Uskallanko mennä läkäriin? Masennuksesta

[depressio]

Olen ollut masentunut jo toista vuotta. Mikään ei tunnu auttavan. Joitain päiviä tai jopa viikkoja voin olla hyvällä mielellä, mutta sitten tulee taas alakulo, joka kestää vähintään saman aikaa, usein enemmän.
Kotona on mies ja yksivuotias lapsi. Miehen näkökulmasta ei minulla ole ongelmaa. Yritän kaikilla voimillani olla positiivinen, koska mies ei ole. Jokapäivä on yhtä kiukuttelua, aikuinen ihminen. Minä yritän hoitaa häntä tai ainakin myötävaikuttaa häneen positiivisesti, eikä hän siten huomaa että minua painaa. Itken päivittäin, en voi katsoa peiliin, en käy ulkona koskaan, ystävät ovat jääneet, en jaksa edes jutella äitini kanssa. Haluan kuolla.
Harrastuksia en voi toteuttaa koska en saa rauhaa siihen, enkä jaksa. Maalaisin tai piirtäisin jos siis voisin.
Iltaisin en meinaa saada unta. En jaksa siivota tai tiskata. Mies ihmettelee miksen tee kotitöitä, ja kun sanon etten jaksa, hän yrittää lohduttaa muttei ymmärrä että on kyse ongelmasta. Hänelläkin kai krooninen masennus, ja siihen verrattuna minun ongelmani pieniä koska olen kuitenkin joskus iloinen. Mitä minä siis valitan? Turhaa. Mietin eroakin, mutta pelkään yksinäisyyttä ja rakastan häntä liikaa.
Lapsen hoito onnistuu jotenkuten, mutta ulkona käyntiä ei ole eikä hänellä ole yhtään lapsikaveria. Olen työtön ja mies töissä.
Olimme raskausaikana "tarkkailtavina" muiden ongelmieni vuoksi ja pelkän että jos kerron kaikista ajatuksistani jollekin viranomaiselle, lapsi viedään pois tai minut suljetaan laitokseen.
Uskallanko puhua tästä lääkärille? Tajuaisikohan mies sitten jos joutuisin laitokseen? En uskalla sanoa hälle että mietin kuolemaa, suuttuisi. Eikä hän ymmärrä että olen joskus iloinen ja jaksan tehdä vaikka mitä. Kun hän on pois, syön ja istun vain. Tämän kirjoittaminenkin vaati valtavia ponnisteluja ja noin tunnin aikaa.
Mitä teen?

 

[zxc]

Kyllä sun täyttyy mennä lääkäriin tai vähintään puhua ongelmistasi neuvolassa, josta ohjataan eteenpäin. Vaikka ajan varaaminen vaatii varmasti rohkeutta, niin mieti silloin, että mikä on parasta lapsellesi ja sinulle. Rohkeutta!

 

[depressio]

En ainakaan neuvolassa viitsi sanoa. Se hoitaja on jotenkin niin ahistava ja tarkkailee käyttäytymistäni jo valmiiks. He tuntuvat jo valmiiks oottelevan et millon meilt lapsi haetaan. Kunnossa on aina ollut ja neuvolasta tullut palautetta että onpa hyvin hoidettu mut kuitenkin oottavat kokoajan et millon menis huonosti. En voi menettää lasta, tärkeintä asiaa elämässäni.
Jos joudun laitokseen, saakohan mies pitää lapsen kotona. Hyvin pärjäävät, aina on ollut isä täysillä mukana lapsen hoidossa, enemmän kun minä jopa, mutta ymärtääkö "asiantuntijat" sitä, kun on niin äitipainotteista muutenkin kaikki? Joudutaanko sit vielä pahempaan syyniin? Saanko koskaan töitä kun papereissa lukee masentunut? Koko loppuelämä menee helposti pilalle tällaisen takia. Voikohan parantua ilman apua?

 

[.]

Itsellä todettu keskivaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Tämä oli tiedossa jo raskausaikana, enkä kokenut, että minua olisi sen takia tarkkailtu. Tämän kaltaiset ongelmat ovat kuitenkin erittäin yleisiä nykyään. Oireilu palasi pian lapsen syntymän jälkeen. Itse puhuin asiasta neuvolassa ja olisin saanut apua myös sitä kautta, mutta koin itse mielekkäämmäksi kääntyä suoraan yksityisen lääkärin puoleen. Lääkäri oli erittäin osaava ja ymmärtäväinen ja ohjasi minut psykoterapeutille. Pian selviää aloitanko terapian. Aloitin toisen lääkärikäynnin jälkeen myös lääkityksen uudelleen ja koen elämänlaatuni kohentuneen taas huomattavasti. Ei ainakaan minulla missään papereissa lue, että olen masentunut. Tuskin se työnsaantiini vaikuttaa tulevaisuudessa.

Ehdottaisin, että hakisit rohkeasti apua ongelmaasi, perheesi ja ennenkaikkea itsesi takia! Masennustasi et ole itse valinnut, nämä ovat asioita joihin ei valitettavasti itse voi vaikuttaa ja kukaan ei voi sinua sen takia tuomita! Jos saisit esim. lääkityksen avulla olosi kohenemaan, voisit ehkä jaksaa myös miestäsi hakemaan apua ja näinollen koko perheenne tilanne voisi parantua. Näitä ongelmia ei ole mahdotonta selättää, täytyy vain uskaltaa ottaa ensimmäinen askel ja varata aika johonkin! Itse olen ainakin tyytyväinen, että sen ensimmäisen ja ratkaisevan akeleen jaksoin ja uskalsin ottaa. Nyt voin paremmin kuin pitkään aikaan. Toivon sinulle voimia!

 

[Aamuäree]

Rohkeasti lääkäriin.

Apua sun on saatava, mutta jos päästät tilanteen nyt liian pitkälle se on aina vaan hankalampaa.
Apu ajoissa= ei ongelmia lastensuojelun kanssa.
Lastensuojelun tukitoimien piiriin todennäköisesti pääset (et joudu, huom) mutta se ei todellakaan tarkoita sitä että sun on pelättävä huostaanottoa!

 

["hmm"]

Olet hankalassa jamassa. Onko miehelläsi siis todettu masennus vai onko se sinun oma mielipiteesi? Olitteko raskauden aikana tarkkailtavana sosiaaliviranomaisten taholta vai mitä se tarkoittaa?
Musta sun kannattais alkaa käymään Mtt:n juttusilla, mutta jätä noi kuolemajutut sanomatta. Voisit siellä kuitenkin purkaa ahdistustasi, mutta samalla sun täytyy vakuuttaa ettei lapsella ole hätää. Jos kunnastanne löytyy kotihoitopalvelua, olisiko siitä apua?
Riippuu niin sosiaaliviranomaisesta minkälainen sattuu, toinen voisi nähdä erittäin uhkaavana tilanteen jossa äiti on noin masentunut ja koska nykyään pyritään varhainpuuttumiseen (myös mitää varhemmin huostaanotetaan sen parempi) joten kyllä varauksella suhtautuisin. He voivat myös sossun puolelta laittaa teidät seurantaan perhetyön kautta, joka ei välttämättä helpota oloasi eikä tilannetta vaan pahentaa sitä.
Onko sinulla mitään muita mahdollisia tukiverkostoja kuten sukulaiset, tuttavat jotka voisivat auttaa?
Jotain apuahan sinä tarvitset. Masennus ei ole lainkaan harvinaista ja kyllä siihen sun pitäisi saada lääkitys sekä unettomuusongelmiisi. Parhaassa tapauksessa lääkäri voi olla hyvinkin ymmärtäväinen, kirjoittaa sulle lääkkeet jne. Mutta älä lääkärissä vaikuta liian epätoivoiselta, ettei tee ls-ilmoitusta.
Muista että on myös diakoni, jolle voi mennä juttelemaan.

 

[depressio]

Olen käynyt MTT'llä aikoinaan useita vuosia, ei mitään apua. Meitä tarkkailtiin neuvolassa, ja perhetyöntekijä kävi kerran viikossa. Lopetettiin se koska tuli aina käynneistä hirveä stressi ja ei siitä ollut käytännössä apua, ei käytetty heitä lastenhoidossa vaan tulivat vain juttelemaan. Ehdottivat meille lastensuojeluasiakkuutta muttei haluttu. Myös tuvakotia tyrkyttivät mutten ymmärrä minkä vuoksi.
Miehellä on todettu masennus vuosia sitten, ilmeisesti kyse on kaamosmasennuksesta mutta nyt se jatkuu vain, johtunee eräästä surutapahtumasta. Hän on käynyt lääkärissä univaikeuksien vuoksi ja jonkinlaisella psykologilla, mutta koki henkilön ymmärtävän hänet väärin ja tungettelevan joten loppetti kesken. Ei suostu enää menemään lääkäriin.
Tukiverkkona on äitini, mutta hänkin on vähän masentunut ja väsynyt. Lastenhoidossa auttaa innokkaasti ja keskusteluapuna mutta en halua rasittaa liikaa.
Haluaisin psykiatrista keskusteluapua mutten tiedä mistä hakea. Pari vuotta sitten yritin yksityisiä kysellä muttei kellään ollut mahdollisuus ottaa. Onkohan psykiatreja yleisenä palveluna? Tuntuu vaikealta alkaa hakea apua, tuolloin oli niin raskasta soitella moneen paikkaan joka päivä...