Kyllä masennukselta ja niin tutulta kuulostaa.
Minä luulen, että itselläni alkoi masennus jo raskausaikana, en osannut iloita tulevasta vauvasta, minulle ei tullut varsinaista pesänrakennusviettiä, en odottanut malttamattomana että vauva tulisi jo maailmaan. Ultrissa käynnit ja neuvolassa sydänäänten kuuntelut oli ihan jees, mikään ei aiheuttanut sen kummempaa tunnemylläkkää, mistä olin ihmeissäni, sillä normaalisti olen todella herkkä kaikelle vastaavalle.
Lopulta kun vauva syntyi, olin lähinnä järkyttynyt siitä synnytyksestä eikä vauva tuntunut "omalta" vaikka sitä hyvin (konemaisesti) hoidinkin. Jatkuvasti mietin, että tämän täytyisi tuntua jotenkin enemmän, teki pahaa lukea äitien ylitsevuotavasta onnesta ja autuudesta vauvojensa kanssa.
Tuntui todella omituiselta, kun mies sanoi olevansa ihan rakastunut meidän vauvaan, jopa anoppikin hehkutti kuinka rakas se pieni hänelle jo on. Itse vain mietin, että mitä ihmettä, itselläkin täytyisi tuntea enemmän.
Pikkuhiljaa olen kiintynyt lapseen (vauva tosin vasta 8kk) mutta en ole edelleenkään varma, voinko täydestä sydämestäni sanoa rakastavani vaikka tälle lepertelenkin että äitin kulta jne. Minusta ei tunnu pahalta jättää lasta hoitoon edes yöksi, ehkä vähän outoa kun se lapsi ei ole läsnä niinkuin normaalisti, mutta varsinaista ikävää en tiedosta tunteneeni. Toki en osaa ajatellakkaan elämäämme ilman lasta. Pikkuhiljaa voin jo sanoa, että joinakin päivinä jopa nautin lapsen kanssa kotona olosta. Toivottavasti tämä masennus pikkuhiljaa kääntyisi voiton puolelle.
Nyt olen jälleen raskaana ja minua pelottaa molemmat vaihtoehdot yhtäpaljo; että tuntisin enemmän tätä toista lasta kohtaan (väärin esikoista kohtaan) tai että käy samoin kun esikoisen kanssa ja toiseen kiintymiseen menee paljon aikaa.
Olen yrittänyt olla itselleni armollinen ja yritän ajatella, että toiset vaan rakastuu lapsiinsa hitaammin kuin toiset eikä siihen asiaan itse voi vaikuttaa, vaikka lapsi olisi miten toivottu tahansa. Pakko yrittää olla ottamatta asiasta paineita, mutta välillä kummittelee pahastikkin tämä ajatus.
minun olisi ehdottomasti pitänyt puhua kaikista asioista jonkun kanssa mutta kaikki joille tuntojani purin niin eivät tuntuneet ymmärtävän huoltani...nyt pikkuhiljaa olen "rakastunut" lapseeni hänen oppiessaan uusia asioita ja huomatessani myös sen että lapseni rakastaa minua kaikesta huolimatta <3
