Kommentoin jotain, koska kahlasin koko pitkän ketjun läpi (mikähän muakin vaivaa...?).
Mä olen itse joskus aikoinaan sortunut superväsyneenä ja vihaisena riitatilanteessa töinäisemään lastani pois mun edestä, en enää edes muista tilannetta, mutta mulla on siitä vieläkin paha mieli ja tunnen siitä syyllisyyttä. Lasta ei sattunut, hän horjahti hieman, mutta en ikinä unohda millainen säikähdys sen silmissä välkähti ja se ilme
En ole koskaan tukistanut lapsiani enkä antanut luunappeja tai mitä lie muitakaan. En hyväksy niitä missään tilanteissa kuritus/kasvatuskeinoina.
Mua ihmetyttää, että tähän ketjuun ei ole tullut vastauksia että "tukistin ja se tuntui minusta pahalta, en tee sitä enää ikinä". Olenko siis lähes ainut, joka on kokenut teostaan häpeää ja surua?
Ja joo kyllä mua oikeesti ihmetyttää myös tämä suuriääninen kuoro täällä, joka hyväksyy luunapit ja tukistamisen. Ootte aika, no jätänpä sanomatta.