Te, jotka olette kasvaneet ilman isää?

Oma isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja erosi äidistäni vasta kun olin noin 10-vuotias. Kaikkien terveyden kannalta olisi ollut parempi, jos hän olisi häipynyt kuvioista jo paljon aiemmin. Tuon 10 vuoden aikana koin ja jouduin katselemaan paljon väkivaltaa, suurimmaksi osaksi onneksi henkistä. Isän silmissä olin lapsista "huonoin", vaikka kaikilla ulkoisilla mittareilla mitattuna olin paras ja onnistunein (siis lähinnä taidot ja koulumenestys). Oman lapseni syntymän jälkeen vanhempieni avioero on paras minulle tapahtunut asia.

Aikuisena minulla on ollut merkittäviä vaikeuksia ihmissuhteissa ja henkisessä tasapainossa, olen ollut vakavasti masentunut ja käynyt läpi 2 vuoden psykoterapian. Nyt menee ihan hyvin, mutta jatkuvaa kamppailuahan tämä on..

Anyway, muista, että täydellinen isättömyys on lapselle VARMASTI parempi vaihtoehto kuin elämä huonon isän kanssa. Ja noita huonoja isiä valitettavasti tähänkin maahan mahtuu aika monta..

 

muhun se ainakin on vaikuttanut tosi paljon. ja nimenomaan negatiivisesti. isä lähti kun olin ihan pieni. sitten kun sai uuden perheen ei enää minä kiinnostanutkaan. en luota miehiin, haen silti hyväksyntää miehiltä koko ajan, varsinkin vanhemmilta. ajauduin jo tosi nuorena seksisuhteeseen paljon vanhemman miehen kanssa. oon itkenyt isääni liikaa. nyt isä yllättäin kuoli joka veti tilanteen vielä huonommaksi koska nyt en edes voi kuvitella enää että se tulis ja halais ja sanois että kyllä se mua on aina rakastanut...

juuri jotain tällaista minä pelkään

Yritä vielä saada isä kiinnostumaan, koska isä on tytön kehitykselle kuitenkin niin tärkeä. Huonossa tapauksessa käy juuri noin

tällä hetkellä tuntuu että jos isä kiinnostuisikin tytöstä niin harmia tulisi vielä enemmän. Ei pidä lupauksiaan, valehtelee ym. eli voisi hyvin tehdä niin että näkisi tyttöä jonkin aikaa ja hylkäisi sitten. Enkä haluaisi ottaa sitäkään riskiä että jos saisin isän kiinnostumaan niin sitten hylkäisi lapsen taas noin vaan. Tällaista voisin osata odottaa sillä hänen veljensä teki ihan saman tempun omalle lapselleen. Hylkäsi, halusikin nähdä ja hylkäsi taas. Tuo olisi minusta paljon pahempaa kuin se ettei näe ikinä

Oon sun kanssas ihan samassa tilanteessa ja luulen että vihellän pelin poikki pikkuhiljaa.. Ollan tässä jo 1v8kk soudettu ja huovattu näitten tapaamisten ja sopimusten kanssa, mutta aina kun päästään askel eteenpäin seuravaassa hetkessä mennäänkin taas 5 taaksepäin :/ on tämä myös rankkaa minulle.. Onneksi ainakin meidän tuttavapiirissä löytyy paljon miehiä jotka välittävät paljon tyttärestäni ja haluavat olla sen elämässä mukana vähän niinkuin kummien tavoin Tsemppiä sinulle Storm!!

Miten ajattelit "viheltää pelin poikki"? Kysyn siksi, että olen ihan samassa tilanteessa, paitsi että olen yrittänyt jo kauemmin saada asioita toimimaan.. enää en jaksaisi. Lapset joutuvat pettymään koko ajan, eikä tälle tule loppua. Miten mä saan tän loppumaan? Miten sä ajattelit asian hoitaa?

No eipä mun tartte onneks hirveesti mitään tehdä.. Lakkaan vain ottamasta yhteyttä ja olen sopimatta tapaamisia. Meillä kun tuo isukki ei oo kovin oma-aloitteinen, joten helposti hoituu tämä homma. Jos rupeaa jotain vaatimaan niin annan mennä oikeuden kautta. Jos sen rumban jaksaa läpikäydä niin siinä vaiheessa sitä motivaatiota saattaa vähän enemmän ollakin Epäilen kyllä tuota vaihtoehtoa..

 

muhun se ainakin on vaikuttanut tosi paljon. ja nimenomaan negatiivisesti. isä lähti kun olin ihan pieni. sitten kun sai uuden perheen ei enää minä kiinnostanutkaan. en luota miehiin, haen silti hyväksyntää miehiltä koko ajan, varsinkin vanhemmilta. ajauduin jo tosi nuorena seksisuhteeseen paljon vanhemman miehen kanssa. oon itkenyt isääni liikaa. nyt isä yllättäin kuoli joka veti tilanteen vielä huonommaksi koska nyt en edes voi kuvitella enää että se tulis ja halais ja sanois että kyllä se mua on aina rakastanut...

Kuin minun suustani.
Siskoni käyttäytyy samalla tavalla....

 

muhun se ainakin on vaikuttanut tosi paljon. ja nimenomaan negatiivisesti. isä lähti kun olin ihan pieni. sitten kun sai uuden perheen ei enää minä kiinnostanutkaan. en luota miehiin, haen silti hyväksyntää miehiltä koko ajan, varsinkin vanhemmilta. ajauduin jo tosi nuorena seksisuhteeseen paljon vanhemman miehen kanssa. oon itkenyt isääni liikaa. nyt isä yllättäin kuoli joka veti tilanteen vielä huonommaksi koska nyt en edes voi kuvitella enää että se tulis ja halais ja sanois että kyllä se mua on aina rakastanut...

Kuin minun suustani.
Siskoni käyttäytyy samalla tavalla....

surullista että usein menee näin . Minulla on yksi kaveri joka käyttäytyy myös juuri näin. Hänen äitinsä ja isänsä erosivat ja tyttö jäi isälleen, joka oli aina työmatkalla eli mummo hoisi. En sitten tiedä liittyikö tuossa tapauksessa isän vai äidin vai molempien puuttumiseen mutta kyllä se lapseen usein vaikuttaa negatiivisesti. Ei onneksi aina. Ainakin yritän parhaani että minulle kasvaisi terve ja tasapainoinen lapsi.

 

itselläni oli kyllä isä aina elämässä,mutta hän oli mt-ongelmainen,alkoholisti ja väkivaltainen. Ja tämä on kyllä jättänyt pahat jäljet ja tunnistan nuo kaikki itsestäni mitä ongelmia nuo ilman isää kasvaneet kertoo ja vielä paljon muutakin.
Itsellänikin on nyt kaksi isätöntä lasta,eli jonkun takia nuo jutut kiertää sitä samaa kehää :/
Mutta uskon vahvasti että isättömyys on paljon helpompi kestää kuin esimerkiksi oma lapsuuteni vaikka siihen isä kuuluikin..
Vaikka tottakai olen noita samoja kovasti miettinyt kuin ap..

 

itselläni oli kyllä isä aina elämässä,mutta hän oli mt-ongelmainen,alkoholisti ja väkivaltainen. Ja tämä on kyllä jättänyt pahat jäljet ja tunnistan nuo kaikki itsestäni mitä ongelmia nuo ilman isää kasvaneet kertoo ja vielä paljon muutakin.
Itsellänikin on nyt kaksi isätöntä lasta,eli jonkun takia nuo jutut kiertää sitä samaa kehää :/
Mutta uskon vahvasti että isättömyys on paljon helpompi kestää kuin esimerkiksi oma lapsuuteni vaikka siihen isä kuuluikin..
Vaikka tottakai olen noita samoja kovasti miettinyt kuin ap..

Mietin kirjoitanko ollenkaan, mutta näin.
Helpompi olisi minun ollut kasvaa ilman isää kuin siinä sairaassa maailmassa missä jouduin olemaan. Rukoilin joka ilta että isä kuolisi, mutta mikäs pahan tappaisi "ei piru pidä varmoilla saatavilla kiirettä" :kieh:

Uskon että jos lapsen elämässä on mukana turvallisia miehiä, oli ne sitten naapureita tai enoja, ja jos lapsi häneltä/heiltä saa huomiota yms. niin isättömyys ei niin pahoja jälkiä jätä.

 

itselläni oli kyllä isä aina elämässä,mutta hän oli mt-ongelmainen,alkoholisti ja väkivaltainen. Ja tämä on kyllä jättänyt pahat jäljet ja tunnistan nuo kaikki itsestäni mitä ongelmia nuo ilman isää kasvaneet kertoo ja vielä paljon muutakin.
Itsellänikin on nyt kaksi isätöntä lasta,eli jonkun takia nuo jutut kiertää sitä samaa kehää :/
Mutta uskon vahvasti että isättömyys on paljon helpompi kestää kuin esimerkiksi oma lapsuuteni vaikka siihen isä kuuluikin..
Vaikka tottakai olen noita samoja kovasti miettinyt kuin ap..

Mietin kirjoitanko ollenkaan, mutta näin.
Helpompi olisi minun ollut kasvaa ilman isää kuin siinä sairaassa maailmassa missä jouduin olemaan. Rukoilin joka ilta että isä kuolisi, mutta mikäs pahan tappaisi "ei piru pidä varmoilla saatavilla kiirettä" :kieh:

Uskon että jos lapsen elämässä on mukana turvallisia miehiä, oli ne sitten naapureita tai enoja, ja jos lapsi häneltä/heiltä saa huomiota yms. niin isättömyys ei niin pahoja jälkiä jätä.

Olen pahoillani että sinun on pitänyt tuollaista kokea. Parempi kyllä varmasti ilman isää kuin että on huono isä elämässä mukana. Varsinkin kun tässä meidän tapauksessa isä ei lastaan rakasta. Kamala sanoa mutta valitettavasti se on totuus.

 

Miten ajattelit "viheltää pelin poikki"? Kysyn siksi, että olen ihan samassa tilanteessa, paitsi että olen yrittänyt jo kauemmin saada asioita toimimaan.. enää en jaksaisi. Lapset joutuvat pettymään koko ajan, eikä tälle tule loppua. Miten mä saan tän loppumaan? Miten sä ajattelit asian hoitaa?



No eipä mun tartte onneks hirveesti mitään tehdä.. Lakkaan vain ottamasta yhteyttä ja olen sopimatta tapaamisia. Meillä kun tuo isukki ei oo kovin oma-aloitteinen, joten helposti hoituu tämä homma. Jos rupeaa jotain vaatimaan niin annan mennä oikeuden kautta. Jos sen rumban jaksaa läpikäydä niin siinä vaiheessa sitä motivaatiota saattaa vähän enemmän ollakin Epäilen kyllä tuota vaihtoehtoa..

Minäkin ajattelin lopettaa turhan yrittämisen. Isä sanoo kovasti haluavansa olla mukana ja rakastavansa lasta, mutta kun on velvollisuuksien aika niin silloin väsyttää tai on muuta tekemistä. Ei osata ottaa vastuuta ja olla lapsen elämässä kaikkina aikoina, vaan silloin kun on kivaa ja lapsi ei huuda tms. (n. pari viikkoa silloin täällöin kerran vuodessa ja sitten taas kyllästyttää isänä oleminen) Minusta se on väärin, lapsi on siinä, satoi tai paistoi. En jaksa tätä enää ja jos isä tahtoo vielä joskus oma aloitteisesti tavata niin oikeuteen mennään. (eli tuskin) Oon kyllä kovasti miettinyt teenkö oikein ja pitäiskö vielä yrittää.. Mielipiteitä ja ehdotuksia/ohjeita otetaan vastaan.

 

En ole itse kasvanut ilman isää mut miehen vanhemmat eronneet ja pahinta varmaan on se että äiti mustamaalaa pojalleen isänsä. Ero ei ole lapsen asia ja hänelle isä on aina isä. Miehellä huono itsetunto ja kova mahtailemaan peittääkseen sen. Toistelee äitinsä juttuja isästään väheksyvästi. Pikkuhiljaa kun seurannut miten anoppi lapsellemme suurentelee menneitten vuosien tapahtumia ( siis jotain yhdessä vietettyjä lomia jne.)ja värittäen väliin omiaan, taitaa miettiä miten paljon noissa jutuissa omasta isästä on totta ja mikä kaunaa.

 

Musta on kasvanut melkosen itsenäinen nainen. Sanoisinko jopa naisasianainen =) ei ole asiaa, johon miestä varsinaisesti tarvisi, yksinkin pärjää (tähän asenteeseen voi jollain tapaa liittyä myös seksuaalinen suuntautumiseni).

Isää en ole kaivannut kuin joskus kouluaikoina mutta en suuremmin. Kun muut teki isänpäiväkortteja, mä tein äitienpäiväkortin myös marraskuussa. Asiasta ei pidä tehdä katastrofia lapselle, voi voi kun sulla raukalla ei oo isää, kannattaa kiinnittää lapsen huomio siihen että kivaahan meillä on näinkin, äidin kanssa.

 

Vanhempani erosivat kun olin 8-9 vuotias, sen jälkeen isä haihtui maisemista pompsahtaen aina silloin tällöin esiin. *
Täytyy sanoa näin myöhemmin että ainakin minulle tytölle olisi ollut tärkeää että olisi ollut paikalla isä. Sellainen joka antaa vastapainoa naismaailman ajatuksiin.
Olenhan minäkin kyllä onnellisesti naimisissa ja kahden lapsen äiti, mutta minulle ei tulisi mieleenkään riistää lapsiltani isää.

 

Oma isä hylkäsi minut ja veljeni useiksi vuosiksi kun olimme lapsia. Oikeastaan vasta kun olin noin 15-vuotias alkoi isää kiinnostaa. Psykologin juttusilla käytti äiti silloin ja kai se ihan tarpeeseen tuli.

Sittemmin olen isälle antanut anteeksi, turha siitä on katkeroitua. Nykyään suhde on loistava.

 

elämäni paras asia oli kun äiti erosi isästäni.

 

lapsi tarvitsee isän vaikka se ei olisi oma isä niin lapsi tarvitsee sekä äidin ja isän rakkautta. itse olen ainakin jäänyt vaille isän rakkautta. isäni kuoli kun olin 13 ja se oli elämäni kauhein päivä. sen jälkeen sulkeuduin ja masennuin ja haen vieläkin miehistä hyväksyntään. enkä luota miehiin.

 

Hei! Olen pienestä pitäen kasvanut ilman isää. Olen tietoinen että hän ei halua olle kanssani missään tekemisissä ja siitä olen jo päässyt suht hyvin yli, mutta minulla on kaksi siskoa ja isovanhemmat isäni puolelta joita en luutavasti koskaan tule tapaamaan sillä isäni ei heille minusta ole kertonut. Se on asia mikä tekee minut surulliseksi kuin tiedän että minulla on perhe jossain mutta he eivät ole minusta tietoisia ja vain yhden henkilön takia en ole tervetullut siskojeni ja isovanhempien elämään. Olen asunut äitini kanssa koko elämäni ja meillä on sujunut hyvin...tottakai riitoja pikkasen ja erillaista elämää sillä hän yrittää tehdä kaiken jotta minä saan perhe elämän lähellä normaalia. Onhan se vähän kurjaa istus kahdestaan jouluna ja pyhinä mutta enpä voi asialle mitään

 

Mullakaan ei ole ollut isää.. Viimeisimmän kerran mun isä on mun lähellä ollut mun ristiäisissä. Sen jälkeen se lähti, hylkäsi minut. Kyllä se on vaikuttanut mun elämään paljonkin. Esimerkiksi minun ja äidin välit on kärsineet siitä tosi pahasti, kun ei ole ollut siinä joka päiväisessä elämässä sitä toista aikuista läsnä. Aloitin ensimmäisen parisuhteen 15 -vuotiaana, monta vuotta vanhemman miehen kanssa. Muutin kotoa myöskin heti 15 -vuotiaana. Tapasin isän ristiäisteni jälkeen seuraavan kerran kun täytin 17. Se oli niin outoa.. Ihanaa ja mahtavaa, mutta silti, outoa.. Kumpa isä vaan olis ottanut mut syliin, halannut, ja kertonut miksi se hylkäsi mut. Tai no, kyllähän se kertoikin.. Mutta kun se ei puhunut mitään siitä, kuinka paljon se mahdollisesti on mua ajatellut.. Ja rakastaako se mua.. Onko lie edes kertonut kenellekkään, että hänellä on tyttö... (minun jälkeeni syntynyt 3 poikaa).. En myöskään tunne 3 veljeäni, jotka ovat isän puolelta, kun isä ei pitänyt yhteyttä.. Kumpa asiat olisivatkin menneet toisin. Teen kaikkeni, etteivät omat lapseni joutuisi olemaan ilman isää.

 

Olen isätön lapsi ja äiti kasvatti minut niin hyvin kun osasi ja toimii minulla parisuhteet ja olen onnellisesti naimisissa ja kaksi ihanaa lasta mieheni kanssa eli en kärsinyt isättömyydetä.
Mutta joskus olen miettinyt miksi niin on mennyt mutta äitini selvitti minulle kun olin tarpeeksi kypsä ymmärtämään asoita et miksi isä ei ole mukana elämässä ja miksi ei ole minusta kiinnostunut niin se riitti minulle.
jotkut lapset ymmärtää asioita ja voi elää ilman isää mut jotkut kaipaavat aina isää näin on asia.

komppaan tätä. Mulla ei isä ole koskaan ollut kuvioissa mukana. Olenkin aina ihmetteliöille vanhempana sanonut, että ei sellaista osaa kaivata mitä ei koskaan ole ollutkaan. Voisi kai sanoa, että olen ihan hyvin pärjännyt elämässä: mulla on yliopistotutkinto, mielenkiintoinen työ, olen naimisissa ja mulla on kaksi lasta. Sellaisen neuvon kuitenkin anna, että kerro lapselle kaikki mitä isästä tiedät, kun hän asioista alkaa kysellä. Ja puhu isästä niin kuin mistä tahansa aiheesta neutraalisti ilman voivottelua tai häpeää.

Uskon, että sun tyttö tulee pärjäämään oikein hyvin

 

En ole ikinä edes nähnyt isääni, enkä tiedä miksi hän hylkäsi meidät tai missä hän asuu. Silti minulla on joskus paha mieli siitä tai jotenkin erikoinen olo kun ei tiedä toisesta vanhemmastaan mitään. Kaikki sanovat että näytän äidiltäni, mutta luonteeni ei ole yhtään sama, joten haluaisin tietää onko isälläni samanlainen luonne kuin minulla.

 

Lukematta kaikkia kirjoituksia tuon oman näkökulman asiaan.

Kyllä, olen kasvanut ilman isää, onneksi.

Ei, en ole kärsinyt siitä, päinvastoin.

Vanhempani olivat nuoria kun synnyin ja isäni livisti tilanteesta ristiäisten jälkeen. Äitini on puhunut hänestä aina neutraalisti. Elämässäni on ollut aina tasapainoisia aikuisia ympärillä, miehiäkin joten mallia paitsi en ole jäänyt.

Olen ollut pitkään yhdessä mieheni, lastemme isän kanssa.

Olen tutustunut isääni aikuisena, onnekseni. Tänä päivänä koen etten ole jäänyt mistään paitsi elämässäni vaikka olen kasvannut yh-äidin tyttärenä ja olen omassa perheessäni nähnyt mitä on kun on molemmat vanhemmat.

Isäni on edelleen se sama keskenkasvuinen hunsvotti jolle alkoholi on kaikki kaikessa...

Olen joskus miettinyt itseäni vastaavassa tilanteessa kun äitini on ollut syntyessäni ja uskon että toimisin samoin.

 

Minä olen lyhyen kesäromanssin tulos. Isäni oli ulkomailla töissä ja tapasi äitini lomillaan Suomessa. Luulen kuitenkin, että asia oli äidilleni paljon rankempi asia, joutuihan hän kestämään "vahingon" seuraukset ja kasvattamaan minut yksinhuoltajana varsin vanhoillisessa ympäristössä. Minua hän kuitenkin aina suojeli, ei puhunut isästä pahaa, ja kertoi aivan avoimesti missä tämä asuu, ettei kuulu perheeseen jne. Minulla oli kuitenkin ihana isoisä, joka toimi minulle miehen mallina, ja oikeastaan hän oli minulle "Isä".
En koe kärsineeni asiasta koskaan, tai saaneeni asiasta sen enempiä traumoja. On tietysti vaikea sanoa, olisiko minusta tullut jotenkin erilainen jos isä olisi ollut kuvioissa mukana. Jossain määrin olin kova poikatyttö lapsena, nykyään kuitenkin avioliitossa vastuunsa tuntevan miehen kanssa.

 

Täällä kans yksi isätön. Vanhempani eivät missään vaiheessa edes olleet yhdessä. En tiedä miksi äiti piti minut. Nuori ja typerä.. Lapsena olin ainut, kellä ei isää ollut. Kaverit kyselivät miksei ole. Hävetti ja nolotti, kun en itsekään tiennyt. Kotona siis ei koko tyypistä puhuttu. Sai kestää yksin aikuisen ihmisen ongelmat, mielialanheittelyt, syyt aina kaikesta, haukut, pahoinpitelyt yms. Kärsinyt olen isättömyydestä todella paljon.

Nykyään kärsin jonkinlaisesta miesvihasta, mutta tahdon silti olla rakastettu miehenpuolelta. Ja minulle on tärkeää että omilla lapsillani on ehjä perhe.

 

Olen ollut ilman isää monta vuotta.Se on muuttanut minua herkemmäksi.Ajattelen joka päivä isääni ja miksi en näe häntä.Kun olin pieni niin isä kävi koko ajan töissä ja työ matkoilla ja lopulta vanhempani erosivat.Eikä äiti jaksanut huolehtia minusta ja kolmesta sisaruksestani.Saimme sijais perheen jossa minä ja pikku siskoni asutaan.Iso-veli ei käynyt koulua vaan lintsasi ja poliisit hakivat sen oppilaitokseen jossa se asui kunnes oli aikuinen ja iso siskoni on iloisesti naimisissa ja sai lapsenkin. Olen negatiivinen pikku siskoani kohtaan joka on ikävää koska hän on ainut jota näen joka päivä perheestäni.Isäni koki joskus eroamisen jälkeen sydänkohtauksen josta onneksi selvisi ,mutta nyt ajattelen että olisi ollut ehkä parempi että isä olisi kuollut koska sitten ainakin tietäisin että en näkisi häntä mutta samalla haluan nähdä hänet.En Pysty keskittymään koulussa ja haen turvaa opettajista jotka ovat kuin isä.

 

Laitetaas oma.. eli ennen esikoulua vanhemmat erosivat, ilmeisesti isän alkoholinkäytön takia ( prkl vaitoinaisia asiasta ~30v ja ei enää itseäni kiinnosta, kummastakin vieraantunut ). Eli yksinhuoltajaäidin hoivissa, ei isää innostanut ennenkuoin kirjoitin täysi-ikäisenä. No koitin ~5v jotain suhdetta pitää, mutta ei enää luonnistunut. Sisaruksia, puolikkaita kyllä on, mutta en koskaan onnistunut tekemään mitään pysyvämpää suhdetta.

Mitä itsestäni tuntuu on että olen koko elämäni vain roikkunut äidin taakkana ( muutin kotoa opiskelemaan jo 17v:nä ja myöhemmin äidin miesystävän perimän vuokran takia 21v lopullisesti ). Kiitos tupakoinnin ja huoneentutkintojen en luota kumpaankaan ja koitan vältellä kumpaakin aina kuin mahdollista. Perhettä en halua koskaan perustaa kun mitään aavistustakaan moisesta ei ole.. mieheksi minusta ei ole, se kokeiltiin jo armeijassa^tm. Ura meni jo kiitos ulkoistamisien ja en halua mitään proviikkafirmaakaan palvella.. valtiota olisin kenties voinut palvellakkin, mutta nekin ajat menneet, eli nyt yhteiskunnan 9e orjana.