikkea - muuta kuin sen, että kun en paremmasta tiennyt niin jotenkin sitä vain selvittiin. Vasta kun toinen lapsi syntyi, tajusin millaisia vauvojen "oikeasti" pitäisi olla...

Mutta se mitä oikeastaan halusin sanoa, niin itse ainakin haluan uskoa, että kaikki se sylissä pito ja kantaminen ja lähestulkoon 100%:sti vauvan kanssa oleminen niinä ensimmäisinä kuukausina on nyt jo kantanut hedelmää turvallisena kiintymyssuhteena ja luottamuksena ympärillä oleviin ihmisiin ja maailmaan. Pikkuvauva-aika on loppujen lopuksi todella lyhyt, mutta aivan äärimmäisen tärkeä!
:hug:

 

Tsemppiä kaikille vaativien vauvojen äideille!
Mun esikoinen on kohta kolmevuotias ihana aurinkoinen ja reipas (mutta välillä niin kovin, kovin uhmakas!) lapsi, mutta k-a-m-a-l-a vauva-aika on jo lähes täysin haihtunut mielestä, tuli kyllä mieleen näitä teidän juttuja lukiessa...
Meilläkin oli heti syntymästä asti erittäin jäntevä ja hyvin tarkkaavainen lapsi, nukkui lyhyitä pätkiä, huusi 3 ensimmäistä kuukautta koliikkia 3 tuntia yössä ja päiväunet onnistui vain sylissä tai kantoliinassa. En edes muista kaikkea - muuta kuin sen, että kun en paremmasta tiennyt niin jotenkin sitä vain selvittiin. Vasta kun toinen lapsi syntyi, tajusin millaisia vauvojen "oikeasti" pitäisi olla...

Mutta se mitä oikeastaan halusin sanoa, niin itse ainakin haluan uskoa, että kaikki se sylissä pito ja kantaminen ja lähestulkoon 100%:sti vauvan kanssa oleminen niinä ensimmäisinä kuukausina on nyt jo kantanut hedelmää turvallisena kiintymyssuhteena ja luottamuksena ympärillä oleviin ihmisiin ja maailmaan. Pikkuvauva-aika on loppujen lopuksi todella lyhyt, mutta aivan äärimmäisen tärkeä!
:hug:

Ihana viesti, kiitos siitä.
Tätä minäkin toivon, että tytöstä kasvaa luottavainen ja turvallisesti kiintynyt ihminen. Että jonain päivänä tosiaan näkisi kaiken kantamisen, viihdyttämisen ja rauhoittelun ym. kantavan "hedelmää".
Enpä vauvaa odottaessa osannut odottaa näin vaativaa pakkausta. Vielä jotenkin ajattelin erittäin streotypisesti, että kun on tyttö, niin on varmasti paljon rauhallisempi kuin pojat Noh, olisi pitänyt todella arvata tytön luonnetta siitä, että olin sairaalassa 6.30 ja tyttö on syntynyt 6.47. että alusta alkaen on ollut kiire ja tohina päällä. Ja jäntevä ollaan täälläkin oltu, syntymästä saakka.
Aluksi mietin kovasti sitä, onko tyttö tuollainen, koska hän on kahdestaan kanssani, sillä hänen isänsä ei omasta (uskomattomasta) valinnastaan johtuen osallistu lainkaan hänen elämäänsä. Olen syyllistänyt itseäni satoja kertoja siitä, että tyttö on vaativa ja kiukkuinen, koska hänellä on vain yksi ihminen, joka hänen kanssaan on... mutta, näköjään vaativia tapauksia on muillakin

 

Putterfly: Nostan sinulle hattua, että olet jaksanut hoitaa noin temperamenttista vauvaa yksin! Elämä on ollut varmasti rankkaa. Vaikka meidän tyttö ei ole läheskään noin vaativa tapaus, itse en olisi varmasti pystynyt samaan. :hug:
Ja olen täysin varma siitä, ettei vauvan luonne johdu sinusta tai siitä, että hoidat häntä ilman isää. Hän vain sattu olemaan hieman hankalampi vaavi. =)

 

Täällä on ollut myös aiemmin ketju nimellä "ns. vaativa vauva" tai jotain, kannattaa etsiä hakutoiminnolla ketju ja lukaista, sieltä voi löytyä myös vinkkejä arkea helpottamaan!

 

Serratus: Tuo on aivan kuin meidän elämästä silloin, kun tyttö oli 2 kk. Hänkin sai ihan kamalia rintaraivareita ja ainoa paikka, missä hän viihtyi, oli sylissä. Varsinkin illat olivat pahimpia. Häntä piti koko ajan heijata edestakaisin sylissä ja kävellä ympäri taloa. Hän hiljeni vasta "lentokoneasennossa", eli hän oli sylissä mahallaan ja siinä häntä piti heijata lujaa vauhtia ylös sivulle. Vaikka minulta tuli maitoa, hän ei suostunut syömään kuin unisena. Lopulta raivarit menivät siihen, että hän sai kamalan kohtauksen jo nähdessäänkin rinnan. Kun sitten kokeilin antaa maitoa pullosta, hän ryysti maitoa melkein 2 dl! (Pian hän kuitenkin päästi yli-isot pulautukset, koska määrä oli "pikkuisen" liian iso... ) Sitten tajusin, että hän oli aina todella pahantuulinen siksi, koska hänellä oli kiljuva nälkä. Siirryin lopulta pulloon kokonaan ja tyttö muuttui aivan täysin eri ihmiseksi. En tiennyt, että hän on oikeasti niin hymyileväinen vauva. Eli siis meidän tapauksessa pulloruokintaan siirtyminen auttoi.

En kuitenkaan tässä tarkoita sitä, että muidenkin kannattaisi heti suin päin siirtyä rintaraivareiden alkaessa pulloon. Meillä tuota raivoamista kesti yli kuukauden, enkä saanut asiantuntevaa avustusta rintaruokinnan jatkamiseen neuvolasta. Kun pulloon lypsäminen alkoi jossain vaiheessa tuntua liian työläältä ja lopulta maidontuotanto lakkasi, tunsin kovaa syyllisyyttä vastikkeen antamisesta. Mutta nyt, kun tyttö on 7 kk, asia ei enää häiritse. Pääasia on, että lapsi voi hyvin. =)

 

LILLEMI ja SERRATUS sama juttu, kuin LILLEMIkin kirjotti.Kuin omasta elämästä, LILLEMI!! Huh.. hassua että joku muu on kokenu samaa. Juuri täysin sama homma. Tosin meillä sotki myös maitoallergia, mutta silti. Hirveetä paniikkia enevässä määrin tissin nähdessään. Pitkään edes yöt sujui, lopulta ei nekään. Ja riittämisestä ei ollu kyse, pumpullakin tuli reippaasti desi/tissi. Mut pullosta veti sit hengenhädässä hullunlailla.
Ja olen ihan samaa mieltä, monta juttua asettui pullon myötä (vaikka edelleen olen "katkera" ettei imetys onnistunu ja en saanu oikeesti tukea/apua asiaan ) : rytmi korjaantui pullolla, ei enää tunnin välein tappelua + siitä johtuvaa kamalaa ilmavaivaa, näiden ansiosta hymyilevä ja aurinkoinen tyttö jne.

Mut olen sitä mieltä, että tein kyllä kaikkeni. Kokeilin miljoona keinoa ja silti raivoaminen jatkui. Ja pullo otettiin vastaan riemumielin kuin paraskin palkinto, heti ensikerrasta alkaen. Kummastelin ku ihmiset kirjottaa, ettei pullo kelpaa jne. Eikä koskaan ollu sellasta "auvoisaa imetyshetkeä" mistä kaikki aina hehkuttaa. Huoh.. Joten uskon tempperamenttiasiaan.. Mutta se oli silloin, minkäs teet. Summasummarum.. vaikka koin paskaa fiilistä imetyksen "epäonnistumisesta" niin nyt ajateltuna turhaa aluksi pihtasin korviketta..