Toggle sidebar

Tyytymätön äiti

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Amaruula
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
A

Amaruula

Vieras
Tunnustan: Mun mielestä lapsen kanssa olo on välillä ihan raivostuttavaa, tylsää ja aivotonta. Lapsi tulee pian 1 v. ja 9 kk, isä osallistuu kaikkeen perheen toimintaan (lapsenhoito, siivous yms.) Hoitoapua on saatavilla aina tarvittaessa myös muilta lähisukulaisilta. Omia menojakin minulla on riittävästi. Silti huomaan niin kovin usein (liian usein?) tuntevani miltei raivoa, kun en meinaa jaksaa "samoja juttuja" päivästä toiseen. En ole edes kotiäiti, vaan lapsemme on osa-aikaisessa hoidossa, koska opiskelen. Pinna meinaa palaa ihan totaalisesti, kun maidot lentää kymmenennen kerran lattialle, tai kun kitinää vaan jatkuu vaikka seisoisi päällään. Lapsemme ei silti ole edes mikään mahdoton tapaus vaan ihan "normaali" touhukas vajaa kaksivuotias. En oikein ymmärrä, että miksi en meinaa jaksaa? Mikä tässä nyt on niin raskasta? Auttakoon ken voi.
 
Kuuden vuoden päästä et enää näe lastasi kuin ruokapöydässä. Silloin kaverit ovat äitiä tärkeämpiä. Yritä pitää tämä mielessä aina kun kiehuttaa. Näitä aikoja et saa enää koskaan takaisin.
 
Ehkäpä auttaisi se, että tiedostat tuon ajan olevan todella lyhyt ja ennenkuin huomaatkaan siitä kitisevästä lattioita maidolla pesevästä pikkuisesta on tullut jo touhukas nuori neiti/poika ja muistelet tuota nyt elämääsi aikaa hymyillen:)

Terveisin,

Touhukkaan 1.10v durasellpupu tytön äiti:)
 
Kyllä minua ainakin ottaa päähän se ikuinen kieltäminen ja jatkuva samojen asioiden toistaminen. Ja se, että yksinkertaisetkin asiat vaativat nyt massiivista säätämistä, suunnittelua ja valtavien tavaramäärien siirtelyä. Tuntuu, että koko ajan täytyy hillitä itseään, ja jokainen sana pitää asetella hemmetin tarkkaan, jotta homma ei lähtisi käsistä. Huoh. Ja erityisesti nyt, kun kelit on tällaiset, tuntuu kodin seinät aika usein aika ahtailta.

Siinä mielessä ymmärrän itseäni, siis ajoittaista tympääntymistäni ja melko usein tapahtuvia hermostumisiani, että olen elänyt aika pitkään "vapaata" elämää ja päässyt ja joutunut töissäni ja muutenkin käyttämään aivojani. Lasten (joo, niitä on kaksi, vaikken mikään superäitihahmo olekaan) myötä muutos on siis ollut melkoinen. Minulla ei myöskään ole juurikaan "tukiverkostoa", jolle lapset tuupata silloin kun alkaa riittävästi hitsata, ja mieskin on aika paljon poissa vaikka läsnäollessaan kiitettävästi jakaakin tätä kotikakkua kanssani.

Kaikki ei vaan "kestä" tätä äippähommaa samalla tavalla, ollaanhan me muutenkin erilaisia ja suuntaudutaan elämässämme vähän erilaisiin juttuihin. Koitan siis olla ottamatta stressiä siitä, että en ehkä ole maailman kärsivällisin ja pullantuoksuisin äiti.

Tsemppiä vaan kaikille samoin tunteville! Kyllä kevään tullen täytyy vähän taas helpottaa, ja jossain vaiheessa pääsee taas töihin, aah!


..ja tämän negatiivisen vuodatuksen loppuun täytyy kyllä lisätä, että on ne silti aivan mielettömän ihania...
 
Hieman samaa täällä. Nyt kun sain työpaikan tilanne helpottui, kun "pääsi käyttämään" aivojaan. Itselleni tuli ainakin hirveä "pätemisen" tarve, mikä on itselleni outoa. Siis halusin pelata jotain "aivopeliä" tai vähintään pokeria, mitä vain missä sai käyttää aivoja.

Meillä on myös laatuaikaa, kun lapsi menee yökylään anoppilaan 2 kertaa kuussa. Ítselläni ei ollut niinkään tuo "kieltäminen/turhautuminen/lapsen kanssa olo" se vaikein. Vaan se että tuntui että näivetyn kertakaikkiaan. Ja en tuntenut "eläväni", päivät vain valui ohitse, ilman mitään järkevää tekemistä.

Mietinkin, että tasapaino on tärkein, sopivassa suhteessa myös "aikuisten virikkeitä" niiin ei näivety. Ethän "yritä" opiskella tai lukea lapsen kanssa ollessasi kotona, sitä ei kestä, se ei vaan onnistu.

Mutta kohta helpottaa, lapsi kasvaa ja lapsikin kohta antaa virikkeitä aivan eri tavalla. On kiinostavaa alkaa huomata mitä kaikkea pienen päässä pyörii ja miten pieni hahmottaa maailmaa jne.
 
Mä rakastan arkea lasten kanssa kotona mutta ymmärrän todellakin mitä tarkoitat.Tuntuu ettei kaksivuotiaan kanssa "ei voi tehdä mitn".Ihan perusjutut hakkaa vastaan.Vaikka keksisikin jotain kivaa yhteistä hommaan kuten leipominen(voiko se edes olla kivaa???) niin aina lapsi järjestää kauhean metelin jostain.

Tuntuu välillä etten muuta tee kuin toistan samoja asioita ja ole lapseni orja.Meillä lapsi käyttäytyy minua kohtaan välillä agressiivisesti.
En lataa päiviin turhia odotuksia. yritän välttää kaikkea "omaa tekemistä" lapsen paikalla ollessa ettei vaan tarvitse itse hermostua.

Jaksamisia sulle tiedän tasan mitä tarkoitat;)Minäkin jaksan tätä vain koskan tiedän ettei tätä kauan kestä.Kun tämä ikä on ohi varmasti sitä tulen kaipaamaan ja haikeudella muistamaan.

Ps.Voiko olla ihanempaan kuin pienet kädet jotka halaavat ja pikkuinen suu joka kuiskaa korvaan "äiti" :) Niin vilpittömiä ja ihania 2-vuotiaat ovat (välillä;)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Apeelle:
Mä rakastan arkea lasten kanssa kotona mutta ymmärrän todellakin mitä tarkoitat.Tuntuu ettei kaksivuotiaan kanssa "ei voi tehdä mitn".Ihan perusjutut hakkaa vastaan.Vaikka keksisikin jotain kivaa yhteistä hommaan kuten leipominen(voiko se edes olla kivaa???) niin aina lapsi järjestää kauhean metelin jostain.

Tuntuu välillä etten muuta tee kuin toistan samoja asioita ja ole lapseni orja.Meillä lapsi käyttäytyy minua kohtaan välillä agressiivisesti.
En lataa päiviin turhia odotuksia. yritän välttää kaikkea "omaa tekemistä" lapsen paikalla ollessa ettei vaan tarvitse itse hermostua.

Jaksamisia sulle tiedän tasan mitä tarkoitat;)Minäkin jaksan tätä vain koskan tiedän ettei tätä kauan kestä.Kun tämä ikä on ohi varmasti sitä tulen kaipaamaan ja haikeudella muistamaan.

Ps.Voiko olla ihanempaan kuin pienet kädet jotka halaavat ja pikkuinen suu joka kuiskaa korvaan "äiti" :) Niin vilpittömiä ja ihania 2-vuotiaat ovat (välillä;)
Click to expand...


Voi hyvänen aika, mitähän näistäkin lapsiparoista tulee aikuisena.... ap;nkin olisi ehkä kannattanut pysyä lapsettomana!!!!! Kyllähän KAIKKI joskus väsyy, mutta tällaisia ajatuksia, ei ikinä ole mieleen edes tullut... "lapseni orja... käyttäytyy minua kohtaan välillä agressiivisesti..." huh huh!

"välillä ihan raivostuttavaa, tylsää ja aivotonta."

"yksinkertaisetkin asiat vaativat nyt massiivista säätämistä, suunnittelua ja valtavien tavaramäärien siirtelyä. Tuntuu, että koko ajan täytyy hillitä itseään, ja jokainen sana pitää asetella hemmetin tarkkaan, jotta homma ei lähtisi käsistä"


Mikä ihme uusavuttomuus on äitiyteen iskenyt?? Hakekaa neuvolasta apua tai edes keskustelette asiasta siellä, ettei todellakaan lähde äitiys käsistä.

 
Siis jos todella tuntuu niin vaikealta, kannattaa puhua neuvolassa asiasta ja hakea apua, ettei tapahdu mitään korjaamatonta. On se tietty, äitiys, raskasta. Mutta jos se on raskasta koko ajan, ei asiat ole kunnossa. N. 2 vuotias lapsi on juuri siinä iässä, että se opettelee elämisen taitoja, ymmärtää puhetta mutta ei osaa itse vielä kaikkea sanoa, kokeilee rajojaan, uhmaa, osaa antaa hellyyttä, rakkautta, kokeilee millainen vaikutus milläkin maitokupin heitolla on äitiin ja saako sillä huomiota, ottaa oppia aikuisista...ym. ym. Kasvatuksessa on oltava johdonmukainen ja ystävällinen, vähän kuin koiran kasvatuksessa!! En ymmärrä äitiä, joka voi tehdä milloin vain mitä vain: on hoitajaa vapaa-ajalla aina tarvittaessa, opiskelee (lapsi hoidossa), mies kotona osallistuu kotihommiin... mikä mättää? Jäikö nuoruus ja vapaus kokematta? Lapsi on pieni hetken...kohta se on jo koululainen, teini, opiskelija... ja omaa elämää elävä nuori aikuinen ja poissa jaloista... silloin talo tuntuu tyhjältä... se maailman rakkain ihminen ei olekkaan sinun kanssasi niin usein kuin haluaisit!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Mudex3+3:
Alkuperäinen kirjoittaja Apeelle:
Voi hyvänen aika, mitähän näistäkin lapsiparoista tulee aikuisena.... ap;nkin olisi ehkä kannattanut pysyä lapsettomana!!!!! Kyllähän KAIKKI joskus väsyy, mutta tällaisia ajatuksia, ei ikinä ole mieleen edes tullut... "lapseni orja... käyttäytyy minua kohtaan välillä agressiivisesti..." huh huh!

"välillä ihan raivostuttavaa, tylsää ja aivotonta."

"yksinkertaisetkin asiat vaativat nyt massiivista säätämistä, suunnittelua ja valtavien tavaramäärien siirtelyä. Tuntuu, että koko ajan täytyy hillitä itseään, ja jokainen sana pitää asetella hemmetin tarkkaan, jotta homma ei lähtisi käsistä"


Mikä ihme uusavuttomuus on äitiyteen iskenyt?? Hakekaa neuvolasta apua tai edes keskustelette asiasta siellä, ettei todellakaan lähde äitiys käsistä.
Click to expand...

Sitähän ei saa rehellisesti sanoa, että joskus on helvetin raskasta ja koko homma tympii. VAIKKA ne lapset ovat maailman rakkaimpia, satsaa niiden kasvattamiseen ja elää PÄÄASIASSA ihania hetkiä niiden kanssa.

Mitä ihmeen kulissia pitäisi pitää yllä ja jotenkin glorifioida äitiyttä? Joskus on tympeetä, mutta siitä onneksi päästään yli. Ei se nyt mitään maailman vakavinta ole. Vakavampaa musta on se, että kaikki negatiiviset tunteet pitäisi vain niellä! Onko teillä niin? En vain voi uskoa, että pullantuoksuisimmalla äidilläkään AINA on niin ihanaa lasten kanssa.

Saahan ihminen tuntea negatiivisiakin tunteita, ja musta moni tässä ketjussa on kertonut hyviä esimerkkejä siitä, miten on oppinut käsittelemään niitä ja mitä on tehnyt niiden vähentämiseksi. On eri asia valittaa, että joskus tympii ja pahasti kuin kokonaan mokata kasvatustehtävänsä ja kohdistaa negativiiset tunteet voimallisesti lapsiinsa.
Click to expand...
 
Tässä keskustelussa on nähdäkseni koitettu keskustella siitä, mikä omassa arjessamme ja suhtautumisessamme siihen mättää, jotta pienen itsetutkiskelun kautta osaisimme relata ja olla "parempia" ja varsinkin hyväntuulisempia äitejä. Kyllä minä ainakin hoidan lastenhoito- ja kotihommat hienosti, vaikkei monesti kivaa olekaan. Minulle ei myöskään tullut mitenkään yllätyksenä se että lasten myötä oma elämä muuttuu totaalisesti. Se, että en koe tätä armotonta säätämistä aina pelkästään ah niin ihanana ei kuitenkaan varmaankaan ole niin suuri synti, että minun olisi pitänyt jättää lapset tekemättä, kuten edellinen kirjoittaja ap:lle ja ilmeisesti meille muillekin ajoittain väsähtäneille heitti.

Onneksi perheitä ja äitejä on erilaisia. Raskaaksi menisi tämä maailma jos sen täyttäisivät vain nämä kaikkitietävien superlisääntyjien lapsilaumat. Ja tiedoksi myös, että lapsiakin on erilaisia, helpompia ja vaativampia. Kysy Mudex3+3 vaikka neuvolantädiltä.
 
Oletkos ap vielä nuori? Vaikutat ihmiseltä, joka ei ennen lapsen syntymää ole ollut tarpeeksi tekemisissä aikuisten kanssa.

Voin kokemuksella kertoa, että tasapaino elämään ei löydy siitä, että lapsesi oppii olemaan "aikuisempi", "älykkäämpi" tai helpompi, se löytyy sinun korviesi välistä. Rauha, rauhoittuminen ja omien tunteiden hallitseminen on sinun itse opittava. Lapset duunaa lasten juttuja, ne sotkevat, huutavat, halailevat, suukottelevat, leikkivät sekä tekevät vaipallisen tavaraa, syövät ja nukkuvat. Vanhemmalla iällä ne myös harrastavat kaikkea - silloin on helppo ahdistua ja tuskastua kuskaamisesta ja lapsen tukemisesta (juuri juttelin yhden kys asiaan tuskastuneen äidin kanssa). Kaikista noista edellä mainituista asioista on turhaa hermostua tai ahdistua. Jokin - ei lapsesi - on sinun elämässäsi huonosti, jos et kykene elämään rauhassa itsesi ja ympäristösi kanssa. Et ehkä itse tunnista sitä, mutta etsi tarkempaa. Ja joskus (usein) ne asiat ovat sellaisia, että niihin ei voi itse vaikuttaa. Mutta kun ne tiedostaa, niiden kanssa voi oppia elämään onnellista elämää. Kun et voi vaikuttaa edes omaan autonomiseen hermostoosi, niin kuinka voisit vaikuttaa kaikkiin asioihin elämässäsi. Ensimmäinen askel onneen on, että yrittää olla onnellinen kaikesta huolimatta, nähdä ne hyvät puolet ja nauttia siitä mitä elämä tuo mukanaan. Ja se sinun elämäsi muuttuu koko ajan, älä tuhlaa niitä hetkiä negatiivisiin tunteisiin, vaan keskity siihen mikä on hyvin ja rakasta.

Olin itse kahden ensimmäisen kanssa kovin kärsimätön ja varmasti kovin epäkypsä äiti. En tosin hermoillut kuten sinä. Kun lapset kasvoivat huomasin, että vääntö aina vaan jatkuu, ainakin meidän 10 v poika on kova tinttaamaan vastaan, vaikka kuinka tiedän puhuvan aikuisen älyllä. Lapset eivät tule helpommaksi kasvaessaan. Ja väännettävä on, se kuuluu kasvatusvelvollisuuteen, mutta turhaa siitä on ahdistua tai yöuniaan menettää. Mikäli ahdistut lapsesi seurassa ja vielä näytät sen (lapset tajuaa nämä jutut...) tulee hän vaateliaammaksi, eli entistä kovaäänisemmäksi ja sotkuisemmaksi. Hän haluaa varmistaa, että huomaat hänet ja hoidat häntä - siinä on tietty pieni ristiriita vanhempien toiveiden kanssa, mutta näin lapset toimivat.

Mutta sitten kun sinä olet kasvanut henkisesti aikuiseksi, oppinut kärsivällisyyttä ja olet oppinut löytämään onnen arjesta, et enää kärsi turhasta ahdistuksesta. Lapsesi on ainutlaatuinen, ja vain sinä voit olla hänelle se rakastava, kärsivällinen äiti, joka touhuaa kaikkea kivaa hänen kanssaan. Huolimatta sotkuista, ja sanotun toistoista. Nauti mahdollisimman paljon tästä ja tulevista ajoista, ei pelkästään lapsesi vuoksi, vaan myös itsesi, että voit olla vanhanakin vielä onnellinen ja tyytyväinen tekemisiisi ratkaisuihin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Amaruula:
Tunnustan: Mun mielestä lapsen kanssa olo on välillä ihan raivostuttavaa, tylsää ja aivotonta. Lapsi tulee pian 1 v. ja 9 kk, isä osallistuu kaikkeen perheen toimintaan (lapsenhoito, siivous yms.) Hoitoapua on saatavilla aina tarvittaessa myös muilta lähisukulaisilta. Omia menojakin minulla on riittävästi. Silti huomaan niin kovin usein (liian usein?) tuntevani miltei raivoa, kun en meinaa jaksaa "samoja juttuja" päivästä toiseen. En ole edes kotiäiti, vaan lapsemme on osa-aikaisessa hoidossa, koska opiskelen. Pinna meinaa palaa ihan totaalisesti, kun maidot lentää kymmenennen kerran lattialle, tai kun kitinää vaan jatkuu vaikka seisoisi päällään. Lapsemme ei silti ole edes mikään mahdoton tapaus vaan ihan "normaali" touhukas vajaa kaksivuotias. En oikein ymmärrä, että miksi en meinaa jaksaa? Mikä tässä nyt on niin raskasta? Auttakoon ken voi.
Click to expand...

Mietein vain... että tuntuuko sinusta, että olet lapselle äiti? Siis tunnetko sen äitiyden koko ajan sisälläsi, opiskellessasikin? Tuntuuko sinusta, että olet jotenkin vajaa äitinä, ehkä siksi kun et aina jaksa ja kun muitakin aikuisia lapsen elämässä on? Koska ihan suotta tuntisit niin. Olet lapsellesi ainoa äiti, korvaamaton koko maailmassa.

Kokeilepa miettiä asiaa uudelleen siltä kannalta. Et arvota itseäsi vain osaksi hoitajapiiriä ja äitiyttä vain osapäivätoimeksi, vaan asennoidut ihan uudella tavalla siihen rooliin, jos tämä kuulostaa tutulta. Olethan äiti joka hetki, vaikka opiskelet ja vaikka lapsi on toisten kanssa. Olet lapsellesi ihana äiti silloinkin, vaikka olet poissa hänen silmistään. Nauti lapsen hyvistä hetkistä, niistä kun hän on isän kanssa tai hoitajan kanssa, tunne ne hetket sisälläsi. Niistä saat sitten voimaa, kun kuppi lentää ja luuta lakaisee. Lapsi on osa kokonaisuutta ja sinä olet osa lapsen kokonaisuutta, elämä koostuu muustakin kuin niistä rutiineista jotka joskus tuntuvat vain seuraavan toisiaan. Niistä pienistä hymyistä, suukoista, unisista halauksista, syliin nukahtamisista... Nauti niistä ja ime osaksi kokemusta lapsesta.

Uskon, että sulla on raskasta kun opiskeletkin ja lapsi on pieni. Mieltä pitää kohdistaa asioista toiseen ja opiskelu tulee vielä vapaa-ajallekin mukaan. Älä kuitenkaan yritäkään vaihtaa roolista toiseen jos se takaisin palaaminen tuntuu vaikealta. Olet koko ajan opiskeleva äiti, sama missä olet.

 
Suosittelen, että ostat tai lainaat kirjastosta jonkun suomalaisen asiantuntijan kirjoittajan kirjan lapsen kehitysvaiheista. Kun YMMÄRTÄÄ, miksi lapsi käyttäytyy siten, kuin hän käyttäytyy, on helpompi olla menemättä lapsen kiukutteluun mukaan.

Esimerkiksi esikoisen kohdalla meinasi mennä hermot, kun hän juuri tuollaisena taaperona kiukutteli aina ennen ruokailua sekä sadepäivinä. Tajusin jonkun ajan päästä itse, että hän kiukutteli aina, jos nälkä tai väsymys yltyivät liiaksi. Energinen lapsi myös keksi älyttömyyksiä, jos hän ei päässyt ulos purkamaan energiaansa. Näihin yksinkertaisiin asioihin auttoi tiukempi pysyminen rutiineissa (erityisesti 2 kertaa ulkoilua/vrk sekä ruokailuvälin noudattaminen), jolloin raivareita ei niiden osalta tullut.

Toinen helppo asia on se, että raivaa kotia 2-3 vuoden ajaksi vähän lapsiystävällisempään suuntaan. Itse nostin esim. kukat pois olohuoneesta, joka meillä toimii leikkihuoneena sekä pistin suosiolla esim. DVD- ja CD-levyt kirjahyllyn ylemmille hyllyille. Keittiöstä raivasin pöytäliinat ja matot pois ja siirryin helpommin puhdistettaviin materiaaleihin. Otin myös helpomman linjan kieltämisessä. En jaksanut itsekään nalkuttaa EI-sanaa koko ajan, joten päätin, että kiellän vain silloin, kun todella vaadin tottelua. Sallin siis vaikkapa sohvalla hyppelyn ja luotin siihen, että jos tarpeeksi monta kertaa putoaa, niin hän oppii kantapään kautta syy-seuraus -suhteen. Kylässä sitten tietysti opeteltiin kylässä noudatettavat käyttäytymissäännöt.

Yksi, mikä auttaa hirmuisesti jaksamaan arkea, on kuntoilu. Naapurit pitivät minua varmaan ihan pöpinä, kun juoksin iltamyöhään lenkillä pitkin katuja, mutta kunnon hikiliikunta oli minulle ihan must-keino saada omat aggressiot purettua liikuntaan. Kun voi fyysisesti hyvin, jaksaa henkisestikin paremmin.

Kun lapsi kasvaa hieman, kannattaa ottaa sellainen asenne, että varaa keskelle päivää ikioman hetken, jotta saa levätä. Minä laitoin esikoiselle jonkun kiinnostavan lelun ja siksi aikaa menin hänen vierelleen lattialle tai sohvalle silmät kiinni lepäämään tai lehteä lukemaan. Myöhemmin laitoin lapselle puoleksi tunniksi DVD:n pyörimään, jotta sain hengähdystauon (munakellolla saa ajan kätevästi säädettyä...).

Samoin lapsen kanssa voi keskittyä niihin asioihin, jotka tuntuu itsestä hyvältä. Joku tykkää hakea aikuiskontakteja vauvauinnista, leikkipuistoista ja vauvamuskareista, mutta jollekin toiselle taas parempi ratkaisu on vaikkapa pistää taapero rinkkaan ja patikoida metsässä tai vaikka kurvata autolla ostoskeskukseen tai mökille ja tehdä siellä jotain mielekästä. Meillä esimerkiksi kaikki kolme lasta keksivät ihan pienestä pitäen itselleen hirveästi tekemistä mökillä ulkotiloissa. Kun vielä oli aidattu sisäpiha lapsia varten, niin vaikken mökki-ihminen olekaan, niin opin nauttimaan siitä, että omaa aikaa tuntui jäävän ihan hirveät määrät mökillä ollessa, kun lapsia ei tarvinnut viihdyttää.

Minusta arjen organisointi voi tuntua korkeammin koulutetuista ihan typerältä puuhalta, mutta käytännössä kuitenkin erittäin paljon pystyy muokkaamaan arkea sellaiseen suuntaan, josta itse nauttii enemmän. Pitää vain löytää sopiva tasapaino siinä, että itse jaksaa ja toisaalta että lapsi oppii tarpeelliset ihmissuhdetaidot vanhemmiltaan (tuskin haluat sitäkään, että lapsi huutaa sinulle takaisin...)
 
Hyvä huomio tuo "mom for three":n <<arjen organisointi voi tuntua korkeammin koulutetuista ihan typerältä puuhalta>>

Entisenä yrittäjänä tämä yhden lapsen päivärytmin manipulointi ja oikkujen sietäminen kotiäitinä tuntuu ihan lastenleikiltä 25:teen alaiseen verrattuna. Se vasta oli sirkus! Käyttäkää älykkyyttänne ja organisointikykyänne arkielämän järjestelyyn...
 
Kyse onkin vähän siitä, että on ihan sama, miten älykäs tai organisointikykyinen on. Kyse on enemmän kärsivällisyydestä, siitä että jaksaa sitä kotonaolon "tylsyyttä", oppii rauhoittumaan ja nauttimaan niistä ihanista pikkuhetkistä kotona.

Vaikeutena/ haasteena monilla on se, että työelämän nopeasta rytmistä, älyn käytöstä ja fokusoidusta toiminnasta pitää siirtyä hitaaseen, kärsivällisyyttä ja rutiininomaisia toistoja vaativaan tekemiseen. Ei se mahdotonta ole, mutta voi viedä aikaa tottua siihen kontrastiin. Esikoisen kanssa sitä voimallisimmin harjoittelee.

Eihän se työ kotona mitään älyä vaativaa ole. Vaivaa, kärsivällisyyttä ja hellyyttä vaativaa kylläkin. Tunneälyllä ja sosiaalisilla taidoilla oppii kasvattamaan muksuja vaikkei lukisi yhtään kasvatusalan kirjaa.

Mullakin suurin opetus tässä kahden lapsen jälkeen liittyy kärsivällisyyteen, mitä olen oppinut tosi paljon. Musta on muutenkin hienoa tehdä vastaisku koko sellaista tehoajattelua vastaan. Slow food, slow life jne. Rentoa oleskelua lasten kanssa eikä mitään tiukkapipoista suorittamista.

Ihan saman tyyppisiä turhautumisen tunteita koin itsekin esikoisen kanssa, mutta ei niistä mun mielestä tarvitse ketään haukkua. Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus kehittyä kun vain yrittää ja tiedostaa omat ongelmapaikkansa. Vanhemmuus on kasvamista ja kehittymistä..
 
Itse en suosittele kaiken raivaamista lapsen tieltä pois, vaan vaikka kieltäminen ja opettaminen voi tuntua raskaalta (eri juttu vaaralliset esineet), meillä se on ainakin ollut lyhyehkö aika ja palkinnut niin, ettei vierailla mennä laatikoille ym. eikä tarvitse joka paikassa varoa. Ei maailmassa muutenkaan raivata kaikkea lapselle sopivaksi;-)
 
Ja ap:lle vielä lohdutuksen sana, että tilanne helpottuu paljon vuoden parin sisällä kun lapsi alkaa ymmärtää paremmin asioita ja tulee vähän omatoimisuuttakin. Musta raskain vaihe on just toi kun lapsi on oppinut liikkumaan/ kävelemään, mutta päässä ei ole yhtään järkeä :) Toki sitten vuoden parin sisällä tulee uhmaakin, mutta ei sekään kaikilla paha ole ja normaali kehitysvaihe tietenkin..
 
Lukematta puoliakaan tämän keskustelun kommenteista, haluan vaan nopsasti heittää muutaman idean ilmaan..
Ymmärrän täysin, jos arki ei aina ole ruusunpunaista. Mutta keskustelijoiden negatiivisista tunteista tulee sellainen fiilis, että onkohan kyseessä nyt tämä kuuluisa "mullehetikaikki-mikään-ei-riitä"-sukupolvi? Haetaan kaikessa jotakin "täydellistä" onnea, oli se ura tai perhe tai harrastukset, ja sitten itketään kun kaikki ei menekään niinkuin unelmissa.
Miksi emme voi nauttia hetkistä? Olla onnellisia siitä, että meillä ylipäänsä on lapsia? Jotkut eivät saa lapsia ollenkaan. Huomenna kaikki voi olla toisin, läheisesi sairastua tai jopa kuolla.
Älkää koko ajan hakeko jotain "täydellisyyttä", vaan yrittäkää elää hetkessä. Pitää vain hyväksyä, että sen ajan kun lapset ovat pieniä, on keskityttävä heihin, eikä voi samalla tehdä väitöskirjaa, koska KAIKKEA EI VOI SAADA. Ainakaan kerralla! Mutta meidän sukupolvemme ongelma on nimeomaan se, että haluamme kaiken, koska olemme tottuneet saamaan kaiken. Voisimme hieman oppia jotain menneiltä sukupolvilta...

Just a thought.
 
Luin juuri hiljattain eräästä julkaisusta, että ihmisen onnellisuus koostuu kolmesta eri osatekijästä. Yksi osatekijä on geenit (esim. taipumus masennukseen kulkee helposti suvuittain) ja yksi on kyky nauttia elämän pienistä iloista (jos kokee onnelliseksi itsensä vain jossakin Karibian aurinkorannikolla kerran vuodessa, niin elämä on aika ankeaa loput 358 päivää vuodessa...). En nyt muista tähän hätään sitä kolmatta tekijää onnellisuudesta.

Joka tapauksessa suoritusyhteiskunta saa ihmisen käyttäytymään siten, että pitää suorittaa kauheasti ansaitakseen arvostusta ja kunnioitusta. Paiskitaan siis pitkää päivää, opiskellaan ahkerasti jne. Kun sitten pienen lapsen kanssa jää kotiäidiksi, kiire loppuu seinään. Siinä tilanteessa suorittamishaluinen äiti voi olla isossa pulassa, kun hän ei tiedä, mitä nyt pitäisi "suorittaa". Ehkä siitä ajatusmaailmasta juontaa juurensa juuri se, että kilpaillaan vauvojen kehityksen kanssa (Meidän Mirkku-Petteri osaa jo istua potalla ja meidänpäs Pekka-Irmeliina jo melkein ryömi 6 kk iässä...) ja myös halutaan näyttää vaurautta ja hyvää silmää pukemalla kauppa- ja kyläilyreissuille vauva upeisiin muotiluomuksiin.

Minä itse ainakin myönnän suoraan, että äidiksi opettelu oli esikoisen kanssa kova homma, koska omaa ajattelumaailmaa ja asennoitumistapaa piti muuttaa aika lailla, jotta opin viihtymään kotona. Olin sitä ennen niin bisnesorientoitunut, että en osannut olla tekemättä mitään. Vaikka vauva huudatti yökaudet, niin silti silitin pyykkejä vauvan nukkuessa päiväunia ja leivoin pullaa, koska mielestäni niin kuului tehdä. Omasta väsymyksestä viis, vaikka koko ajan vaan itketti.

Me vanhemmatkin haluamme usein opettaa lapsille arjensietokykyä, jotta he oppisivat itse käyttämään mielikuvitusta ja viihtymään itsekseen ilman viihdyttämistä. Itse asiassa sitä samaa taitoa voisi opettaa vanhemmillekin!!!
 

Similar threads

V
Miehen kortisonista (?) johtuva vihaisuus
Viestiä
19
Luettu
3K
Aihe vapaa
"vieras"
V
M
Kokemuksia mammat...
Viestiä
5
Luettu
378
Vauvat ja taaperot
mamma-31/ap
M
S
Parisuhteen pelastusrengas on kadonnut!
Viestiä
5
Luettu
1K
Perhe-elämä
katariin4
K
R
Parisuhde ja venähtänyt raksaprojekti
Viestiä
9
Luettu
2K
Perhe-elämä
Jepsulei
J

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa