Te, jotka olette kokeneet keskenmenon, minkalaisia tunteita se teissa heratti? Olitteko surun murtamia vai otitteko jarjen kateen tunteitten keskella?
Itse sain keskenmenon viikolla 9 mutta minulla oli ollut ruskehtavaa vuotoa ja kummallisia kipuja viikosta 5 lahtien. Kun jouduin sairaalaan ymmarsin etta pikkuisessa on jokin vika ja on ollut jo melkein alusta lahtien eika han ole elinkelpoinen. Sen jalkeen en itkenyt lahes ollenkaan vaan ajattelin sen olevan luonnon laki ja etta parempi nain. Luontohan hoitaa yleensa asiat parhaimmin pain... Toki olin surullinen mutta lahinna siita mita itse kerkesin toivoa tulevalta elamalta. Itku taisi paasta vasta toihin palattuani kun ystavat kyselivat vointia.
Samalla pelotti ajatus tulenko ikina saamaan lasta silla tama oli ensimmainen raskaus ja olen "jo" 32 vuotta. Olen aina ollut hyvin "jarkeva" ihminen joka koittaa ajatella asioista jalat maassa-periaatteella ja se on mietityttanyt minua pitkaan. Olisinko kuitenkin voinut surra asiaa kenties toisella tavalla mutta eikos jokainen ota asiat eri tavalla, enka tunne etta keskenmeno on jattanyt syvempia arpia minuun.
Vielakin ajattelen etta pikkuinen, josta ei tullutkaan elinkelpoista ihmista, on tuolla jossain muiden enkeleiden joukossa ja katsoo etta perheellani on kaikki hyvin. Kolmen kuukauden paasta tulin onneksi uudelleen raskaaksi ja nyt olen raskausviikolla 28 ja olen hyvin, hyvin onnellinen ja kiitollinen asiasta. Uskon etta pikku-enkelilla taisi olla sormensa pelissa...
Itse sain keskenmenon viikolla 9 mutta minulla oli ollut ruskehtavaa vuotoa ja kummallisia kipuja viikosta 5 lahtien. Kun jouduin sairaalaan ymmarsin etta pikkuisessa on jokin vika ja on ollut jo melkein alusta lahtien eika han ole elinkelpoinen. Sen jalkeen en itkenyt lahes ollenkaan vaan ajattelin sen olevan luonnon laki ja etta parempi nain. Luontohan hoitaa yleensa asiat parhaimmin pain... Toki olin surullinen mutta lahinna siita mita itse kerkesin toivoa tulevalta elamalta. Itku taisi paasta vasta toihin palattuani kun ystavat kyselivat vointia.
Samalla pelotti ajatus tulenko ikina saamaan lasta silla tama oli ensimmainen raskaus ja olen "jo" 32 vuotta. Olen aina ollut hyvin "jarkeva" ihminen joka koittaa ajatella asioista jalat maassa-periaatteella ja se on mietityttanyt minua pitkaan. Olisinko kuitenkin voinut surra asiaa kenties toisella tavalla mutta eikos jokainen ota asiat eri tavalla, enka tunne etta keskenmeno on jattanyt syvempia arpia minuun.
Vielakin ajattelen etta pikkuinen, josta ei tullutkaan elinkelpoista ihmista, on tuolla jossain muiden enkeleiden joukossa ja katsoo etta perheellani on kaikki hyvin. Kolmen kuukauden paasta tulin onneksi uudelleen raskaaksi ja nyt olen raskausviikolla 28 ja olen hyvin, hyvin onnellinen ja kiitollinen asiasta. Uskon etta pikku-enkelilla taisi olla sormensa pelissa...