Itken, vaikka luulin, että itku ei tule. Osaan kyllä itkeä ja olen itkenyt parisuhteessamme monet kerrat. Tapasin mieheni 4 vuotta sitten. Ensimmäinen vuosi meni niin, että kaksi päivää hyvää ja joka kolmas päivä huono. Hän haukkui minua usein rumasti. Omasta mielestään varmaan ihan syystä. Aina otin vastaan anteeksipyynnön ja jatkoin ja uskoin, kunnes tuntui, että sekoan. Silloin laitoin suhteen poikki. Hän yritti ottaa yhteyttä ja kaipaus vei voiton. Palasimme yhteen, jota kesti n. 1,5kk ja päätyi pahoinpitelyyn. Hän iski nyrkillä kasvoihini, koska ei luottanut minuun ja luuli, että minulla on joku toinen. Olin yön sairaalassa.Erosimme. Olimme erossa 4kk, mutta minä vain kaipasin ja uskoin, ettei hän ole pohjimmiltaan paha eikä väkivaltainen. Taas jatkoimme Vappuna. Muutimme 2kk päästä yhteen toiselle paikkakunnalle, josta hän osti talon. Itse olin opiskelija ja hän tiesi rahatilanteeni. Päätimme mennä naimisiin tapaamisesta 5kk päästä. 2 vkoa ennen häitä hän haukkui minut vanhemmilleni, ettei ole minunlaista naista elämäänsä halunut... Minuun sattui. Annoin anteeksi ja menimme naimisiin. Aloin odottaa 1. lasta. Raskausaikana hän ajoi minua pois yhteisestä kodistamme ja lapsen syntymän jälkeen. Ne eivät olleet fyysisiä, vaan: "Painu vittuun. Kerää kamas ja häivy. Pidä mielessä, että aamulla alat pakkaamaan. jne..." Aina hän oli vähän tai vähän enemmän ottanut. Joskus pelkäsin häntä. 4 vuoden aikana hän on käynyt kiinni ainoastaan sen kerran. Poisajamisia oli vuoden aikana ehkä 12 tai enemmän. Ja usein hän halusi eroa. Sitten pyysi anteeksi kuinka minua rakastaa ja ettei hänellä ole muuta kuin minä. Viime joulukuussa hän halusi erota ja sanoi nukkuvansa työpaikalla niin kauan, kun saan pakattua. Lapsemme oli 6,5kk vanha. Itkin ja pakkasin. Oli vaikea hengittää. Tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Mieheni teki paljon töitä, koska taloudellinen vastuu oli lähes täysin hänen harteillaan. Olin yrittänyt sanoa miehelleni, että älä riko mitä meillä on. Yritetään tukea toisiamme. Kyllä me tästä selvitään. Kolmen päivän kuluttua hän itki äidilleen, ettei halua erota. Etsin asunnon ja muutin lapsemme kanssa pois. Olimme erossa 4kk ja taas jatkoimme. Hänellä ei ollut mitään ilman minua ja hän rakasti minua niin paljon. Ja hän oli pahoillaan käytöksestään.Puhuin terapian tarpeesta hänelle. Hän kävi kerran ja siihen se jäi... ajanpuute syynä. Itse aloitin syömään lääkkeitä joulukuussa, kun romahdin ja aloitin terapian tammikuussa, jossa käyn edelleen. Suhteemme oli tällä kertaa parempi, kun hän asui eri osoitteessa, kun en kysellyt häneltä mitään, enkä muutenkaan "rassanut". Tuntui, että hän sai elää vapaasti ja leikkiä perheenisää, kun se hänelle sopii. 1,6v aikana hän on nukuttanut lapsensa kerran. Tuntui, että arjen pyörittäminen on vain minun vastuulla. Aina sain kuulla hänen ongelmiaan ja väsymystään. Tuntui, etten saanut tukea, enkä ymmärrystä itselleni. Milloin olin outo, milloin sairas, omituinen, milloin hän ei sietänyt mua silmissään, milloin en saanut koskea häneen, milloin hän oli saanut minusta kyllikseen... Usein hän hermostui ja lähti pois luotamme ja sitten odotti, että minä otan yhteyttä. Lopetin suhteemme pari viikkoa sitten ja erokin on nyt virallinen. Hän haki äsken lapsemme 1. kertaa ja tuo illalla takaisin ja sama huomenna. Mulla on tunne kuin minä olisin nyt hajoittanut elämämme, kun tein tuon ratkaisun!? Ja usein hän on saanut mut tuntemaan, että syy on minussa ja pohjimmiltaan hän niin ajatteleekin, niin uskon. Ja joskus olin sekaisin siitä, etten tiennyt oikein mitä olen. En tiennyt olenko hyvä vai paha. Tarina on pitkä. Jos joku jaksoi lukea, niin onko vertaistukea tai muuten lohduttavia/kannustavia sanoja. Olen vähän ulalla juuri nyt. en kai enää voi uskoa, että suhteemme onnistuu ja asiat muuttuvat? Voiko sitä loputtomasti uskoa? Haluan irti, mutta juuri nyt olen epävarma ja pelkään omaa ahdistustani. Mieheni osaa myös olla kiltti ja hyvä, mutta mielestäni suhteemme on enemmän ottanut kuin antanut. Enkä jaksa olla aina varpaisillani....