Meillä oli hyvin samanlainen tilanne. Päädyttiin jakamaan talo kahteen osaan, eli meidän päätyyn tehtiin oma pieni keittiö, ratkaisu muistuttaa lähinnä paritalossa asumista. Vieläkin kaikki elämisen äänet kuuluu seinien läpi ja appivanhemmat käy koputtelemassa ikkunaan kun tulee jotain asiaa, eli yksityisyyttä ei kamalasti ole, mutta ainakin saadaan laittaa sellaista ruokaa mitä halutaan ja valita omat verhot. Nykyään meillä on vauva ja on mukavaa että hoitaja on lähellä ja lapsi saa luoda läheiset välit isovanhempiinsa, mutta toisaalta jatkuvasti saa kuulla arvostelua omasta äitiydestä ja tuntuu välillä, että ei edes oman lapsen kanssa saa tehdä mitään rauhassa ilman että anoppi on jotain kommentoimassa. Vauva alkaa lähestyä vuoden ikää ja ihan pikkuvauva-aika ja raskausaika oli asumistilanteesta johtuen älyttömän raskasta. Me saatin tämä asunto siihen kuntoon, että väliseinä appivanhempien puolelle voitiin sulkea, vasta joitakin viikkoja vauvan syntymän jälkeen. Tarkoitus oli saada asumistilanne kuntoon aikaisemmin, mutta tuli kaikenlaisia mutkia matkaan...
Ennen kuin saatiin oma asunto, asuttiin pari vuotta niin että meillä ei ollut oikeastaan mitään omaa tilaa kun miehen vanhemmat kulkivat koko ajan talossa myös "meidän puolella", keittiössä ei saanut tehdä mitään itse eikä syömisistä päättää itse, anoppi huusi valvomisesta (tein myöhään illalla opiskelujuttuja kun päiväsaikaan ei saanut siihen rauhaa) ja tunki meidän makuuhuoneeseen koputtamatta jne. Anoppi säilytti tavaroitansa meidän makuuhuoneessa vaikka heillä oli kyllä apen kanssa tilaa vaikka kuinka monta huoneetta, mutta kun ne on aina olleet siellä... Me pikkuhiljaa aina tavallaan otettiin omaa tilaa täällä, tuotiin omia huonekaluja ja vietiin vanhoja varastoon, laitettiin kylppäriin hylly omille tavaroille, alettiin käydä joskus kaupunkireissun yhteydessä ulkona syömässä vaikka anoppi soitteli kotiin syömään ja koitti kontrolloida menemisiä. Elämä oli ihan hirveää. Mietin eroa. Usein ja tosissani.
Jos voisin tehdä kaiken uudestaan, koittaisin saada läheltä eri asunnon (epätodennäköistä, että onnistuisi) tai muutettaisiin kerralla taloon niin että appivanhemmat vie tavaransa ja huonekalunsa omaan päätyyn, me tuodaan omat tilalle ja tilojen välinen ovi pidetään lukossa. Ja sovittaisiin joku systeemi keittiön käyttämisestä. Olisi helpompaa, jos mieskin olisi jo alussa tehnyt vanhempiensa kanssa pelisäännöt selviksi. On hankalaa, kun mies on niin kiltti, ja antaa aina periksi äidilleen ja pyytää vaimoaan joustamaan ja jaksamaan.
Mun mielestä teidän pitää nyt puhua miehen kanssa ja sopia järjestely, jolla saatte teille edes jonkilaisen kodin ja yksityisyyttä. Voisin kokemuksesta sanoa, että älä ainakaan roiku vuosia "toisten kotona"; jos sä et saa edes tuoda vessaan omaa saippuaa, kannattaa suosiolla pysyä jossain muualla ihan omassa kodissa tai vaatia muutosta. Toki yhteisessä asunossa pitää kunnioittaa kaikkia niin ettei esimerkiksi kolistele kun muut koittaa nukkua jaksaakseen nousta aamun navettatöille, mutta jos kaikilta löytyy halua joustaa ja kunnioittaa toisten tarpeita, yhdessä pystyy asumaan ilman että se on ihan älyttömän kamalaa.
Eikä aikuisen miehenkään kuuluisi enää kotona asua, ilman, että on omaa rauhaa.