Minulla on ollut vaikeahoitoinen suolistosairaus 20 vuotta ja olen kokenut Jeesuksen parantavan kosketuksen viime vuosien aikana. Olen käynyt elämäni aikana läpi useat sairaalajaksot, lääkehoidot, leikkaukset, nenämahaletkut ja CVK:t.
Pari vuotta sitten vatsaani leikeltiin 3 kertaa vuoden sisällä. Toista avanneleikkausta odottaessani voin henkisesti todella huonosti. Siihen asti olin saanut elämääni iloa ja voimaa läheisistäni, vaan voimat alkoivat loppua totaalisesti ja aloin tuntea että läheisillenikin olisi helpompi jos minua ei olisi. Tunsin että jos evoluutioteoria pitää paikkansa, minun kuuluukin kuolla pois, sillä evoluutioteorian mukaan heikot ja sairaat kuolevat, vahvat selviytyvät. Heikkojen ja sairaiden kuuluukin kuolla pois. En kokenut enää järkeä elämässäni, en jaksanut enää kipuja. En halunnut syödä, sillä jokainen suupala tiesi tuskallista wc-käyntiä, josta ei kipujen takia enää kirkumatta selvinnyt.
Viisas sairaanhoitaja kysyi minulta, haluanko tavata psykiatrin. Sanoin, että ihan sama, terapia ei voi poistaa kipujani. Hän kysyi, haluanko tavata sairaalapastorin. Sanoin että ihan sama, sillä Jumalaa ei ole.
Tämä sairaanhoitaja kutsui paikalle molemmat. Psykiatri keskusteli asiallisesti kanssani mahdollisesta mielialalääkityksen vaihtamisesta. Pastori tuli seuraavaksi. En reagoinut, en edes tervehtinyt. Hän istui viereeni ja kertoi lukeneensa sairaushistoriaani, joka kuulosti hurjalta. Siinä hän sitten istui, vaikka kiroilin, itkin, haukuin Jumalaa. Huusin että Jumalaa ei ole, ja jos on, niin on kääntänyt minulle totaalisesti selkänsä. Puhuin todella rumasti.
Aikani purettuani itseäni, ihmettelin kun pastori edelleen sanoi ymmärtävänsä. Miten pappi voi YMMÄRTÄÄ MOISTA KIELENKÄYTTÖÄ.. Kysyin häneltä, miten on mahdollista että hän edelleen haluaa puhua kanssani, vaikka olen puhunut niin rumasti ja pahoja asioita. Hän sanoi olevansa isoäiti -naispastori oli siis kyseessä- ja jatkoi: Kun 3-vuotias lapsenlapsensa saa uhmaikäisen lapsen raivokohtauksia ja huutaa "tuhma mummo" ja muuta mahdollisimman ilkeää mitä sen ikäinen osaa suustaan päästää, hakkaa pienillä nyrkeillään isoäidin jalkaa..ja kun hän sitten hetken raivottuaan juoksee takaisin itkien ja haluaa päästä mummon syliin, syli on aina auki. Hän nostaa lapsenlapsensa hellästi syliin, hoitaa ja antaa anteeksi. Samoin toimii Jumala. Saan anteeksi ja Jumala ymmärtää, minulla on oikeus olla vihainen. Jumala näkee kaiken ja on kaikessa mukana, tälläkin vaikealla hetkellä.
Ihmettelin mielessäni näitä puheita ja ne jäivät sydämeeni. Uskoni alkoi pikkuhiljaa vahvistua ja löytyä. Ei tapahtunut kertaheitolla, mutta pienin askelein.
Nyt, kolmannen avanneleikkauksen jälkeen, olen voinut hyvin yhtäjaksoisesti 1,5 vuotta. Pari viikkoa sitten verikokeet näyttivät paremmilta kuin koskaan. Voin tällä hetkellä hyvin, ja sairaus on päästänyt otteestaan. KIITOS JEESUS! :heart: Se on niin valtavaa, etten voi sanoin kiittää tarpeeksi. Leikkaukset ja uusiutuvat vaikeudet tarvittiin, jotta ymmärsin mikä tässä elämässä on tärkeintä, ymmärsin ottaa kontaktin Jeesukseen, uskalsin avata oven. Koputettu on aiemminkin, mutta en ole avannut.
Välillä vaivun epäilyn syövereihin, mutta uskovaisystäviltäni ja Raamatusta ja rukouksen kautta saan vahvistusta. Jumala kuulee, Jumala ei koskaan hylkää, Jumala nostaa aina pudonneen ja uupuneen takaisin syliin.
...minulla kun yleensä on kädet aika kylmät...