Elämä on ihanaa ja hääviikonloppu kolkuttelee. Ollaan sovittu ämpärin kanssa, että se hakee pojan perjantaina ja mä pääsen hänen kyydissään Tampereelle ja lauantaina sieltä häihin. Mä otan pojan häistä mukaani, että ämpäri saa viettää rauhaisaa iltaa kavereidensa kanssa. Mun lapsivapaana viikonloppunani. Kuinka ihanaa, kompromissi hyvässä hengessä!
Tänään tuli sit viestiä että mähän voisin viedä poikasen perjantaina hänelle ihan kotiovelle asti, ko en oo koulussa sillon ja hän pääsee vasta neljältä töistä. Kieltäydyin kohteliaasti sanomalla, että muuten veisin mutta tartten turvaistuinta viikonloppuna, enkä voi roudata sitä ympäri Suomea bussilla matkustaessani. (Siis eka täältä onnibussilla, sen pysäkiltä vielä kävellä Tampereen keskustaan paikallisbussiin ja sillä puoli tuntia laitakaupungille.) Siitäkös se riita syntyi. Alkoi kova uhoominen ja syyttely kuinka minä en hoida sovittuja velvollisuuksiani enkä ota lainkaan vastuuta kyydityksistä.
Mulla meni jo niin vitutuskäyrä korkealle et tirautin pienen itkunkin. Mutta reippaaana tyttönä keräsin itseni ja ilmoitin hääparille että mun juhliin tuleminen peruuntuu, en halua enkä jaksa viettää iltaa samassa tilassa ämpärin kanssa. Ilmoitin ämpärille etten tule häihin, et hän saa nyt valita hakeeko pojan perjantaina vai jääkö se kotia. Ja mulle on täysin okei, jos poikanen jää kotiin.
Ja tadaa, nyt ämpäri uhkailee mua lastenvalvojalla. Ja mikäli en kuskaa perjantaina, niin sit saan kuulemma hoitaa edestakaiset kuljetukset vähintään seuraavan puoli vuotta.