Olen pettänyt useamman kerran. Ensin oli pieniä pussailuja. Sitten vähän enemmän ja lopulta aika paljon enemmän. Olen pystynyt käyttäytymään täysin normaalisti puolison edessä eikä hän ole suoranaisesti epäillyt mitään. Ei kaduta teot, mutta en oikein tiedä haikailenko toisten peräänkään. Tavallaan niistä voi haaveilla, mutta todellisuudessa en ikinä jättäisi puolisoani heidän vuokseen. En ole suunnitellut yhtään pettämistä, ne ovat vain tapahtuneet. Oikea paikka, oikea aika, oikea ihminen.
En väitäkään tehneeni oikein. Kaiken jälkeen rakastan puolisoani entistä enemmän. Olen myös hyväksynyt tosiasian, että jos jään touhuistani joskus kiinni, niin olen valmis ottamaan sen riskin - vaikka se musertaisikin minut. En pystyisi puolustautumaan millään tavalla, joten todennäköisesti vain sulkeutuisin. En selittelisi, vaan katoaisin hiljaisuudessa. Elämä jatkuisi silti.
Eniten olen pettämisellä rikkonut itseäni. Oma sieluni on saanut säröjä. Välillä tunnen pientä syyllisyyttä lähinnä siitä, koska tiedän miten tekoni loukkaisivat puolisoani jos hän niistä tietäisi. Ja tavallaanhan ne loukkaavat jo nyt. Toisaalta olen nähnyt puolisoni arvon nyt uudessa valossa. Samoin kaiken sen, miten paljon hyvää meillä on yhdessä.