No niin, selvennetäänpä muutamaa seikkaa.
Olemme kolmekymppinen pariskunta, emme ole naimisissa, emmekä kihloissa. Olen vuosien varrella muutamaan otteeseen sanonut, että meidän olisi hyvä tehdä edes keskinäinen testamentti, jos emme kerran naimisiinkaan ole menossa. (Miehen vanhemmat menivät naimisiin vasta, kun perheen lapset olivat murrosiässä.) Keskinäistä testamenttia olen ehdottanut sen takia, että toisen kuoleman tapauksessa olisi edes jonkinlainen laillinen turva yhteiseen omaisuuteen. En ole koskaan edes vihjaillut mistään prinsessahäistä, vaan olen todennut, että maistraatissa käynti kahden todistajan voimin riittäisi minulle. Jos olen tuon testamentin tai maistraatin ottanut puheeksi, mies vain kyselee, että mihin hän olisi muka tästä suhteesta lähdössä tai kuka sitä yhteistä omaisuutta veisi välistä? (Ensimmäisenä olisi välissä miehen kateellinen sisar.)
Meillä on yhteisiä harrastuksia, puhumme kaikenlaisista asioista paljon ja naurua on riittänyt. Meillä suorastaan viljellään hellyyttä ja läheisyyttä. Emme ole koskaan riidelleet raivoisasti, vaan erimielisyydet on ratkottu hyvässä hengessä. Mieheni ei ole väkivaltainen, eikä myöskään käytä alkoholia. Arvostan miehessäni noita edellä mainittuja ominaisuuksia, koska olen itse kotoisin riitaisasta ja väkivaltaisesta kodista. Jos minulla on ollut paha hetki, hän on kyllä lohduttanut minua. Ei hän ole hyvä sanomaan lohdutuksen sanoja, mutta pitää lähellään. En muista, että miehelläni olisi koskaan ollut huonoja hetkiä, hän ei ole murehtijatyyppiä, vaan antaa asioiden mennä omalla painollaan.
Itse ehdotin yhteen muuttaessamme, että pidämme omat tilit ja avaamme yhteisen tilin, josta maksamme yhteiset menot. Omat tilit halusin pitää senkin takia, että olin kyllästynyt miesten marinaan siitä, että naiset vievät kaikki rahat jne. Kaikkea on tullut vuosien varrella hankittua yhteisesti ja kumpikin on maksanut puolet. Asuntolaina on puoliksi kummankin nimissä ja kummallakin on maksettavaa n. 40 000 eur (eli yhteensä n. 80 000 eur). Ei varmaan kuulosta pk-seudulla asuvilta kovin korkealta summalta, mutta kotimaakuntani palkkatasoon nähden lainan summa on palkkaan nähden aivan sama kuin pk-seutulaisella keskituloisella ihmisellä.
Kovin pitkiä työttömyysjaksoja meidän parisuhteen aikana ei ole ollut. Jos on ollut, ne ovat olleet lyhyitä ja sen aikaiset menot todella pieniä (halpa vuokra-asunto, ei autoa jne). Eli meillä ei ole koskaan ollut sellaista tilannetta, että toisella olisi tullut hätä käteen rahan suhteen. Olen säästänyt rahaa pahan päivän varalle. Periaatteessa esim. työttömyys on sellainen paha päivä, mutta en ole koskaan ajatellut, että säästäisin ns. itseaiheutettua työttömyyttä (irtisanoutuminen) varten. Se on ollut tiedossa, että asuntolainasta saa lyhennysvapaita kuukausia, mutta lyhennysvapaan pyytämisen kynnys on melkoisen korkea, koska esim. vanhempani ovat asettaneet melkoisia paineita asuntolainan maksulle (äitini ja appiukkoni ovat takaajia).
Selvitin tänään luottamusmieheltä sitä lääkärintodistusasiaa. Siitä on kuulemma ollut ennenkin kyselyjä ja työnantajalla on oikeus vaatia sairaslomatodistus nimeämältään lääkäriltä/työterveyshoitajalta. Työpaikkakiusauksen kohteena on kaikki työntekijät ja kiusaamista harrastavat esimiehet/yrityksen omistajat. Olemme yrittäneet keskustella asiasta, mutta syy pistetään aina meidän niskoille. Työnantajassa ei ole koskaan vikaa, vika on meissä työntekijöissä. Meidät on lyöty lyttyyn niin monta kertaa tässä vuosien varrella - ensin huudetaan koko porukalle ja sitten otetaan yksi henkiö kerrallaan haukuttavaksi. Uhkaillaan jatkuvasti yt-neuvotteluilla jne. Työkaverit on mukavia ja palkka ok.
Itse olisin valmis auttamaan rahallisesti miestäni, jos meillä olisi roolit toisinpäin. En itsekään haluaisi luopua sellaisesta työpaikasta, jossa mieheni on. Sellaisia työpaikkoja on todella harvassa.