Uhmikset, kai niille saa jo vähän nauraa :D

Minkäslaista menoa teillä?

Meillä on perussärmän lisäksi alkanut uhma nostaa päätään, poika täyttää 1 v. 10 kk ensi viikolla. Kaikki on kokoajan lähtökohtaisesti "EI!"

Tänään ajettiin mökiltä, oli kieltäytynyt välipalasta ennen lähtöä, sitten puolen tunnin ajon jälkeen alkoi olla ihan että "Mennään syömään! Autolla syömään. Saisinko syömään?" No, siinä sitten pysähdyttiin ja tilattiin ruokaa, lapsi sai lasten listalta jauhelihapitsaa kun ei oikein järkevämpääkään ollut tarjolla. Kotitekoisia pitsoja ja piirakoita on maistellut hyvällä halulla. Nyt iski jarrut pohjaan "Ei tätä ei tätä! Ei syömään, mennään pois! Saisinko nakkia? Saisinko mehua? Mennään pois!" Sapuskat lensi lattialle ja meno oli aikas äänekästä. Eipähän sitten syönyt taaskaan. Jep jep...

Kotona nousi taas pöydälle ja sanoi itselleen "HETI pois pöydältä!" Minäpä en reagoinut mitenkään tällä kertaa kun tästä on väännetty niin kauan kun oppi kiipeämään, lusikoin rauhassa puuroa suuhun. Se tepsi, kyllästyi ja palasi itse tuolille.

Innokas pottailu on nykyään "Ei potalle! Ei vaihtaa vaippaa!" Ja siitä tietää että kakka on tullut kun alkaa itse tuon "Ei vaihtaa vaippaa, ei oo kakka!"

Otsatukkaa erehdyin vielä illalla leikkaamaan, nosti ihan hirveän äläkän ja huitoi niin pahoin että nyt sillä on sitten puoliksi leikattu tukka Edellinen tukanleikkuu sujui vielä ihan hienosti, nyt pari irtokarvaa oli maailman kauhein juttu.

Koko päivä oli yhtä miumauta ja karjumista, se on aika rasittavaa, mutta tuo tiukka EI kaikkeen alkaa jo naurattaa. Etenkin kun yksi ja sama asia on yhtäaikaa "Anna anna... EITÄTÄ!" <3

Olen kehittänyt kaikenlaisia konsteja, joista toimivin on kuin onkin halaus ("EI HALATA!") ja pahan mielen häätölaulu jonka olen ihan itse keksinyt.

 

No huh huh! Uhmahan on sitä, että lapsi tajuaa hänellä olevan oman tahdon ja harjoittelee tahtoaan. Lapsi ei halua asiaa vaan sanoo vain.

 

No huh huh! Uhmahan on sitä, että lapsi tajuaa hänellä olevan oman tahdon ja harjoittelee tahtoaan. Lapsi ei halua asiaa vaan sanoo vain.

Niinpä. Tosin tuo nälkä oli kyllä luultavasti aivan todellista kun edellisestä syömisestä oli monta tuntia, mutta siltikään ei ruoka kelvannut. Taitaa olla pikku-ukolla hampaita tulossa kun niin rähjätyttää ja kaikki ruoka on "EITÄTÄ!"

 

Kuulostaa NIIIIIIN tutulta!!! :hug:

Meillä tuota kestänyt nyt aika tarkalleen vuoden, eli kaksivuotiaana alkoi ja poika täytti toukokuussa 3 v. Odtellaan kovasti koska se uhma alkaisi hellittämään...tosin nyt on jo 2-4 viikon kausia kun on paljon helpompaa, ja sitten samanmittaisia syklejä kun uhma on ihan koko ajan päällä. Ja pahimmillaan onnistuu keksimään kiukunaiheita ihan tyhjästä, eli alkaa tehdä jotain jonka tietää olevan kiellettyä, ja sitten saa raivarit kun häntä yrittää saada lopettamaan.

Mutta, kyllä se tästä, pakkohan se on. Joskus ei kyllä oikeasti voi muuta kuin nauraa.

 

ei mua tänään ole naurattanu vissiin kertaakaan. Pojan isä kun jäi kesälomalle, niin isällä on tietenkin oikein hellittelymoodi päällä ja poika saa suunnilleen kaiken haluamansa, koko päivän. Käy vissiin jo raskaaksi lapsellekin, koska siitä tulee levoton ja yliriehakas, eikä normaalirutiinin säryttyä mikään ole itsestäänselvää enää. Tekee tahallista kiusaa ja ryntäilee isän antamalta jäähyltä kymmenen kertaa pois ja pistää kaiken kurinpidon leikiksi.

Eikä tässä sinänsä mitään, isä kärsiköön mitä on aiheuttanutkin ja oppikoon. Mutta mä en ollenkaan kestä kuunnella sellaista, kun mun lasta pilataan ehdoin tahdoin vaikka asiasta on puhuttu moneen kertaan, että älä tee sitä ja jos haluat lastas hemmotella niin tee sitä sitten vaikka tunti aamulla ja toinen illalla ja huolehdi, ettei se mukula kuljeta sua ympäri tonttia kellon ympäri ja passuuta itteään minkä ehtii. Ja kun musta tuntuu, että ei se isä opi, vaan alkaa vain heilahdella komentelukohtausten ja löperyyden välillä. Juoksu ei parane, vaan alkaa yskiä entisestään.

Kun mä olen se joka yleensä näkee sen lapsen normaalina rauhallisena ja iloisena itsenään, niin se isän aiheuttama uhoava riehakkuus on kamalaa kuunneltavaa, koska eihän se lapsi ole onnellinen kun ne rajat ovat miten sattuu. Menee ihme vinkunaksi ja suorastaan hysteerisen oloiseksi itkuksi sitten kun jotain olisi ihan pakko tehdä eikä isä oikein osaa. No, mua rupeaa ärsyttämään ja olen kärttyinen itse valmiiksi, ja sitten mä räjähdän kun mua yritetään vetää tukasta tai jotain muuta yhtä tyhmää, ihan kiusalla, eikä mene muka minunkaan puhe perille yhtään.

Mulle tulee tarve lähteä jonnekin ja jättää sällit pärjäämään keskenään muutamaksi päiväksi, jos se niiden systeemi jotenkin tasaantuisi ja arkistuisi, kun isä ymmärtäisi itsekin ettei hänkään jaksa koko päivää olla vain lapsensa lakeijana joka päivä. Mutta kun en oikein tiedä mihin menisin, ja työvoimana mua tarvittaisiin täälläkin. Kun toiset on retkeilleet kolmeen kertaan päivän aikana ja rämpyttäneet koneita verstaalla tuhanteen kertaan vain kuunnellakseen niiden ihanaa ääntä, niin hiukan kyllä epäilen sitä työvoiman tarvettakin, kun se kerran joillain muillakin on alikäytössä.

Mua harmittaa siksikin että tämä kasvatusristiriita aiheuttaa sen, että mä haluan häipyä töihin vaikka ajattelin olla ne kolme vuotta kotona ja tehdä töitä täältä käsin. Mutta kohta on pakko päästä ennenaikaisesti pois. Ja pelkään että jos musta maalataan joku perheen poliisihahmo, niin se voi viilentää mun ja pojan välejä jatkossa ja haitata hänen kasvuaankin. Siksi mä olen oikeasti paljon vihaisempi kuin haluan myöntääkään. Mua pelottaa, ja tuntuu että mut on petetty. Mies kuvittelee ajattelevansa lasta, mutta ajatteleekin itseään. Ja minua ei sitten yhtään.

Miehellä on jotain miellyttämispakkoa töissäkin, lähimmät työkaverit on alkaneet valittaa että se on niin höveli ettei kukaan tiedä mitä se oikeasti ajattelee. Ja mä vaistoan, että nekin ovat vihaisia asiasta vaikka esittävät sen huumorilla. Ja jos mä alan kulkea salakiukkuisena täällä, niin miehen höveliys vain pahenee.

Poika on itse asiassa oikein kiva lapsi. Mutta se kivuus jää sitten piiloon, ja pelkään että ne levottomuuspätkät alkavat aina vain pidetä. Mun mielestä tuon ikäisellä on ihan riittävästi miettimistä sen oman tahtonsa kanssa ilmankin, että sen treenaaminen tehdään mahdottomaksi sillä, että isä muuttuu lapsen tahdon jatkeeksi.

Huomenna muuten haen tosissani ensimmäistä työpaikkaa. Tämä äiti on pelattu nyt liian pahasti paitsioon. En viihdy ollenkaan kotona jos mies on täällä, koskapa minun kasvatukseni tulokseen ollaan tyytyväisiä, mutta silti se sabotoidaan vapaasti.

 

Minä käytin käänteispsykologiaa. Toimi oikeasti tosi hyvin tuolloin. "Et kyllä istu potalle", "et saa syödä sitä pizzaa" sitten kun pizza alkaa maistua niin kauhistelua päälle "siis katsokaa, nyt äidin pizzan syö!". Toiimii siis, en tiedä kasvoiko vinoon lapsi .

Tuo on tehty pelleillen, ja lapsikin ymmärsi sen. Joskus pyysin tekemään jotain niin saattoipa lapsi pyytää että täytyy kieltää tekemästä niin, selkeästi huumorilla siis.

 

Sitähän se on kun pikkuihminen tulee tahtoikään ja haluaa eikä haluakaan ja lopuksi ei tiedä itsekään enää haluaako vaiko ei Onhan se huvittavankin näköstä kun tollanen 1v polkee jalkaa ja karjuu kita ammollaan.

 

Oletteko te muuten huomanneet sellaista, että säätilalla olisi jotain vaikutusta? Meillä oli perjantaina lapsi joka ei itkenyt oikeasti koko päivänä ollenkaan, juoksi vain nakupellenä helteessä ja leikki kaverinsa kanssa ihan onnellisena. Sitten kun tuli sadepäivä, oli jo heti aamusta aivan toinen ääni kellossa.

Itse olen ihan samanlainen, vaikka verhot on alhaalla niin etten aamulla tiedä mikä sää, herään matalapaineella unisena, päänsärkyisenä ja väärällä jalalla. Ihme ilmapuntareita ollaan tuon pikku-ukon kanssa.

Tuo on kyllä muutenkin niin samasta puusta veistetty kuin äitinsä, etä ihan hirvittää. Paitsi musiikkivimma ja huumorintaju tulee isiltä

 

ei mua tänään ole naurattanu vissiin kertaakaan. Pojan isä kun jäi kesälomalle, niin isällä on tietenkin oikein hellittelymoodi päällä ja poika saa suunnilleen kaiken haluamansa, koko päivän. Käy vissiin jo raskaaksi lapsellekin, koska siitä tulee levoton ja yliriehakas, eikä normaalirutiinin säryttyä mikään ole itsestäänselvää enää. Tekee tahallista kiusaa ja ryntäilee isän antamalta jäähyltä kymmenen kertaa pois ja pistää kaiken kurinpidon leikiksi...

Nyt kannattaa illalla vielä ottaa ihan kunnon keskusteluhetki miehen kanssa, kerrot kaikki nuo asiat vielä kertaalleen mitä kirjoitit. Perustelet kantasi ja kerrot miehelle MITEN kannattaa toimia ja miksi. Annat esimerkit päivän kulusta. Älä ole piilovihainen vaan ota asia rauhallisesti puheeksi, teillähän viilenee miehen kanssa muuten välit ihan turhaan. Parhaansa kumpikin yrittävät mutta kasvatuksen päälinjoista on vedettävä yhtä köyttä, nyansseissa voi sitten kukin tehdä omalla tyylillään. Ja muista että myös isän tyyli voi olla yhtä hyvä joissain asioissa kuin omasi, se vain on erilainen.

Lapsi voi kyllä reagoida poikkeukselliseen tilanteeseen noin vaikka isä toimisi miten, se on niin uutta ja ihmeellistä että isi on kotona ylipäätään. Tilanne varmasti tasaantuu, ei se koko homma muutamaan viikkoon kaadu. Jäitä hattuun ja keskustelukanava auki!