M
Malin E.
Vieras
Sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen esikoisen jälkeen.
Ahdistuneena mietin jatkuvasti, että olisinko erilainen ja parempi
äiti lapselleni jos en olisi masentunut.
Lapsi oli erittäin toivottu, mutta kätilö oli törkeä, eikä puhunut
synnytyksen aikana muutakun haukkunut ponnistukseni (ponnistin kyllä ensisynnyttäjäksi tosi nopeesti).
Olin ihan kuollut ekan 24h ja pahassa nestehukassa. Vauva ei tuntunut omalta ja se tuntui rumalta. Itki IHAN kokoajan jos ei ollut sylissä... Sit tuli vielä isoja ongelmia muussa henk.koht. elämässä ja äitiydestä ollet MAHTAVAT kuvitelmat ropisi maahan kolinalla.
Selvisin masennuksesta ja rakastin kyllä lastani enemmän kuin mitään.
Nyt kuitenkin kun kuopus reilu vuosi sitten syntyi rakastuin häneen heti synntyspöydällä. Esikoinen lähinnä vaan ärsytti uhmassansa.
Yhä edelleen olen liian tyly esikoiselle usein ja epätasainoinen vanhempi myös.
Liian usein liian kiukkuinen tai väsynyt ja esikoinen tuntuu vain ärsyttävältä.
Kuopuksen kanssa päinvastoin. Apua olen hakenut perheneuvolasta.
Rakastan omaa esikoistanikin tosiasiassa todella paljon, mutta jotenkin tuntuu
että se meidän suhde sai liian pahan kolauksen silloin alussa. Esikoinen on tyttö ja kuopus on poika, en tiedä onko silläkin jotain merkitystä.. En tiedä,
mutta pelkään vain NIIN paljon, että pilaan pienen tyttäreni elämäni ja hän joutuu kärsimään äitinsä kohtalon (vaikea lapsuus).
Tuntuu NIIIN pahalta kun en voi sanoa rakastavani häntä yhtä paljon kun kuopusta (vaikka en tietenkään sitä kenellekään ääneen sano).
Ahdistuneena mietin jatkuvasti, että olisinko erilainen ja parempi
äiti lapselleni jos en olisi masentunut.
Lapsi oli erittäin toivottu, mutta kätilö oli törkeä, eikä puhunut
synnytyksen aikana muutakun haukkunut ponnistukseni (ponnistin kyllä ensisynnyttäjäksi tosi nopeesti).
Olin ihan kuollut ekan 24h ja pahassa nestehukassa. Vauva ei tuntunut omalta ja se tuntui rumalta. Itki IHAN kokoajan jos ei ollut sylissä... Sit tuli vielä isoja ongelmia muussa henk.koht. elämässä ja äitiydestä ollet MAHTAVAT kuvitelmat ropisi maahan kolinalla.
Selvisin masennuksesta ja rakastin kyllä lastani enemmän kuin mitään.
Nyt kuitenkin kun kuopus reilu vuosi sitten syntyi rakastuin häneen heti synntyspöydällä. Esikoinen lähinnä vaan ärsytti uhmassansa.
Yhä edelleen olen liian tyly esikoiselle usein ja epätasainoinen vanhempi myös.
Liian usein liian kiukkuinen tai väsynyt ja esikoinen tuntuu vain ärsyttävältä.
Kuopuksen kanssa päinvastoin. Apua olen hakenut perheneuvolasta.
Rakastan omaa esikoistanikin tosiasiassa todella paljon, mutta jotenkin tuntuu
että se meidän suhde sai liian pahan kolauksen silloin alussa. Esikoinen on tyttö ja kuopus on poika, en tiedä onko silläkin jotain merkitystä.. En tiedä,
mutta pelkään vain NIIN paljon, että pilaan pienen tyttäreni elämäni ja hän joutuu kärsimään äitinsä kohtalon (vaikea lapsuus).
Tuntuu NIIIN pahalta kun en voi sanoa rakastavani häntä yhtä paljon kun kuopusta (vaikka en tietenkään sitä kenellekään ääneen sano).
