Uskaltaisinko?

Hei!
Tämä tuntuu vähän hassulta kirjoitella tänne, mutta lieneekö muita samanlaisia tapauksia liikkeellä. Olen 34v. nainen ja naimisissa. Tähän saakka (jouluun) olemme mieheni kanssa olleet yhtä mieltä siitä, ettemme yritä saada lasta. Olen perustellut asian itselleni kovin järkevästi, mutta silti mielessäni on ollut jonkinlainen tyhjä kohta. Olen töissä paikassa, missä on runsaasti kouluikäisiä ja olen ollut sitä mieltä, että hulina töissä riittää. Kotona saamme levätä rauhassa ja nauttia omista asioistamme.
Joulupäivänä minuun iski sitten se ns. vauvakuume. Pyörittelin asiaa mielessäni kokonaisen vuorokauden ja seuraavana aamuna sain mieheni kovan arvuuttelun /vihjauksien jälkeen arvaamaan mistä on kyse. Keskustelimme asiasta, mutta emme tietenkään vielä päättäneet mitään, koska asiaa täytyy pohtia. Lisäksi meitä arveluttaa taloudellinen puoli, sillä meille ei ole ehtinyt kertyä maallista mammonaa varastoon. No, olin kuitenkin iloinen, että hän jotenkin ymmärsi minua eikä tyrmännyt asiaa kokonaan. Omasta puolestaan hän on huolissaan iästään (10vuotta minua vanhempi), olisiko hän liian vanha jo isäksi ja kuinka hänen hermonsa kestäisivät itkua ja kitinää. Niinpä, enhän sitä tiedä minä itsekään. Joidenkin mielestä me varmasti olemme jo vanhoja, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että lasta täytyy haluta. Aiemmin emme halunneet kumpikaan.

Nyt asia on ollut hautumassa puolitoista viikkoa, emmekä ole viime aikoina puhuneet asiasta. Onneksi seksipuoli on sujunut jopa aktiivisemmin lomien ansioista kuin tavallisesti. Aion ottaa asian esille seuraavien kuukautisten jälkeen, sillä ajattelin jättää pillerit pois ja pitää taukoa niiden käytössä kunnes yrittäisimme raskautta. Voi tietenkin olla, etten tule raskaaksi ollenkaan. Olen käyttänyt pillereitä jo 12 vuotta lähes tauotta.

Olen etsinyt kaikenlaista tietoa netistä äitiys- vanhempain- ym. lomista ja etuisuuksista ja luulen tietäväni melko tarkaan, mitä saisimme. Mutta jatko lapsen syntymän ja varsinkin vanhempainloman päättymisen jälkeen arveluttaa. Sukulaisiamme ei asu aivan lähellä eikä meillä ole vielä kiinteää tuttavapiiriä asuinkunnassamme. Miten selviämme jatkossa lapsen hoidosta ja kasvatuksesta ansiotyön lisäksi? Niin, ja tuskin raaskisimme jättää lasta ilman sisaruksia.

Kertokaa, mitä ajatuksia teille heräsi. Miten te olette selvinneet vanhempainloman jälkeen? Kuinka pian olette tulleet uudelleen raskaaksi? Nyt ajattelen, että sisarus voisi tulla melkein samaa kyytiä, jolloin voisin hoitaa molempia kotona jonkun aikaa.

 

Olen myös 34 v. ja sain marraskuussa toisen lapseni. Esikoinen on nyt 6 v.

Aikanaan kun päätimme tuon ekan yrittämisestä jätin pillerit pois, olin käyttänyt lähes 10 v. tauotta. Pdin yhden kuukautiskierron välin, jolloin ehkäisynä käytimme kondomeja. Seuraavia kuukautisia ei sitten tullutkaan - eli tulin raskaaksi ns. kertalaakista. Se tuntui ihmeelliseltä, kun väitetään kuitenkin että pitkäaikainen pillerien käyttö voisi vaikeuttaa raskaaksi tulemista. Samoin kävi nyt toisella kerrallakin!

Lapsen "hankkiminen" on aina tunneasia. Luottakaa omiin tunteisiinne: jos nyt tuntuu siltä, että on oikea aika jälkikasvulle, niin se on sitä! Eikä ikä ole kynnyskysymys. Minulla on useita tuttuja, jotka ovat saaneet esikoisensa noin 33-35 v. iässä. Nuoremmat äidit tosin saattavat olla rennompia lapsensa hoitamisessa, mutta sekin on yksilöllistä tietysti. Juttelin juuri lastenneuvolassa tästä aiheesta: neuvolatäti kertoi, että monet naiset, jotka saavat esikoisensa yli 30 v. ovat mahdottoman tarkkoja lapsen hoitoon ja kasvuun liittyvissä asioissa. Päättelimme sitten yhdessä tämän johtuvan siitä, että kun ikää on hiukan jo kertynyt, ihminen alkaa pohdiskella ja analysoida kaikkea tekemäänsä enemmän kuin esim. parikymppinen yleensä tekee. Nuoremmat ehkä toimivat enemmän vaistonvaraisesti, mutta ne äidinvaistot (tai vanhemmanvaistot?) löytyvät kaikilta ihan samalla tavalla. Pitää vaan luottaa itseensä ja muistaa, että jokaiselle lapselle omat vanhemmat ovat juuri ne oikeat!

Minulle itselleni ikä on tuonut varmuutta lasten kanssa olemisessa. Jaksamiseen se ei vaikuta, kuin ehkä silloin kun joutuu jatkuvasti valvomaan öitä (väittävät, että nuoremmat selviävät sellaisestakin helpommin, tiedä häntä sitten...).

Kirjoitit, että ajatuksissa olisi myös toinen lapsi heti perään. Kyllä ehdottomasti kannattaa! Tämän voin kertoa kokemuksesta. Meillä on lapsilla ikäeroa 6 v ja se on liikaa. En halunnut aikanaan toista lasta heti ekan syntymän jälkeen (kuten sanoin, se on tahdonasia) ja työasiatkin olivat siinä jamassa, että se olisi ollut äärettömän hankalaa. Meillä on nyt siis esikko, joka on 6 v kasvanut ainoana lapsena, ja toinen joka kohta kasvaa ilman ikätoveria samassa perheessä. Tavallaan siis myös "ainoana" lapsena. Olenkin vähän fiilistellyt, josko yrittäsi kolmatta...


Tämmöistä tuli nyt äkkiseltään mieleeni kirjoituksestasi. Onnea lapsiyritykselle, jos siihen päädytte!! :flower:

 

Kannatan lämpimästi. Uskaltakaa. Olen varma, että ei kaduta, kun saatte lapsen. Mutta sitä voitte jälkeenpäin katua, ettette edes yrittäneet. Mutta älkää ottako mitään pakkomiellettä asiasta, jollei lasta alakaan kuulua. Ja mä oon kyllä sitä mieltä että sun ikä alkaa olla jo sellanen, että vauhtia. En usko, että ikääntyminen ainakaan parantaa tilannetta. Siis mun neuvo on, että antakaa palaa!

 

Minäkin olen syntynyt vuonna71. Sainesikoisen, kun olin 28. Ei meilläkään olisi varmaan vielä lasta jos siitä olisi pitänyt päättää että nyt tehdään. Asuttiin tuolloin eri maissa ja olin jättänyt pillerit pois, kun olin niitä tuolloin jo toista kymmentä vuotta käyttänyt, ja nähtiin niin harvoin. Olisi kuukautisten pitänyt alkaa sinä päivänä kun lensin miehen luo, vaikka niissä oli kyllä epäsäännöllisyyttä juuri sen vuoksi, että olin joku kuukausi sitten jättänyt pillerit pois. tuolla kahden viikon lomalla miehen luo tulin raskaaksi.

Meilläkään ei ole maallista mammonaa kertynyt, kun ollaan opiskeltu yliopistotutkinnot, ollaan keskituloisia. vuokralla asutaan. rahaa ei ole liikaa, itselle ei tule ostettua mitään, enkä käy kampaajalla tai harrasta maksullisia harrastuksia kuten ei mieskään. (lapset saavat harrastaa).
sukulaisia ei ole lähellä eikä tuttavapiiriä kun on muutettu tiheään pätkätöiden perässä.

Mutta lapset on suurin ilo ja ainakin mulle elämän täyttymys ja tarkoitus. esikoiselle on tehty sisar, ja juuri taloudellisten syiden ja omien rajallisten voimien (ei siis tukiverkkoja vaan itse pärjätty) vuoksi kaksi todennäköisesti riittää. yhteiskunnan tuet on rehellisesti sanottuna pienet, niin kansainvälisesti vertaillen tai viime vuosikymmeniä vertaillen, esim kodinhoidontuki puolitettiin 90-luvulla. Tuo vain yksi esimerkki.

Mutta jos terveyttää riittää, niin pärjätään kyllä. Mullakaan ei ollut varsinaisesti vauvakuumetta ennen lapsia, sen jälkeen kylläkin. Pieni nyytti sylkissä on maailman ihanin asia.

 

Miksipä ei kun sitlä tuntuu .Onhan nykyän jo keski-ikä ensisynnyttäjilläkin jo jotain 27, mutta tuntuu että moni saa ensimmäisen lapsensa vasta yli 30 v.

Siskoni sai ensimmäisensä 19 v. ja menetti hänet 8 -vuotiaana kolarissa.

Kului pitkä aika emmekä enää ajatelleet siskoni tekevän/saavn lisää lapsia, kun ei ollut enää yhdessä tämän isän kanssa.

Mutta nyt siskollani on pitkällisen yrittämisen jälkeen 1v. neiti ja tulossa toinen toukokuussa ! Ikää on jo 37 v.

Itse olin melkein 5 v. kotosalla lasten kanssa, eikä niillä rahoilla mällätä mutta onneksi miehen työpaikka on ollut varma ainakin tähän saakka(nyt tulevaisuus onkin epävarmempi).Silti ollaan pärjätty eikä olla jouduttu olemaan mistään puutteessa.

LAstenhoitajia saa esim. Mannerheimin lastensuojeluliiton kautta,ja ehkäpä joku nuori tyttö olisi innokas hoitaja esim .iltaisin jos teillä on menoa.
Kyllä se elämä muuttuu aika lapsen ympärille pyöriväksi, niin isänkin elämä vaikkei hän sitä ehkä vielä uskokaan, sillä meilläkin on ollut se 5v. lapset pääasiassa, tuttavaperheet muuttuu lapsiperheiksi jne.

Siis tuolla isä muuttuu isäksi vasta lapsen synnyttyä, on ainakin meillä. Ei hän nytkään masua taputtele ym. mutta kun vauva syntyy niin hän saattaa istua samassa asennossa monta tuntia ettei vauva vaan herää hänen sylissään =)

Nyt on aika toimia, ettei tartte vanhana katua. Ja toinen lapsi vana kaveriksi, jos sitten tuntuu vielä siltä.
Meille tämä on jo kolmas.

 

Pohdintasi kuulosti kovin tutulta! Itse olin vähän alle 30, kun yht'äkkiä ajatus lapsesta alkoikin tuntua juuri oikealta. Esikoinen syntyi pari viikkoa ennen 30-vuotispäivääni, kakkonen joululahajaksi vuosi sitten.

Vaikka arki 3,5- ja 1-vuotiaiden kanssa onkin välillä aika huisketta, niin päiväkään emme ole katuneet päätöstämme. Vanhemmiksi olemme kasvaneet samaa tahtia kuin esikoinen pituutta ja ihan kelvollisia meistä on tullut. Uskaltaisin jopa väittää, että näin kypsällä iällä osaa paremmin olla välittämättä ympäristön paineista ja olla vanhempi omalla tavallaan.

Elämä ja arjen ympyrät toki muuttuvat lapsen myötä. Itselleni on kertynyt joukko mukavia nettituttuja ja toinen mokoma kerhotuttuja perhekahvilasta ja avoimesta päiväkerhosta. Kun ei jää lapsen kanssa kotiin, vaan lähtee rohkeasti tapaamaan muita äitejä (vanhempia) ja lapsia niin löytyy henkireikiä itsellekin. Parhaimmillaan tästä verkostosta löytyy vaikka hoitoapuakin tarvittaessa.

Nyt meitin 1v herää kesken unien, eikä isin laittama tutti kelpaa - pitää mennä pelastamaan tilanne!

 

Mulla kolmas nyt vanhemmalla iällä. Kyllä sitä odotusaikaa hieman pelkäs erilailla kuin nuorempana. mutta kyllä lapsesta osaa nauttia nyt kumpikin erilailla. Meillä on nyt pieni iltatähti ja kaikki on mennyt hyvin. Rohkeutta matkaan, pian on sun viimeinen mahdollisuus.

 

Mäkin haluan vastata sulle vaikken ihan samanlaisessa tilanteessa olekaan. Koen kuitenkin jotain yhteyttä sun tarinaan, koska mieheni pohti juuri tuon kaltaisia asioita kun mulle iski vauvakuume. Mä olin niin kuumeeni sokaisema et en ajatellut raha-asioita huomista pitemmälle, olin valmis ottamaan lapsen vaikka ei olis ollu päivän vanhaa markkaa taskussa. No, oltiin 28v. kun esikoinen syntyi, mies valmistui yliopistosta 3kk ennen vauvan syntymää ja sai onneksemme työpaikan, mulla oli opinnot vielä vähän kesken. Vauvan synnyttyä pidin äitiyslomaa ja jatkoin opiskeluja sitten n. 2v. Viime kesänä perheeseen syntyi toinen lapsi esikoisen ollessa 3 v. Sain opiskeluni päätökseen juuri ennen kuopuksen syntymää.

Rahaa meillä ei ole koskaan paljon ollut, mutta miehen kanssa on usein mietitty et ollaan tosi rikkaita kun on nämä lapset. Kolmen vuoden ikäero tuntuu meille sopivalta, uskon että sisaruksista on vielä leikkiseuraksi toisilleen. Jos teistä tuntuu sopivalta hetkeltäl hankkia lapsia, tehkää se ettei jää loppuelämäksi kaivamaan mieltä millaista olisi ollut. Meille ainakin lapset ovat tuoneet todella paljon, jos ovat tavallaan vieneetkin, mutta parempaa on saatu tilalle ja sitä ei voi laskea rahassa.

 

Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille!
En kerinnyt lukemaan viestejä kirjoitukseni jälkeen ja palasin netin ääreen vasta nyt perjantaiaamuna (en roiku linjoilla työaikana, on tämä päivä lomaa).
Pelkäsin saavani kommentteja itsekkyydestä ja haukut iästämme (34/44). Kiitos vielä kerran. Onneksi tässä maassa on tuntevia ja empaattisia ihmisiä. Aion lueskella kokemuksistanne jatkossakin, ehkäpä se lastenhoito alkaa sujua sitten minulta ja mieheltänikin. Ajattelin nimittäin, että mieheni saa ihan mielellään osallistua esim. vanhempainvapaan käyttämiseen muutenkin kuin niiltä 18+12 päivien osalta, jos hän niin haluaa. Uskoisin, että hänestä tulee hyvä isä. Hän välittää omista vanhemmistaan (vaikka on kokenut kovia lapsuudessaan), sisaruksistaan ja heidän perheistään ja auttelee myös työkavereitaan hädän tullen. Meille ei ole niin tärkeää ulkoinen hyvä, kunhan vain tunnemme itsemme tehneemme oikein.

Oli kiva kuulla, että pillerit eivät ole aiheuttaneet ongelmia. Tietenkin toisenlaisiakin tarinoita varmasti on. Ja se idea Mannerheiminliiton lastenkaitsijoista oli hyvä. Koetan pitää sen mielessä, jos tarve tulee.

Kiitos vielä kerran ja hyvää jatkoa kaikille. Kerron sitten myöhemmin (jos muistan (dementia alkaa iskeä tässä iässä) muuttuuko pilke silmässä pieneksi iduksi masussa. :hug:

 

Olen itse vm. 71 ja odotamme ensimmäistämme. Aluksi ajattelin olevani liian vanha, mutta kun lähipiirissä on hyvin monta ikäistäni ensiodottajaa, koen olevani ihan oikean ikäinen. Jos olisit 10 vuotta vanhempi, niin voisit pohtia ikääsi enemmän (lähinnä raskauden onnistumisen kannalta silloinkin). Al Pacino tuli isäksi noin 60-vuotiaana. Hän on ehkä ainoa ihminen, jolle on kertynyt maallista mammonaa ennen lapsen syntymää. Ja elämänkokemus on näissäkin asioissa hyödyksi.

 

Anna palaa vaan! Olen itse pian 39v. ja poika lapset 01 ja 03 syntyneet. Ilman heitä elämä olisi tyhjää. Lapset tuovat iloa elämään.

 

Jo vain, itse täytän tänä vuonna 40v lapset -00 ja -03 syntyneet.

 

Heippa! Meillä on kaksi lasta, 3v4kk ja 1v3kk. Itse olen 36 vuotias ja mieheni 47 vuotias. Eli olemme olleet "aika vanhoja" saadessamme ekan lapsemme. Meillä mies on se, jonka hermo kestää paremmin. Tietekin saattaa johtua siitä, että hän on päivät töissä ja minä pienemmän kanssa kotona. Kun me ekaa lasta aloimme suunnittelemaan, oli selvää, että toinen melkein heti perään. Halusimme, että sisaruksilla olisi korkeintaan 3 vuotta ikäeroa jotta heistä on sitten tulevaisuudessa seuraa toisilleen. Sen kyllä myönnän, että kuopuksen vauvavuosi on ollut aika raskas, mutta toisaalta tilanne helpottuu koko ajan (joo, niinhän sitää luulisi, kohta on kaksi uhmakasta lasta... ). Antakaa palaa vaan, jos siltä tuntuu. Jos ette lapsia tee, saattaa se kaduttaa myöhemmin. Miettikää ainakin asia perusteellisesti ennen kuin päätätte suuntaan tai toiseen. Tsemppiä teille!