Kaikki meni jonkun aikaa hyvin, tai ainakin kun mies oli lomalla. Nyt sitten palasi takaisin töihin ja minä ratkean...
Etukäteen jo pelkäsin vauvan kanssa kaksin jäämistä. Vauva, 5kk, on ihana, hymyileväinen tapaus joka nukkuu suhteellisen hyvin, mutta sekin on nyt muutaman yön mennyt huonommin. Herää neljältä ja kuudelta huutamaan, otan viereen ja yritän rauhoitella ja kyllähän se onnistuu, mutta kun ei ala siitä enää nukkumaan vaan killittelee tyytyväisenä, heiluu ja raapii kaikkea mihin yltää eli muakin ja viimeistään silloin mulla palaa pinna. Ei tuo kuudelta herääminen varmaan kovin monesta edes kuulosta pahalta mutta vauva menee tosi myöhään nukkumaan...eikä nuku oikeastaan enää edes kunnon päikkäreitä, yhden tunnin pätkän ja parit 10 min torkut maksimissaan. Ja tänä aamuna minä sitten repesin, karjuin vauvalle täyttä kurkkua että turpa kiinni ja nuku, vauva tietysti vähän säikähti mutta ei sen kummemmin alkanut itkemään, mutta minä itkun kanssa aloin pyytelemään anteeksi, mitäpä se vauva siitä ymmärtää, ei yhtään sen enempää kuin sitä että käsken raivosta vapisten nukkumaan. En tajua itseäni ollenkaan!! Mä en pysty varsinkaan aamuisin hillitsemään itteäni yhtään, tai keskellä yötä kun vauva huutaa. Pari kertaa olen jo lähtenyt huoneesta ja iskenyt päätä seinään, vasta sitten mennyt vauvan luo. mutta nyt siis repesi.
Päivällä lapsi on se maailman ihanin, enkä IKINÄ häntä haluaisi menettää millään tavalla..mutta oon alkanut epäilemään itteäni siinäkin asiassa; pystynkö OIKEASTI rakastamaan vai pelkäänkö vaan sitä miltä näytän muun maailman silmissä jos joku saa tietää miten huono äiti olen?! Ei h.emmetti, ei näin ala-arvoista ihmistä olekaan!
Tässä muiden asioiden lisäksi painaa omat uniongelmat sekä menneisyys jossa on todella paljon käsittelemättömiä, pahoja asioita. Psykologin juttusille olen menossa, mutta mua vaan pelottaa, jos ei siitä olekaan hyötyä, jos vaan olenkin niin kykenemätön rakastamaan ja sitoutumaan??!! Musta tuntuu että pää sekoaa ellei ole seonnut jo, eikä täällä ole ketään joka auttaa, kaikki päivät saan olla yksin.
Hetkittäin tuntuu kyllä jo päivisinkin ettei jaksa enää, vauva vaatii koko ajan jotain.
Luulin että helpottaisi ajan kanssa mutta ei. Se raivo mikä mulla nousee, tuntuu kuin sydän räjähtäisi...MIKÄ MUA VAIVAA??? Olenko todellakin vaan niin paha ihminen vai onko jotain vialla?
Anteeksi tekstin pituus, pää on sekaisin enkä varmaan oikein osannut tässäkään selittää tuntemuksia ja tapahtumia. Hävettää sekin, miksi tämä muka on niin rankkaa?? Lapsi on kuitenkin todella ihana, mulla ei olisi mitään syytä tuntea näin negatiivisesti mitä välillä tunnen. Pelkään todella sitä että jos en oikeasti rakastakaan, jos en vaan osaa...ja alusta asti olen pelännyt myös sitä että lapsi vihaa minua. Niinhän ne muutkin kautta aikojen on tehneet..
Parempi varmaan lopettaa, en saa enää itsekään ajatuksista tolkkua. Kiitos jos joku jaksoi tämän lukea, jos teillä on antaa neuvoja miten saisin itteni olemaan tuon lapsen arvoinen, apu on tervetullutta... :flower:
Etukäteen jo pelkäsin vauvan kanssa kaksin jäämistä. Vauva, 5kk, on ihana, hymyileväinen tapaus joka nukkuu suhteellisen hyvin, mutta sekin on nyt muutaman yön mennyt huonommin. Herää neljältä ja kuudelta huutamaan, otan viereen ja yritän rauhoitella ja kyllähän se onnistuu, mutta kun ei ala siitä enää nukkumaan vaan killittelee tyytyväisenä, heiluu ja raapii kaikkea mihin yltää eli muakin ja viimeistään silloin mulla palaa pinna. Ei tuo kuudelta herääminen varmaan kovin monesta edes kuulosta pahalta mutta vauva menee tosi myöhään nukkumaan...eikä nuku oikeastaan enää edes kunnon päikkäreitä, yhden tunnin pätkän ja parit 10 min torkut maksimissaan. Ja tänä aamuna minä sitten repesin, karjuin vauvalle täyttä kurkkua että turpa kiinni ja nuku, vauva tietysti vähän säikähti mutta ei sen kummemmin alkanut itkemään, mutta minä itkun kanssa aloin pyytelemään anteeksi, mitäpä se vauva siitä ymmärtää, ei yhtään sen enempää kuin sitä että käsken raivosta vapisten nukkumaan. En tajua itseäni ollenkaan!! Mä en pysty varsinkaan aamuisin hillitsemään itteäni yhtään, tai keskellä yötä kun vauva huutaa. Pari kertaa olen jo lähtenyt huoneesta ja iskenyt päätä seinään, vasta sitten mennyt vauvan luo. mutta nyt siis repesi.
Päivällä lapsi on se maailman ihanin, enkä IKINÄ häntä haluaisi menettää millään tavalla..mutta oon alkanut epäilemään itteäni siinäkin asiassa; pystynkö OIKEASTI rakastamaan vai pelkäänkö vaan sitä miltä näytän muun maailman silmissä jos joku saa tietää miten huono äiti olen?! Ei h.emmetti, ei näin ala-arvoista ihmistä olekaan!
Tässä muiden asioiden lisäksi painaa omat uniongelmat sekä menneisyys jossa on todella paljon käsittelemättömiä, pahoja asioita. Psykologin juttusille olen menossa, mutta mua vaan pelottaa, jos ei siitä olekaan hyötyä, jos vaan olenkin niin kykenemätön rakastamaan ja sitoutumaan??!! Musta tuntuu että pää sekoaa ellei ole seonnut jo, eikä täällä ole ketään joka auttaa, kaikki päivät saan olla yksin.
Hetkittäin tuntuu kyllä jo päivisinkin ettei jaksa enää, vauva vaatii koko ajan jotain.
Luulin että helpottaisi ajan kanssa mutta ei. Se raivo mikä mulla nousee, tuntuu kuin sydän räjähtäisi...MIKÄ MUA VAIVAA??? Olenko todellakin vaan niin paha ihminen vai onko jotain vialla?
Anteeksi tekstin pituus, pää on sekaisin enkä varmaan oikein osannut tässäkään selittää tuntemuksia ja tapahtumia. Hävettää sekin, miksi tämä muka on niin rankkaa?? Lapsi on kuitenkin todella ihana, mulla ei olisi mitään syytä tuntea näin negatiivisesti mitä välillä tunnen. Pelkään todella sitä että jos en oikeasti rakastakaan, jos en vaan osaa...ja alusta asti olen pelännyt myös sitä että lapsi vihaa minua. Niinhän ne muutkin kautta aikojen on tehneet..
Parempi varmaan lopettaa, en saa enää itsekään ajatuksista tolkkua. Kiitos jos joku jaksoi tämän lukea, jos teillä on antaa neuvoja miten saisin itteni olemaan tuon lapsen arvoinen, apu on tervetullutta... :flower: