Tänään taas parempi päivä. Lähdin heti aamulla pikku kävelylenkille. Sumuisentuhruinen marraskuu ympäröi minut koleankosteaan syleilyynsä heti ulos päästyäni. Vaikka vähäsen sattuikin, oli todella hyvä olo. Päätin tehdä kerran vielä tänä syksynä kierroksen tyhjentyneillä laitumilla.
Ensin jo pari viikkoa sitten tyhjentyneelle poikien laitumelle. Muistelin, miten suurin piirtein vuosi takaperin kuljin täällä katselemassa, miten pojat viettivät marraskuista aamupäiväänsä puitten suojassa makaillen. Nappasin niistä jokusia kuviakin, joista yksi päätyi aikanaan marraskuun kalenterikuvaksi.
Nyt siellä oli hiljaista ja tyhjää, vain jonkun ison linnun siipien suhahtelu kantautui korviini sumun seasta sen ylittäessä pellon ja kadotessa metsään, sinne jonnekin, minne lienee.
Tarkistin taas kerran, että veräjät jäivät auki ja lähdin käppäilemään seuraavalle laitumelle. Viime viikonlopulla täältä poistui neljä nuorta neitiä. Tämä alue palveli laitumena jo silloin, kun meillä vielä oli lypsylehmiä. Heti alkupäässä laidunta on pieni metsäsaareke, Puolen hehtaarin metsäksi kutsuttu, joka oli haikkujen suosiossa maastonsa ja jykevän puustonsa vuoksi.
Pari kallionjyrkånnettä ja monet suuret siirtolohkareet antoivat suojaa niin talven myräköiltä kuin kesien helteiltäkin. Aina aamukierroksella täältä löysi hyvin uneliasta porukkaa.
Viimeksi lähteneistä oli kaksi täällä syntyneitä ja koulutettuja, kaksi nuorinta toisesta laumasta tänne siirrettyjä. Nuo kaksi nuorinta, Tegan ja Tara, olivat vast avajaat kahdesta vuodesta. Saimme ne koulutetuiksi juuri paria viikkoa aikaisemmin kuin selkäni sanoi pitkäaikaisen työsuhteensa irti.
Muistoista, jotka tähän paikkaan liittyvät, voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan.
Sumun vähitellen hälvetessä lähdin taapertamaan viimeiselle laitumelle, sinne, missä vielä oli muutakin kuin muistoja.
Mammat olivat siellä aamupuuhissaan. Myöhemmin heränneet vasta syöttivä vasikoitaan, aikaisemmat olivat jo puhdistuspuuhissa. Kesäiset vasikat yrittivät olla huomaamatta emon siisteysintoilua ja nyppvät paalista rehua sen oloisinam että vähempikin nuoleminen riittäisi. Maito niille kuitenkin oli kelvannut. Kaksi nuorinta, alle kuukauden ikäistä, ottivat emon huoltotoimet vastaan sen kummemmin vastustelematta, mitä nyt hiukan yrittivät vältellä päin naamaa läpsähtelevää kieltä.
Vähän mammat vierastiva kyynärsauvojani, mutta kun ne oli saatu ihmetellyiksi ja vaarattomiksi havaittu, riitti rapsuteltavaa karvapalloa kyllä ihan tarpeeksi asti.
Sumusta ei ollut enää tietoakaan, näkyviin oli ilmestynyt korkealla hiljalleen liikkuva pilvipeite. Myöhäissyksyinen metsälaidun esittäytyi nyt kaikkineen selvänä. Alussa kivikkoa ja pari suurta siirtolohkaretta, joiden kylkeen aikanaan rakensin suojakatoksen. Sitten notkopaikka, josta hyvällä mielikuvituksella voi vielä erottaa pari peltosaran tapaista sarkaojan notkelmineen ja kiviraunioineen. Niitten takana taas avokallio muutamine siirtolohkareineen. Muutamia, aikanaan siemenpuiksi jätettyjä mäntyjä, pari koivunpökkelöä. Kallion takna suolle päin viettävä rinne lohkareineen ja ikikuusineen.
Auringon välillä pilkahtaessa pilvien raosta saa kulottunut ruoho ketkiseksi kultaisen hohteen. Se sammuu yhtä yllättäen mitä oli syttynytkin ja taas mököttää maisema kuin talviuneen nukahtamaisillaan, tummanharmaa ja musta vaalean harmaalla taustalla.
Joku myöhäinen harakankello ja syysmaitiainen täplittävät vielä kulottunutta ruohikkoa. Ilma seisoo rasvatyynenä ja koko luonto ja maisema tuntuvat vain odottelevan sateen alkamista.
Ehdin juuri pois laitumelta ja pihaan ensimmäisten pisaroiden putoillessa.
