Ah... olo paranee päivä päivältä. Edelleen ihan hemmetin väsynyt, mutta tänään ei ole kertaakaan ollut päänsärkyä, enkä ole ollut niin "sumussa" kuin viime päivät... Ehkä se elämä tästä voittaa. Noh, nyt voisin vaikka vähän kertoilla mun 10pv reissusta TAYSin ihanassa ihmemaassa.... Vaikkapa päivä-päivältä ja mitä siitä sitten aina seuras... Vaikee vieläkään kiteyttää itelle mitä kaikkee mulle tapahtu ja kuin sairaana mä oikeesti oon ollu!!
Eli silloin
su-ma-välisenä yönä lähti mies viemään mua päivystykseen äippäpolille, kun otti rintakehästä tosi pahasti, pallean kohalta... Vaikee hengittää ja olla missään asennossa kun ylävatsa oli ihan krampissa. Siellä lääkäri sitten tutki ettei ole mitään veritulppaa tms. ja sisätutkimuksen ym. Lopulta totes, että parempi lähtee yläkerran 4A-osastolle tarkkailuun, missä siis hoidetaan raskaana olevia.. Koska
alkoi näyttää siltä, että se raskausmyrkytys olis alkamassa.
Osastolla
maanantaina välittömästi verikokeet ja pissakokeet heti aamusta, myös keuhkokuvat otettiin kun valittelin keuhkokipua ja hengenahdistusta edelleen. Verikokeissa näkyi muutoksia maksa-ja ties missä veriarvoissa, myös tulehdusarvot olivat nousseet uhkaavasti. Pissa oli vielä "puhdas"... Illalla sanottiin, että keuhkot olivat kuvassa puhtaat, mutta röntgen-lääkäri oli havainnut mun
aortassa jotain poikkeavaa. Lisää verikokeita ja kardiologi kutsuttu tutkimaan mun sydän. Ei näkynyt sille päivälle.
Tiistai-aamuna otettiin taas verikokeet, arvot edelleen enemmän ja enemmän sekaisin ja lisäksi virtsassa oli jo yksi + Lääkäri oli myös sitä mieltä, että synnytys on käynnistettävä mitä pikimmin, sillä raskausmyrkytys saattaa edetä hyvinkin nopeasti, ja olla vaarallinen äidille ja lapselle. Samaan hengenvetoon sanottiin, että kardiologin pitäisi tälle päivälle tulla tutkimaan mun sydän, että onko normaali alatiesynnytys edes mahdollinen. Kardiologia ei näkynyt taaskaan, ja virtsankeräilyssä pissat menossa huonompaan. Myös verikokeet edelleen näyttävät pahemmilta.
Keskiviikkona olo oli yhä kurjempi ja väsyneempi. Joka paikkaa särki, enkä pystynyt enää nukkumaan keuhkokivun takia. Verikokeet näyttivät edelleen surkeilta, ja lääkäri lupaili kardiologia samalle päivälle. Aamun kierroksen jälkeen lääkäri tuli takaisin, että
koska mulla oli paha yskä, olisi syytä testata sika-influenssa... Eli käytännössä: mut siirretään eristyksiin omaan huoneeseen, otetaan kokeita ja aloitetaan Tamiflu-lääkitys. Edelleenkään ei näkynyt kardiologia, eikä käynnistystä pystytä aloittamaan. Makasin monta tuntia sängyssä itkien. Olo ei ollut millään tapaa flunssainen, ja monta päivää jatkunut arpapeli siitä, mikä mun sydämessä on vikana. Lisäksi kukaan ei tullut tunteihin kertomaan, mitä nyt tapahtuisi, mihin mä joudun ja käynnistetäänkö synnytystä vai ei. Lopulta en jaksanut enää edes itkeä. Makasin vaan, ja sitten tajusin soittaa hoitajan paikalle. Vedin maailman isoimmat itkuraivarit, että mikä helvetti siinä nyt kestää, missä kardiologi on, koska mun synnytys käynnistetään, kuinka vakava mun tila nyt on, ja MIKSI HELVETISSÄ ne nyt jotain possu-flunssaa epäilee, kun mulla ei selkeesti ole edes tavallista lentsua!!! Sitten alkoi tapahtua, hoitaja meni selvittelemään asioita, ja lopulta mut kärrättiin johonkin mihkä lie-osastolle "eristyksiin"... Puoli tuntia sen jälkeen tuli vihdoin kardiologi paikalle, ultrasi 15minuutissa mun sydämen ja sanoi, että kaikki on ihan ok, ja näytti vihreää valoa käynnistykselle. Niin, ja tässä vaiheessa tosiaan kaikki mun huoneessa kävijät oli puettu suojakaapuihin, visiireihin ja hengityssuojiin. Lisäksi mies joka tuli mun luo, joutui myös pukeutumaan niihin. Itkin lisää. Mies raivosi hoitajille hurjana, ja uhkasi haastaa sairaalan, jos mun myrkytystila menisi siihen pisteeseen, että jotain sattuu, tai joudutaan leikkaukseen, koska asioita on viivytelty niin monta päivää. Koko illan, monta tuntia. Hoitajat kävivät paikalla tuomassa ruokaa ja ottamassa vauvan sydänkäyrää. Samalla sovittiin, että synnytys vihdoin käynnistetään seuraavana aamuna. En nukkunut koko yönä kuin pieniä pätkiä.
Torstai-aamuna sain ekan käynnistys-tabletin palasen. Jossain vaiheessa päivää hoitajat tulivat myös ilman suojamaskeja huoneeseen onnittelemaan, että mulla ei ole sika-influenssaa, että turha pelätä sitä enää. No VITTU EN MÄ SITÄ OLE PELÄNNYT! Daa - tyhmempikin sen ties, että ei mulla sitä ole!! Pääsin takaisin omalle osastolle, ja sain lisää käynnistystabletteja. Illalla pikkuisen vahvempia supistuksia, mutta kohdunsuu ei ollut sen enempää avautunut kuin aiemminkaan.
Perjantaina aamulla verikokeiden jälkeen lääkäri tuli ilmoittamaan, että mulla kaikki veriarvot heittää nyt niin vakavasti, että lapsi on saatava tänään ulos, tavalla tai toisella. Lisää käynnistystabletteja, ja samalla tippa käteen ja hyvästit syömiselle ja juomiselle - oli varauduttava siihen, että jos synnytystä ei saada käyntiin illalla, joudutaan hätäsektioon. Mies ei mennyt enää töihin, vaan tuli mun luo sairaalaan. Käveltiin koko päivä sen mitä jaksoin, ja sitä mukaa alkoi enemmän supistamaan.
Iltapäivän lopulla tuli lääkäri tarkistamaan paikat. Kohdunsuu oli 2cm auki, ja hän kovakouraisesti vielä "joudutti" hommaa kädellä. "Eiköhän kohta lähdetä tuonne salin puolelle." Siinä sitä sitten odoteltiin, supistukset muuttuivat kipeämmiksi, ja lopulta mut kärrättiin siinä n.klo 17 synnytyssaliin.
Synnärille kun päästiin, kätilö tutki mut ja lääkäri tuli puhkaisemaan kalvot n.klo 17.30. Siitä alkoi mun kipuhelvetti... Ekaan tuntiin supisti ihan kamalasti, ja kohdunsuu ei ollut avautunut yhtään. Mulle laitettiin Trombosyytteja tipalla, jos auttaisivat asiaa: sillä epiduraali näytti olevan mahdotonta mun veriarvojen takia. Sain kivunlievitykseen ilokaasua, kohdunkaulan puudutuksen ja oxynormia 10mg kankkuun. Kivut eivät kadonneet mihinkään. Jossain vaiheessa hoitaja tuli paikalle kun karjuin niin kovaa. Hän tarkisti tilanteen, ja totesi mun avautuneen melkein kokonaan, se oli tapahtunut siis sittenkin melko nopeaa tahtia. Siinä vaiheessa myös näytti siltä, että saan sittenkin epiduraalin.
Sen jonkun vahvan kipulääkepiikin ansiosta olin tosin niin pihalla, että olin nukahdellut pöydälle, enkä edes muista että mulle laitettiin koko epiduraali. jossain vaiheessa alkaa muisti palautua... sillä ponnistusvaiheen muistan niin selkeästi. Huusin vaan hoitajalle, että "nyt paskattaa", ja hän tuli katsomaan. Lapsen pää alkoi olla jo näkyvissä. Siinä meni sitten loppujenlopuksi 4 supistusta ja poika plopsahti maailmaan 21.8.2009 klo 22.11 painaen 2960g, ja 47cm pituutta.
Mä muistan todella selkeänä ja ihanana kokemuksena sen jälkeen kaiken, kun sain sen epiduraalin. Voin sanoa, että itse synnytyksestä ei ole jäänyt traumoja. Kaikki kamalat ajatukset ovat ajalta ennen sitä, ja pari päivää synnytyksen jälkeen.
Lääkärin tikattua mut, hän totesi verenvuodon olevan liian rajua, ja että joutuisi toimittamaan mut teholle. Synnytyksen aikana lähti litra verta. Poika jäi isän kanssa pariksi tunniksi synnärille, ja sieltä lapsivuodeosastolle yöksi. Teholta mulla ei ole mitään dokumentteja, mutta koko yön mulla tuli jälkisupistuksia, ja lääkäri kävi pumppaamassa mun kohdusta verta... Ja sitä kyllä tuli! Muistaakseni sain 2 litraa lisäverta aamulla... Mulle laitettiin myös virtsakatetri, sillä pissakin oli mennyt ihan oudoksi ja sakeaksi. En muista ollenkaan mitä mulle siellä tehtiin, ja mikä tilanne oli... Mutta aamuyöstä alkoi olo parantumaan ja normalisoitumaan. Olin täynnä piuhoja ja tippapusseja ym.
Lauantaina klo 13 rakas mieheni ja pienenpieni poikamme tulivat teholle mua "hakemaan". Sain vihdoin pojan vierelleni, ja tunne oli mitä mahtavin. Pääsin iltapäivällä normaalille lapsivuodeosastolle.
Seuraavat päivät ovat ihan sumun peitossa, mutta selvisi, että mulla oli raskausmyrkytyksestä johtuen myös joku helpp-syndrooma, joka oli ilmeisesti jonkinnäköinen maksan vajaatoiminta. Verenhukan vuoksi hemoglobiinit laskivat alle 80, ja muutenkin olin vieläkin ihan tööt. Jossain vaiheessa alkoi sitten näyttää jo valoisammalta, ja vihdoin lääkäri näytti peukut pystyyn, ja sanoi, että voimme lähteä kotiin. Samana päivänä kuitenkin eri lääkäri ilmoitti, että pojan bilirubiiniarvot ovat nousseet, ja joudumme tarkkailemaan niitä vielä. Noh, nousivathan ne vielä lisää, ja poika joutui "sinivalohoitoon" 24 tunniksi.
Torstai-aamuna otettiin pojusta verikokeet, ja niiden valmistuttua meille ilmoitettiin, että vihdoin pääsisimme kotiin. KOTIIN. 10 päivän sairaalassaoloajan, monien tyhjien lupausten ja ihmeellisen odottelun jälkeen pääsimme lähtemään KOTIIN miehen kanssa.
Perjantaina mies käytti pojua vielä lastenpolilla verikokeissa, joissa varmistui, että bilirubiinit eivät olleet lähteneet takaisin nousuun. Kävimme myös neuvolassa pikapunnituksessa, ja mun hempat olivat edelleen 86... Käskettiin lepäämään ja lepäämään ja lepäämään. Ja levännythän mä olen, sen mitä oon malttanut. Aivan ihanaa tämä on ollut, perjantaina käytiin ekan kerran pojan kanssa kylvyssä, eilen tippui napatynkä ja käytiin myös ekalla vaunulenkillä, ja tänään tuli mummi ja iso-mummi katsomaan. Nyt on tyyni olo. Arki alkaa muodostumaan ja tuntuu niin ihanalta.
Vividistä ei ilmeisesti ole vielä kuulunut mitään. Toivottavasti hekin päässeet nyt vklp pois... Voisin laittaa tänne pari valokuvaa, kun kaikki eivät vissiin ole fb-ryhmäläisiä... Pitäähän sitä nyt Tampereen Lukonmäen sydäntenmurskaajat julkaista palstalla harvinaisessa yhteiskuvassa! Taidan myös laittaa profiiliini "kauniin" kuvan itestäni... ja tietty poika sylissä ekan kylvyn jälkeen. Tosi freesin näköinen olen!! Ja olo edelleen sen mukainen!!!
Toivottavasti jaksoitte lukea
Roona & Tahvo 9pv