[QUOTE="äiti";26486649]Äitiys ja äitiyden ihanuus? Siinä halussa kantaa ja synnyttää lapsi on jotain samaa alkukantaista kuin halussa toista ihmistä kohtaan. Se on kemiallisesti sisällämme ja toteutamme tarvettamme kun lisäännymme. Alkuaika vauvan kanssa on sitä samaa halua, symbioosissa ollaan kuten parisuhteen alussakin.[/QUOTE]
Tosiaan peesi tälle minultakin. Mua aina vähän nauratti kaikki jutut naisten vauvakuumeista enkä koskaan uskonut sellaista kokevani, vaikka aina ajattelinkin, että haluan lapsia joskus. Mutta sitten tapasin mieheni ja valehtelematta kahdessa viikossa ekat haaveet lapsesta oli syntyneet. Seuraavat vuodet vietin jossakin ihmeellisessä rakastumisen ja vauvakuumeen sekaisessa maailmassa.
Vauvakuume oli ihan vastustamaton kaipuu lasta kohtaan, se oli uskomattoman vahva tunne. Tunsin kirjaimellisesti tyhjyyttä sylissäni ja itkin surullisia lapsettomuustarinoita kuultuani kaksi tuntia suihkussa kunnes mieheni tuli hakemaan minut pois. Halu lapseen kumpusi jostakin tosi syvältä. Mun elämä oli hyvää (ja tosi asiassa on aina ollut) ja onnellista, olin hyvässä työssä ja parisuhteessa ja reissasimme sydämemme kyllyydestä. Mutta vauvakuume ei hellitänyt vaikka välillä olikin jossakin taka-alalla.
Kun sitten saimme lapsen, tunsin ihmeellisesti, että tähän pisteeseen mun koko elämä on mua ajanut, että kaikki mun tähänastisessa elämässäni kokema on valmistanut mua äitiyteen. Voi kuulostaa siirappiselta, mutta puhun ihan vilpittömästi. Itse asiassa saan harvoin sanoa ääneen, että äitiys on ollut todellinen elämäni täyttymys ja tehnyt mut loputtoman onnelliseksi. Johan muut ihmiset pitäisivät mua kajahtaneena ja ylitunteellisena jos kertoisin miten paljon äitiys mulle oikeasti merkitsee.
Yövalvomiset, rankat ajat, väsyminen, jne. eivät tunnu lopulta mitenkään ylitsepääsemättömiltä kun tunnen niin vahvasti olevani juuri siellä missä mun pitääkin olla. Onneksi miehen kanssa jaamme nämä tunteet hyvin pitkälle, joten saan kotona olla juuri niin siirappisen onnellinen kuin haluan.

Haluamme viettää vapaa-aikamme yhdessä emmekä ole edes kertaakaan vielä jättäneet kolmevuotiastamme yöksi hoitoon. Imetin pitkään ja nukumme kaikki yhdessä. En viitsi näitä asioita paljonkaan muille kertoa, kun useat ihmiset pitäisivät meitä ihan pehmopäisinä lapsemme kautta eläjinä. Kiertelin ja kaartelin kun ihmiset päivittelivät kuinka vieläkin imetän, nukun lapseni kanssa tai ettemme ole mihinkään lähteneet ilman lastamme.
Luulen, että yhä vaan elämme symbioosivaihetta ja meille se sopii oikein hyvin. Lulen, että nämä vahvat tunteet äitiyden ihanuudesta tulevat kantamaan tulevaisuudessakin. Koko ajatus siitä, että olisi saanut lapsen esim. siksi 'kun kaikki muutkin' on mulle ihan utopistinen. Mulle ainakin lapsen saaminen oli todellakin ihan muista asioista kiinni.