heippa, kanssasisaret! kiitti kommenteista. lohdullista kuulla, että meidänlaisia on enemmänkin... kävimme vieraisilla viikonloppuna. siellä tämä urhoni esitti loistavaa seuramiestä. sukulaisemmekin totesi, että onpa mukavaa nähdä se noin hyvällä tuulella. totesivat, että kyllä ne mielialalääkkeet ovat uskomattomia! minulle tosin, hän ei puhunut mitään. kylmän sodan julistus toimii kylässäkin. mutta sitähän eivät muut huomanneet. kotona seuramiehen roolista ei ollut enää edes rippeitäkään jäljellä. ja minuun sattuu, sattuu niin syvältä...
hellyyttä olen, voi kuinka olen, yrittänyt tarjoilla sille mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla maan ja taivaan väliltä. kaikki yritykseni se torjuu tylysti. esim. aamulla vielä vuoteessa (nukumme vielä samassa parivuoteessa, toistaiseksi) yritin ottaa sitä kädestä kiinni. se paiskasi käteni pois saman tien. ei selityksiä, ei lähestymisyrityksiä, ei mitään muuta kuin vihaa. sitä vihaa voi käsin kosketella. ja minä kun vain olisin halunnut päästä lämpimään kainaloon, lähelle. lisäksi olen yrittänyt vuosien varrella sytytellä sitä uusilla alusvaatteilla, pikkutuhmilla jutuilla, alan lehdillä, ehdottanut ""lelujen"" ostoa, ym. ym. kun ei syty niin ei syty...
pahaa en ole sille tehnyt. lapset, kodin, raha-asiat, ruokaostokset ym. ym. velvoitteet hoidan minä. minä taidan olla tämän perheen mies. ne ei sille tunnu kuuluvan. ellen hoida em. asioita, ne jäävät hoitamatta. kyllä se vielä itsensä syöttää, pesee, pukee ja käy vessassa, mutta siinä se. on vihainen, kun pitää töissäkin käydä...
salarakashakuni olen jäädyttänyt toistaiseksi, monestakin syystä. ja kun ei toi oinaskaan siihen virkaan ryhtynyt...kuitenkin, herkkuttelen jatkuvasti ajatuksella. toisaalta, uskon kohtaloon. uskon, että elämä vielä tarjoaa minulle parempaakin tavalla tai toisella, kunhan vain jaksan odottaa. asioilla on se jännä puoli, että niillä on tapana kääntyä parempaan päin...
mutta, anyway sattuu syvältä ja kovaa tämä tunteettomuus ja välinpitämättömyys joka tasolla. sitä se ei tunnu häiritsevän. eipä kai edes huomaa mitään poikkeavaa.
minä en saa koskaan suuttua sille. minulla ei ole ""lupaa"" moiseen tunteeseen. jos osoitan olevani suuttunut, suuttuu se siitä että minä olen suuttunut. seuraksena mykkäkoulua ja sitähän se voi jatkaa loputtomiin. se ei koskaan kysy, miksi olen alakuloinen. ei yritä lohduttaa tai piristää. ei sympatiaa tai empatiaa, minkäänlaista. mutta minun pitää jaksaa ymmärtää ja tukea sitä. tunnen olevani tämän ääliön sosiaaliterapeutti.
ja seksistä vielä sen verran, että kun sitä saisi edes silloin tällöin, se auttaisi jaksamaan kummasti taas pitkän aikaa. olen vähään tyytyväinen. voi kun se tajuaisi, että kunnon seksi on maailman parhain tapa pitää vaimo iloisena...!!!
kirjoitelkaa, kanssasiskot. kertokaa mikä teillä mättää. se helpottaa, edes hitusen. on tääkin sättäily jonkinlainen henkireikä...! voimia. kyllä se aurinko vielä risukasaankin paistaa, jonkin pilven raosta.

))