Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja tyksiin:
Esikoisen synnytys kesti päiviä, olin synnytyssalissa 26 tuntia ja päätyi kiireelliseen sektioon. Neuvolasta en saanut apua synnytyksen jälkeen, vaikka synnytys oli minulle traumaattinen. Vasta nyt, kun odotan toista, vaadin päästä pelkopolille jo alkuraskaudessa. Kävin synnytyspelkoon erikoistuneen psykologin vastaanotolla kerran viikossa, ja hän sanoi että minulla on post-traumaattinen stressihäiriö johtuen ensimmäisestä synnytyksestä. Hän suosittelee papereissa sektiota.
Tosi mielelläni synnyttäisin alakautta. Se ei vaan ole mahdollista nyt; en pysty siihen. Ei ole pakko ymmärtää tai hyväksyä, en ymmärrä täysin itsekään.
Voi, kerranki joku tajuaa mitä mä tarkotan! Mulla eka synnytys päätyi sydänäänten laskun vuoksi imukuppiulosvetoon ja joka rajuihin repeämiin jotka vielä puolen vuodenki päästä tuntuivat hirvittävinä hermosärkyinä. Muutenki tilanne oli tosi kaoottinen. Synnytyksen jälkeen mulle on tullut ihan hirveä kammo kaikke toimenpiteitä kohtaan tuolla alakerrassa, onneks neuvolassa on otettu tämä hienosti nyt huomioon ja olen säästynyt niiltä ronkinnoilta. Mä en pelkää sitä kipua, vaikka eihän sekään mukavaa ollut mutta kaiken kaikkiaan tuo synnytys jätti mulle traumat jotka ovat oikeasti varjostaneet koko tätä raskautta joka tuli vielä ihan yllätyksenä, ehkäisystä huolimatta. otin myös heti ekassa neuvolakäynnissä puheeksi tämän valtavan pelon ja sainkin ajan pelkopolille tyksiin ja josta laitettiin psykologin juttusille kriisipolille lähete. Kyllä sitä itekin synnyttäis mielellään alakautta, mutta musta ei vaan ole siihen enää. Pelkkä ajattelu laukasee mussa ihan mielettömän stressin, eli oikeasti alkaa pää hajoamaan...
Meilläkin meni sydänäänet ja kohtukin repesi pahasti sektiossa. Lisäksi väsymyksen ja sekavuuden takia en muista ensipäivistä mitään. Se on surullista, olin niin sekaisin synnytyksestä etten muista mitään edes kotiin paluusta.
Koitetaan pitää pää kasassa. Mä suojelen itseäni niin, etten aio kertoa tutuille että menen pelkosektioon. En edes lähimmäisille. En ota riskiä että joku alkaa siitä puhumaan tai kyselemään kesken jonkuin kahvin juonnin. Ellei tätä ole kokenut, ei tajua että pelkkä puhuminen asiasta on vaikeaa.
Mä alan tulla vahvemmaksi tän asian kanssa. Sanon itselleni usein vatsaa silittäen, että mä hoidan tän homman. Aion pysyä kovana lääkärissä ja sanon haluavani sektion. Se synnytyssairaalareissu ei kauaa kestä, ja sitten pääsen perheen luo kotiin vauvan kanssa. Tää on mun tehtäväni hoitaa ja mä hoidan tän hyvin. En voi luvata pystyväni olemaan vauvalle hyvä äiti jos joudun synnyttämään alakautta, joten teen mitä täytyy.
Tsemppiä sulle!