Vaan mitäpä sanotte tähän?
Minä olen jo 44-vuotias, siis tosi vanha vauvakuumeilija. Tapasin mieheni viisi vuotta sitten ja aluksi vauvaa toivottiin kovasti. Mihinkään hoitoihin ei kuitenkaan menty, vaan päätettiin jättää asian ns. Herran haltuun. Kun raskaus ei sitten yrittämisestä huolimatta alkanut, totuttelimme pikku hiljaa lapsettoman parin elämään. Avioliitto osoittautui tosi ihanaksi ja olimme onnellisia kahdestaankin.
Kaikki oli siis hyvin, kunnes viime toukokuussa PAM: tulin aivan yllättäen ja ihan luomusti raskaaksi! Voitte kuvitella, miltä meistä tuntui: meille oli tapahtunut ihme, olimme saaneet sen suurimman lahjan, mitä ikinä olimme toivoneet! Pettymys oli valtava, kun vauvanalkumme kuoli kohtuun 9. raskausviikolla.
Olen nyt pahasti riidoissa Luojani kanssa tämän takia. Miksi hän antoi lahjan, jonka kuitenkin heti otti pois? Olimme jo surumme surreet ja osaamme tyytyneet, kun meiltä taas tempaistiin matto jalkojen alta. Ei siinä ole suorastaan jonkinlainen kiusanteon tuntu? Katsokaa te maan matoset, mitä voisin teille antaa, mutta enpä anna kuitenkaan!
Mieheni mielestä keskenmeno oli meille jonkinlainen potku persuuksiin, että tehkää nyt tyhmät asialle jotain! Niinpä olemmekin nyt menossa lapsettomuushoitoihin. Kovin paljon en niistä odota enkä odota sitäkään, että ikinä ymmärtäisin, miksi meille näin tehtiin. Enkä silti voi olla kyselemättä...