synnytyksestä kammo

[älä lue jos synnytät ekaa]

Moi.

Eikö kenelläkään muulla jäänyt synnytyksestä kammoa?

Minäpä lähdin reippain mielin synnytykseen - otin sen haasteellisena uutena kokemuksena ... ja - synnytyksen lopputunnit muokkasivat kokemuksestani aivan kammottavan.

==== ei ehkä kannata lukea seuraavaa, jos olet menossa ekaan synnytykseesi =====

Eihän se kipu ollut mitään pientä alussakaan - mutta silloin vielä henkisesti olin vireessä ja odotin innostuneena vauvan tuloa. Kivut kestin tätä mielessäpitäen avautumisvaiheessa 9h.

..mutta.. ponnistusvaihe (josta sanottiin että ""tämähän tulee täältä parilla ekalla ponnistuksella"") venyikin yli 2 tuntiseksi ja ponnistelin siis sängyllä pari minuutin välein, mutta supistukset olivat liian lyhyitä (vain pari ponnistusta per supistus).

Välillä tuntui että minut oli jätetty yksin kun supistuksia tuli mutta kätilöt mietiskelivät (selin minuun) vaan että ""mikähän tässä nyt neuvoksi"" ja eräs uusi juuri vuoroon tullut nuori kätilö sanoi: ""voi että kun en mä sua voi auttaa kun ei tämä näillä supistuksilla etene"" (istui sänkyni laidalla puolittain ja vilkuili laiskasti jalkovälini suuntaan kun minä kouristelin supistusten voimasta).

Tuskat olivat minulle kuitenkin todella kovat, ja myös henkisesti uskoin että lapsi koskaan sieltä syntyisi - ainakaan elävänä. Krappasin supistusten välissä sängyllä (pääni tärisi oikealta vasemmalle ja kädet heiluivat sivuilta toiselle) ja kuuntelin omaa huutoani jostain kaukaa..

Olin valmis kuolemaan välttääkseni tämän tilan. Muistan että ajattelin kysyä hoitajilta josko he voisivat antaa yliannostuksen jotain lääkettä, jotta pääsisin pois tästä maanpäällisestä helvetistä. Tajusin kuitenkin että se olisi ollut liikaa pyydetty. Olin kuitenkin jo luovuttanut ja toivoin vaan päästä lepoon - vaikka kuolemalla.

Kahden tunnin ponnistelun jälkeen lääkäri armeliaasti kutsuttiin auttamaan lapsi imukupilla pois sisältäni. Se tulikin kolmannella yrittämällä.

Kivut loppuivat kuin seinään. Ihmettelin ääneen: synnytinkö todella. Sillä olin luullut jo kaiken menetetyksi. En tainnut tajuta mitä tapahtui. Olin helpottunut kun sain vain maata silmät kiinni. Ajattelin että lasta ehtisin katsoa myöhemmmin.

-------- Tästä on nyt 9 kk aikaa, enkä oikein vieläkään pysty hyväksymään ajatusta uudesta synnytyksestä. Lisäksi olen katkera siitä että jouduin kokemaan tällaista mitä selvästikkään kaikki muut eivät joudu. Sekä vihaa näitä kätilöitä kohtaa jotka antoivat minulle käydä henkisesti näin. Kävimme synnytyssairaalassa tämän läpi ja minulle suositeltiin synnytyspelkoterapiaa tms.

Olen vieläpä reipas ja rohkea luonne - ja silti minulle kävi näin. Ehkä yksi syy voi olla että olin synnyttämässä yksin: isi ei ehtinyt työmatkaltaan paikalle ja ketään muuta en mukaani huolinut.

Jos joku olisi ollut vierelläni muistuttamassa että synnytän kohta lapsen (sekä pitämässä puoliani) - ehkä en olisi päässyt tuonne rajamaailmaan niin herkästi. Kätilötkin olisivat voineet toimia kannustavammin.

Pyydän anteeksi jos jotakuta ärsytti tämä viestini - toivoisin kuintekin kommentteja onko kenelläkään vastaavaa kokemusta synnytyksestä?

 

[mä]

Mulla kesti kanssa ponnistusvaihe 2h ja imukupilla lopulta autettiin vauva pihalle. Kivunlievityksenä en saanut muuta kun ilokaasua ja kohdunkaulan puudutuksen, joka mielestäni ei auttanut yhtään. Mulla supistukset kans heikkeni ja ei oikein ollut sellaista tunnetta, että täytyis ponnistaa. Yhteensä synnytys kesti 6h 40min. Se oli mielestäni myös aivan järkyttävän kammottavaa sillä hetkellä, mutta kummasti tää aika vaan ""kultaa"" muistot. Vauva nyt 7kk. Mulle ei kuitenkaan varsinaista kammoa jäänyt, mutta ei ihan heti ole kyllä toistakaan lasta suunnitelmissa. Meillä vauva oli isokokoinen eli sekin varmaan vähän vaikutti pitkään ponnistusaikaan. Eli kyllä täällä kanssasisaria löytyy...

 

[Lina]

Kammo jäi.

Synnytin 27 tuntia. Epäonnistuneen imukuppiulosauton jälkeen lapsi syntyi lopulta hätäsektiolla.

Arpia jäi takapuoleen, mahaan ja päähän (siis pähän henkisiä).

Myin juuri pois kaikki vauvatavarat. En usko, että koskaan enää uskallan ajatella minkäänlaista synnytystapaa.

Lapsi on nyt 9kk. Olen käynyt keskustelemassa synnytysta hoitaneen lääkärin ja kätilön sekä psykologin kanssa. Keskustelut ovat hiukan helpottaneet oloa, mutta eivät poistaneet pelkoa.

Sairaalan ja neuvolan jälkihoito oli aivan onnetonta. Sitä ei ollut.

 

[Allu]

Kyllä! Synnytin 21 tuntia,ponnistin 1,5 tuntia. Imukupilla lähes eloton vauva ulos.Yksin salissa enimmän aikaa,mieslääkäri kiukkuinen kuin perseeseen ammuttu karhu.Repeämät valtavat.Lapsi jäi henkiin ja tänä päivänäkin kärsii hapenpuutteen aiheuttamista vaurioista. Ei koskaan enää synnyttämään! Ennemmin vaikka pää poikki.

 

[Huh!]

No huh huh! Mä kun luulin, että tunnin ponnistusvaiheen jälkeen aletaan auttamaan imukupilla/tehdään sektio, jos äiti ei ole voimissaan. Niin ne kertoivat valmennuksessa ja ainakin mua jeesattiin imukupin kanssa tunnin jälkeen. Synnytys kesti 16½ h ja ponnistusvaihe siis hiukan yli tunnin. Kipuja oli siihen saakka, kunnes pääsin ponnistamaan ja ponnistaessa en juurikaan tuntenut kipua ennen kuin repesin oikein kunnolla vauvan tullessa ulos.

Ei jäänyt traumoja, mutta alkuperäisen tapauksessa olis varmasti jäänyt. Melkein kuulostaa siltä, että kätilöt teki virheen sun synnytyksen kohdalla.

 

[Tangle]

Moi!

Mulla nyt viisi viikkoa vanha poika ja samat tuntemukset jäi tuosta synnytyksestä.

Synnytykseni kesti 14h ja päättyi kiireelliseen sektioon kohtutulehduksen takia. Synnytyksen aikana minulle nousi 40 asteen kuume, verenpaineet todella korkealle ja valtava uupumus, päänsärky etc. (myöhemmin todettiin kohtutulehdus). Myös pieni poikani oli kuumeessa ja sai tulehduksen. Makasimme kaksi viikkoa sairaalassa suonensisäisillä antibiooteilla.

Vaikka henkilökunta oli todella mukavaa ja synnytyskeskustelu käytiin ja kaikki päättyikin lopulta hyvin, olen miettinyt miten seuraavan raskauden kanssa, hartain toiveeni olisi kuitenkin vielä saada lapsia. Mutta pelkkä synnytyksen ajattelu saa kädet hikoamaan ja sydämen lyömään. Ehkä synnytys on vielä liian tuoreessa muistissa, tai sitten ei saa nähdä miten käy.

 

[r]

Yleensä äidille annetaan supistuksia lisäävää hormoonia oliko tuo taas oksitosiinia? Ja kyllä imukupilla pitäisi aikaisemmin ruveta ottamaan. Minulla oli aika samankaltainen synnytys, ponnistusvaihe kesti 1,5h ja imukuppi otettiin käyttöön melkein heti. Vauvani oli väärässä tarjonnassa. Minut leikattiin alapäästä ihan auki ja vauvaa otettiin imukupilla. Itse en voinut käyttää supistuksia lisäävää lääkettä, koska sain siitä neurologisia oireita. Melkein jouduin keisarinleikkaukseen, mutta viimeinen ponnistus toi tulosta! Kyllähän sitä usein miettii uutta synnytystä, että miten on!

 

[alkuperäinen]

Juu, kyllä mä sain sitä supistuksia lisäävää ainetta ihan heti siitä ponnistelun alusta jo. Ei se vaan auttanut tarpeeksi. Supistukset oli liian lyhyitä.

..jaa.. olisikohan sekin aine voinut osaltaan pahentaa noita tuntemuksia pään sisällä..

Ja sitten mä olen miettinyt, että olisinkohan välttänyt kaiken sen kamaluuden jos olisin jättänyt epiduraalin väliin. Se kai sitten niitä supistuksia haittasi. Ainakin sen puudutuksen jälkeen ei enään kunnon lukemia saatu ja kuitenkin ponnistamisen tarve tuli heti kun puudutus alkoi heiketä.

 

[jimppu]

minulla synnytys kesti 9,5h ja ponnistusvaihe 1,5h..olin loppu ponnistuksissa aivan poikki...mieheni sanoi että menin ""tajuttomaksi""aina supistusten välillä ja minut virvoitettiin lisä hapella...lopulta vauvan sydän äänet alkoivat laskea ja kätilö kutsui lääkärin paikalle..no lääkäri oli virolainen enkä ymmärtänyt mitään sen puheista..lääkäri kehoitti jatkamaan vaan ponnistusta,mutta kätilö oli eri mieltä ja yritti ehottaa imukuppia..no lääkärin mielestä liian aikaista..lopulta olin niin paskana väsymyksestä että kätilö otti ohjat ja ohitti lääkärin sanomiset ja auttoi minua painamalla mahanpäältä samalla kun ponnistin.4kg poika tuli maailmaan...kun sitten pari päivää kotiutumisen jälkeen alkoi aivan mieletön vuoto(vuoto on liian lievä sana kuvaamaan sitä veren määrää)no ambulanssilla sairaalaan (HB48 kun ottivat sairaalassa).vuoto ei ottanut loppuakseen ja minut piti leikata ja selvisi että painaminen synnytyksessä oli repinyt kohdunkaulan aivan riekaleiksi eikä sitä jostain syystä oltu synnytyksen jälkeen tarkistettu..tätä asiaa puidaan ja selvitetään parhaillaan että miksi?tein asiasta selvitys pyynnön.olin silloin ensiavussa aivan varma että menetän henkeni..silloin pelotti.

 

[Leevi]

Ihan kauheita juttuja! Minulla avautumisvaihe kesti 9 tuntia ja ponnistusvaihe 20 min. Ponnistusvaihe oli kaikkein kivuttomin osio.

Ihan hirveää, että äitejä pidetään ponnistamassa noin kauan - lapsen ja äidin terveyden kustannuksella!!! Ihan tuli paha mieli. Eikö teillä ollut miestä tai muuta tukihenkilöä vieressä vaatimassa ja kyseenalaistamassa tilannetta??

Minä en olisi ilman miestä pärjännyt. Hänellä oli tilanne hallussa, kun minä olin jossakin ""rajalla"". Puhui minun puolestani kätilölle ja ymmärsi puolesta ähkäisystä mitä tarkoitan.

 

[Ulkosuomalainen]

Jos mulla olisi ollut tollaisia kokemuksia niin enpa luulisi edes harkitsevani toista lasta! Mina synnytin ulkomailla ja vaikka alussa ajattelin etta osaavatkohan ne taalla asiansa niin kokemus oli erittain positiivinen. Epiduraalissa ei pihtailtu, se vaikutti tosi akkia, sain lisaannoksen kun tarvitsin ja pystyin jopa rentoutumaan kunnes tuli aika ponnistaa. Avautuminen kesti noin 9 tuntia, ponnistusvaihe kesti 20 minuuttia ja katilo sanoikin etta epiduraalin saaneet yleensa jaksavat ponnistaa paremmin kun eivat ole aivan puhki aukeamisvaiheen kivuista. Eika epiduraali todellakaan vie tuntoa kokonaan, tunsin ihan tarpeeksi kun ponnistin. Pyytakaa hyvat ihmiset epiduraali (jonka laitto ei satu kunhan sen laittaa oikein, paras varmaan pyytaa laakaria ettei hoitsut ala tokkimaan vai saakohan ne edes laittaa sita?), se on kivun lievitysta varten keksitty eika ole millaan tavalla haitallinen vauvalle. Ja jos eivat pyytamalla anna niin vaatikaa! Meidan mummot synnytti luomusti kovien kipujen kera mutta meille on jo keksitty apu eika kivunlievitysta pyytava ole yhtaan sen huonompi ""suorittaja"" kuin ne luomusynnyttajatkaan.

 

[Lina]

Oli toki mies mukana. Ehdotti sektiota jo pari tuntia ennen hätäsektiota.

Mutta ammattilaisethan ne päätökset tekevät. Ei isän/tukihenkilön puheilla ole merkitystä.

Hätäsektion jälkeen mies oli sitten purkanut tuntemuksiaan melkoisella volyymilla lääkärille ja kätilölle. Mitäpä se enää siinä vaiheessa auttoi.

 

[Allu]

Yksin olin.Mies jänisti jo odotusaikana ja jätti yksin.

 

[Lina]

Ulkosuomalaiselle tiedoksi, että epidraalin kyllä saa. Minullekin laitettiin kaksi annosta. Kolmatta en enää saanut, koska supistukset olivat niin surkeita.

Sen laittaa anestesialääkäri. Lisäannokset voi kätilö laittaa suoraan kanyyliin.

 

[Uma]

Itsellä kesti ponnistusvaihe 50 minuuttia ja olin sen jälkeen ihan poikki. Kätilö sanoi minulle, että ilman lääkärin läsnäolo olisi ottanut vauvan pois imukupilla. Enemmän minulle jäi kammoja supistuksista ennen ponnistusvaihetta. Talon ainoa vuorossa oleva nukutuslääkäri oli kiireinen ja jouduin odottamaan tuskissani yli tunnin hänen tuloaan. Kivut olivat jo niin karmeat, että olin ""pirstaleisessa tyhjiössä"". Supistukset olivat jatkuvia ilman minkäänlaista tauon tuntua.

Nyt jälleen raskaana...

 

[Satu]

Mulla synnytys kesti 26,5 tuntia!

Ponnistusvaihe ""vain"" tunti ja 15min. Ite olin ihan poikki, 2 yötä valvottu, eikä ollut saanut syötyä mitään. Kivunlievityksenä oli ilokaasu mikä auttoi ihan hyvin, olin vain ihan poikki.
Sain supistuksia lisäävää hormoonia ja 2 kätilöä oli auttamassa, sekä oma mies. Itse olin jo ihan valmis luovuttamaan, meinasin jo pyytää kätilöitä ""ottaa vauvan pois imukupilla""... (onneks en sitä tehnyt!) En ois millään jaksanut ponnistaa joka supistuksella ja muutenkin olisin halunnut lähinnä vain nukkua. Kätilöt sit muistutti, et HENGITÄ, vauva tarvitsee happea ja se sai mut jaksamaan. Lopulta mulle tehtiin 2 epparia ja niiden jälkeen vauva putkahti ulos kuin itsestään. Kätilöt hoiti lopun, ite vaan itkeskelin uupumusta ja sitä, että sai jotain noin ihanaa aikaan. Kyllä mun mielestä oma vauva on kaiken vaivan arvoista. Kaikki kärsimykset unohtui samantien, kun sai vauvan rinnalleen ja mitään kammoja ei jäänyt. Noin kuukaus meni toipuessa väsymyksestä.

 

[2. voi olla helpompi]

Tarinasi kuulosti tutulta.
Oma eka synnytykseni oli myös imukuppisynnytys
Parituntisen turhan ponnistelun jälkeen - jolloin ei tiedä onko edes enää elossa - lapsi riivittiin imukupilla. Parin epäonnistuneen vetäisyn jälkeen ja siinä, kun imukuppi irtoaa samalla veri roiskahtaa lääkärien kasvoille tulee varmistus, että ehkä sittenkin olen elävien puolella, kun verta vielä riittää.

Olin nuori synnyttäjä ja synnytyksen jälkeen heikotti, enkä pysynyt jaloillani. Hoitaja ihmetteli. miten en muka pysty kävelemään suihkuun - nuori ihminen.

Syy selvisi n 6h kuluttua synnytyksestä. Aloin pyörtyillä. Jälkiristipistoissa oli jäänyt yksi suoni ompelematta ja jotta en olisi vuotanut kuiviin, kaikki alapään ompeleet avattiin uudelleen, jotta suoni saatiin kiinni - ilman nukutusta, kaikki tuntohermot taas palautuneena ja turvonneena.
Onneksi luonto hoitaa kivunlievitystä ja pyörryin pahimpien kipujen ajaksi.

Kaikesta huolimatta 3 synnytystä tämän jälkeen

Kuulostaa kliseiseltä, mutta seuraava synnytys on todella paljon helpompi ja uskomattomasti kaikki arvet parantuvat - hitaimmin ehkä pään sisäpuolelta.

Voimia kaikille kauhusynnyttäjille. Itselläni oli onni matkassa ja lapseni ei kärsinyt hapenpuutteesta, mutta osanottoni kaikille, joille pitkittynyt synnytys on jättänyt jälkensä lapseen.

 

[k]

MInäkin olen miettinyt toista lasta todella ikävän sektiokokemuksen jälkeen. Pelkään, että alakautta synnyttäminen olisi vielä hirveämpää tai mikä pahinta, joutuisin taas toiseen sektioon. Hui hai...eipä siinä mikään muu auta jos toisen lapsen tahtoo, mutta sanottava se on, että kyllä täytyy mennä pelkopolin kautta. Niin pahat pelot jäivät, että arkipäivään seuraavat tänäkin päivänä.

 

[Violet80]

Ei mulla kammoa tai traumaa tullut, mutta jälkikäteen suuri katkeruus.
Synnytys käynnistettiin, eli olin koko ajan sairaalassa, en siis tullut ""liian myöhään"" synnyttämään, siltikään minulle ei ""ehditty"" antamaan minkäänlaista puudutusta (lämpövyö selässä synnyttelin ja ilokaasua tarjottiin, mutta minulle ei minkäänlaista vaikutusta siitä kokeilusta).
Ensimmäisen kerran kun kätilö viitsi katsoa tilannetta alapäässä, olin 9cm auki ja käskettiin vaan alkaa ponnistella, ja voivoi, kun nyt ei enää ehdi mitään puudutteita laittamaan.
Kieltämättä synnytys meni ensikertalaiseksi yllättävän nopeasti, poika pihalla 5 tuntia kalvojen puhkaisusta. Mutta silti mielestäni, ei olisi ollut liikaa vaadittu kätilön kurkata sinne alapäähän jo aikaisemminkin, varsinkin kun valittelin, että supistukset yhtä helvettiä!

No, osittain kai tästä johtuen, en missään vaiheessa pystynyt ponnistelemaan, koska sattui niin paljon, pikemminkin pidättelin vauvaa, näin ollen helpotus; imukuppi ja episiotomia kehiin 36minuutin ponnistusvaiheen jälkeen.

Tämä taas yksi kokemus lisää, josta voi sanoa, että ""joka ei tapa, vahvistaa"" ja miehen mukaan olin todella reipas tyttö

 

[Kaura]

Tausta: pelkään neuloja pahasti yms. sairaaloita yleensä

Synnytys kesti 15 h ja aktiivista ponnistusta 2h, jonka jälkeen imukuppi. ""Sain"" ponnistella noin kauan, koska lapsen sydänäänet paranivat aina ponnistuksen aikana. Paikat eivät vaan auenneet tarpeeksi, jotta olisin omin voimin ulos saanut. Oksitosiinilla autettiin. Lievityksinä ilokaasua, 2 epiduraalia, puutusta. Toisen epiduraalin ajan ponnistutti (3h) kipeästi! Lopulta epparin jälkeen repeämät ja ompelu....joka olikin se kamalin kokemus....lääkäri ei uskonut etteivät puudutteet tehonneet. Sain lisää epiduraalia, suoneet jotain, pari puudutuspiikkiä ja lopulta vedin ilokaasua parkuen kipujani ja vihaten lääkäriä. Vauvasta nauttiminen meinasi jäädä kokonaan. Viikko synnytyksestä sain vielä kohtutulehduksen.

Nyt 2kk kokemuksesta odotan sairaalaan hoidettavaksi, kun jälkitarkastuksessa alkoi vuotaa verta emättimestä. Tuntuu ettei tämä kroppa kestä enempää..

 

[Allu]

Lopuksi se puoskari mieslääkäri ompeli repeämät kiinni ILMAN MITÄÄN PUUDUTUSTA! Kun pyysin ja rukoilin puudutusta niin karjui vaan että: aukiko nämä pitäis jättää? Enempää ei voi synnytys paljon pieleen mennä! Ja ne lapsen aivovauriot ei parane ikinä...

 

[Mie]

Synnytyksestä jäi kammo.
Supistuksia ennen ponnistusvaihetta ehti olla yli 4 helvetillistä vrk. Kätilöt ottivat minut säälistä sairaalaan nukkumaan, kun en kivuiltani ollut kolmeen vuorokauteen nukkunut. Antoivat unilääkettä ja kipulääkettä. Seuraavana aamuna oli peräti kolme senttiä auki, joten eivät enää lähettäneet kotiin, onneksi. Edellisenä iltana käydessäni sairaalassa supistusten ollessa alle 5 min välein jo toista vuorokautta, vuorossa ollut lääkäri totesi, ettei ollut riittävästi auki (1cm) ja sairaalassa ei ole tapana käynnistää synnytystä. Lähetti takaisin kotiin kitumaan.

Siitä aamusta meni itse ponnistusvaiheeseen yli 30 h. Kalvot puhkaistiin, annettiin oksitosiinia, kolme kertaa epiduraalia, pudentaalipuudutus, ilokaasua... Koko se aika minun piti maata piuhoissa kytkettynä. Kätilö täytyi kutsua paikalle, jos halusin vaihtaa kylkeä tai käydä vessassa.

Eikä väsynyt kohtu enää jaksanut tuottaa riittävän voimakkaita supistuksia, jotta avutuminen olisi edistynyt. Yksi sentti vei 3-4h ja tuntui ikuisuudelta. Kivuliaitakin ne pirulaiset olivat.

Ponnistusvaihe kesti 57 minuuttia, lopulta paikalla oli neljä kätilöä avustamassa synnytystä, painamassa vatsalta, pitämässä jalkoja ylhäällä, avustamassa alapäässä maailmaan tuloa ja mies pitämässä päätä ylhäällä. Omat voimani olivat totaalisen loppu. Kätilö pesi minut synnytyksen jälkeen, kun itse en jaksanut, enkä pystyssä pysynyt. Osastolle minut kärrättiin sängyllä, kun pelkkä sängystä nousemisen yritys sai pyörtymään.

Hemoglobiini putosi 80 ja synnytyksen jälkeen minuun pumpattiin pari yksikköä lisäverta.

Mies totesi olevansa hyvin ylpeä minusta!
En kyllä ihan heti unohda kokemaani.

 

[joo]

Jos kudokset on riittävän turvonneet, mikään määrä puudutusainetta ei taida tehota. JA tottahan se on ettei niitä repeämiä voi varmaan ompelemattakaan jättää.

 

[alex]

Kyllä jäi kammo synnytyksestä minullakin ja miehelleni myös. Vauva syntyi onneksi terveenä, mutta itse olen joutunut elämään tuskaiset 3vk synnytyksen jälkeen.

Sain verenvuodon ja veri purkaantui häpyhuuleen(verihematooma). Se pingottui/venyi kuin ilmapallo. Itse en pystyny näkemään sitä, koska eipä siinä tilassa paljon sängystä nousta. Lääkärit ja kätilöt kuvailivat sitä mangon kokoiseksi. Makasin 3vrk liikkumatta sängyn pohjalla. Voimakkaan kipulääkityksen alaisena odotin, että veri hyytyi ja hematooma pystyttiin evakoimaan.

Monta päivää meni, että en voinu tehdä kuin wc käynnit. Oli valtava saavutus, kun pystyin eka kertaa kävelee päiväsaliin ruokailemaan. Kyllä monet kerrat itku pääsi kivusta ja epätietoisuudesta, että kuinka kauan paraneminen kestää.

Kun pääsin kotiin hemaatoma alkoi ""paisumaan"" jälleen. Nyt se on taas tyhjennetty ja vaikuttaa, että alan parantua. 3vk olen syönyt mielettömän määrä kipu- ja antipioottilääkkeitä. Ilman niitä en olisi pärjänny.

Tällä hetkellä en voi kuvitella synnyttäväni lisää lapsia. Tilanne oli aika kriittinen, kun verenvuoto tapahtui ja oli todella suuri riski, että kaikki olisi päättynyt huonosti. Kiitos ammattitaitoisille kirurgeille, lääkäreille ja kätilöille, jotka osasivat toimia oikein.

 

[kamalaa]

Ihan kauheita juttuja! Monessa tapauksessa on varmasti menetelty ihan väärin. Hyvät ihmiset, pitäkää ihmeessä oikeuksistanne huolta. Ottakaa yhteyttä potilasasiamieheen ja tehkää valitus ja korvausvaatimus. Itse sain korvauksia aikoinaan melko pienestä hoitovirheestä, vaikka minulle alkuun väitettiin, että ei siinä mitään vahinkoa tapahtunutkaan. Ja antakaa myös suoraa palautetta hoitoyksiköihin. (Joka paikassa pitäisi olla ainakin jokin palautelaatikko.) Terveydenhuoltoalalla tuntuu kyllä monessa paikassa olevan asiat niin perseellään, että kannattaa ihmeessä valittaa ja antaa palautetta niin paljon kuin vain jaksaa.