Synnäriltä kotiutuminen

[pettynyt_]

Minun mielestäni synnytyslaitokselta kotiin tuleminen on yksi uuden perheen tärkeimpiä tapahtumia. Mielessäni olin kuvitellut, että saamme rauhassa mieheni kanssa tutustua uuteen tulokkaaseen ja opetella hoitamaan vauvaa. Ajattelin, että uusi tilanne vahvistaisi yhteenkuuluvuuden tunnetta, koska yhdessä saisimme kokea tämän intiimin hetken ja vauvan kotiin tulon.

Vaan kuinkas kävikään. Anoppi ja appiukko olivat kotonamme meitä odottamassa ja kaiken kukkuraksi jäivät vielä yöksi. Sillä hetkellä en arvostanut pätkääkään anopin siivoamisia tai ruoan laittamista. Olisin halunnut vain sulkeutua rauhassa vauvan kanssa makuuhuoneeseen ja potea samalla omia vaivojani, olinhan vielä hellänä edellispäivänä tapahtuneesta esikoisen synnytyksestä. Olen katkera, että yksi elämäni tärkeimmistä kohokohdista meni pilalle. Kotiutumishetken olisin halunnut jakaa vain mieheni kanssa.

Appivanhemmat olivat käyneet katsomassa vauvaa jo sairaalassa ja miehen sisko asuu lähistöllä, joten he olisivat hyvin voineet yöpyä muuallakin kuin meillä. Vaikka mies ehdotti heille innostuksissaan meillä yöpymistä, olisi heidän pitänyt tajuta, ettei se ole sopivaa. Lapsenlapsi oli appivanhemmille esikoinen, mutta sekään ei oikeuta heitä noin tökeröön käytökseen.

Toisen lapsen syntymästä tuli vielä pahempi fiasko. Olin sanonut anopille ainakin kaksi kertaa, että lähellä asuva siskoni tulee hoitamaan esikoista, kun menen synnyttämään. Anoppi sulki korvansa puheiltani ja he majoittuivat esikoisen synttärijuhlien jälkeen meille. Viikon jälkeen vihjasin, että voisivat jo lähteä, sillä kaipasin kovasti jo yksityisyyttä (anoppi oli taas järjestellyt kaapit uusiksi yms.) ja olisin halunnut nauttia vielä viimeisen kerran kahdenkeskisestä ajasta esikoisen kanssa. Anoppi pillastui ja haukkui siskoni sekä samaan syssyyn kaikki muutkin läheiseni. Hän oli mustasukkainen, koska kuvittelee, että minun sukuni saa olla enemmän tekemisissä lastenlastensa kanssa kuin hän itse, mikä ei pidä paikkansa. Minä oli viimeisilläni raskaana ja muutenkin herkässä mielentilassa, joten pahoitin mieleni tietysti näistä aiheettomista syytöksistä. En ole vieläkään antanut anopille anteeksi, vaikka synnytyksestä on kulunut jo 8 kk.

Tilanne johti siihen, että appivanhemmat menivät pariksi päiväksi miehen siskon luokse. Synnytys alkoi ja appivanhemmat palasivat meille esikoista hoitamaan. Mieheni jäi isyyslomalle heti, joten hänellä olisi ollut hyvä tilaisuus olla kotona esikoisen kanssa kahden, mutta tietenkään anoppi ei taaskaan ymmärtänyt häipyä paikalta, vaan lähtivät vasta seuraavana päivänä minun ja vauvan kotiutumisesta. Siinä meni siis toisenkin lapsen osalta kotiinpaluu pilalle. Harmittaa vieläkin, kun en saanut kokea herkkää hetkeä vain oman perheen kanssa.

Miten teillä muilla on sairaalasta kotiin tulo sujunut? Oletteko saaneet olla vain oman perheen kesken vai onko paikalla ollut myös ulkopuolisia?

 

[Jeps vanhempi..]

Voiehan pirskuta. Yritä olla katkeroitumatta, usein nuo "mielikuvat" mitä olisi voinut olla, ovat vääriä. Tavallaan sitä "hellii" jotain ajatusta ja romantisoi mielessään. Etenkin kun hormoonit jyllää. Voi olla, että jos olisitte olleet kahdestaan, esikoinen olisi voinut alkaa kunnolla protestoimaan jne jne, asiat olisivat voineet mennä monella tavalla. Tavallaan turha katkeroitua ja miettiä mitä olisi voinut olla.

Ymmärrän sinua erittäin hyvin, itse luulen että olisin kohteliaasti mutta täysin selkeästi ilmoittanut vierailun päättyneeksi. Mutta eihän asialle enää voi mitään. Ainut mitä voit tehdä on yrittää ajatella asiaa järkevästi.

 

[paapuska]

Voi mitenkä nouseekaan niskakarvat pystyyn tuosta kirjoituksestasi. On hirveä vääryys, että appivanhemmat tai ihan kuka tahansa muukin voi olla noin ymmärtämätön ja tyhmä. Itse en olisi kyllä moiseen suostunut, vaikka ihanat appivanhemmat onkin. Kyllä pitää osata olla itsekäskin ja saada päättää omista asioistaan silläkin uhalla, että joku loukkaantuu. Pahoillani olen puolestasi.

 

[niin tuttua....]

Me oltiin sairaalassa viikko (omassa huoneessa), koska vauvan tulehdusarvot eivät meinanneet laskea. Joka päivä kävi porukkaa katsomassa uutta tulokasta ja ajattelin, että ihanaa, kaikki käyvät täällä ja saadaan sitten kotona olla rauhassa. Kotiin kun tultiin saatiin kyllä muutama päivä viettää ihan perheen kesken, mutta sen jälkeen alkoin kolmen viikon visiitit. Puolitututkin, joiden kanssa muuten ei oltu tekemisisssä, halusivat nähdä tämän pienen ihmeen. Olin lopulta niin väsynyt vierailuihin, että itkeä tihrustin, kun puhelin alkoi soimaan. Onneks mies tajus siinä vaiheessa, että nyt meillä pyhitetään seuraava kuukausi vain perheelle.
Ei näissä vierailuissa siis mitään pahaa ollut, mutta koska vauva-arki meille oli täysin uutta, imetys takkusi alussa eikä mitään rytmiä elämässä, tuntui ylivoimaiselta joka päivä seurustella muiden kanssa, kun olisi halunut vain ihmetellä vauvaa. Oma vika oli tietenkin se, ettei osanut sanoa ei.... Eniten harmittaa se, että ensimmäisestä kuukaudesta kotona, en muista muuta kuin sen, että kylässä kävi koko ajan joku.

 

[sad-79]

Voi kuinka tuttua! Meillä kävi niin, että kun kutiuduin esikoisen kanssa sairaalasta seuraavana päivänä appiukko toi miehen 9-vuotiaan pikkuveljen meille viikoksi hoitoon, kun kerran mieheni oli "lomalla". viikko 2 viikon isyyslomasta menikin sitten siihen. Mies kierrätti pikkuveljen huvipuistoissa ynms. ja minä olin vauvan kanssa yksin. Kyllä itketti ja sattui pitkään. Ikinä en voi unohtaa.

 

[Mirkku33]

Voi, pahoittelut aloittajalle. Kyllä tuo vetää mielen surulliseksi. Jälkeenpäinhän kun ei mitään ole tehtävisä, muuta kuin koittaa unohtaa koko episodi.

Itsellä on takana kolme synnäriltä paluuta. Joka kerta olen saanut palata omaan kotiini oman perheen seuraan. Ja mahdollisille halukkaille vieraille olen ilmoittanut (tylystikin) ettei vieraita ole lupa tulla. Anoppi on voinut tykätä huonoa, mutta olen itsekkäästi ajatellut että vauvan ja minun hyvinvointi on kaiken a ja o, enkä siis ole huonoa omaa tuntoa kärsinyt.

Toivoisin todella että jokainen kotiutuva äiti saisi aloittaa kotielämän vauvan kanssa niinkuin itse haluaa; joko suvun ympäröimänä tai omassa rauhassaan niinkuin minä. Mikään ei korvaa sitä tunnetta, kun saa rauhassa tutustella uuden tulokkaan kanssa.

 

[Santtu...]

Ymmärrän hyvin tunteesi! Meillä esikosien kanssa koko suku lappasi sairaalassa niin että joika päivä oli joku. Sama jatkui kotiutumista seuraavana päivänä. Toisen kohdalla olimme fiksumpia ja ilmoitimme ettei meitä saa kukaan tulla sairaalaan katsomaan ja kotiinkin vain kun kutsutaan. Äitini hoiti esikositamme, hän kun oli ainut joka pystyi olemaan tarvittaessa pois töistäkin. Kaikki muut paitsi isäni ja äitipuoleni tottelivat pyyntöämme. Kotiuduimme sairaalasta jo seuraavana päivänä emmekä pitäneet aiheellisena ilmoittaa kenellekään koska kotiudumme, olimmehan pyytäneet rauhaa. No he olivat käyneet jo synnärillä meitä ihmettelemässä eivätkä löytäneet, tulivat sitten suoraan oven taakse pientä katsomaan. Eipä auttanut muu kuin laskea sisään. Onnekis tajusivat lähteä pian, olinhan itsekin väsynyt edellispäivän synnytyksestä, varsinkin kun yö oli mennyt supistellessa...

Nyt olemme viisaampia taas ja yritämme saada kaikille päähän mitähaluamme, jos meille vielä lapsia tulee.

 

[meillä vähän eritavalla]

Silloin kun me saatiin miehen kanssa esikoinen, niin oltiin myös viikko sairaalassa. Myöskin mies oli siellä meidän kanssa. Meillä oli siis perhehuone koko viikon. Kahtena päivänä meillä kävi sairaalassa vieraita. Vain muutamia ihmisiä. Ei todellakaan vaivaksi asti. Odoteltiinkin vieraita, koska aika kävi melko pitkäksi sairaalassa. Vauva oli vielä valohoidossa, niin ei voitu edes häntä hoitaa.

No kotiin palattiin kolmisin. Kukaan ei soittanut. Ei käynyt ketään. Kolmantena kotipäivänä alkoi jo tuntua, etteikö ketään tosiaan kiinnosta!?! Ei näköjään.. Käytiin sitten itse näyttämässä vauvaa taasen minun vanhemmilleni. Ei voi sanoa, että olisi ollut vieraista vaivaa. Odotin ja jopa itkin, että tulisi nyt joku edes juttukaveriksi ja kahvitettavaksi. Olisiko sitten pari viikkoa kotiin tulon jälkeen käynyt muutamia vieraita. Olisipa minulla ollut anoppi joka olisi tullut ja välittänyt. Ei ne ensimmäiset päivät ja viikot kotona kolmistaan nyt niin ihmeellisiä ollut. Syötiin ja nukuttiin. En muista kauheesti mitään fiilistelyitä..

 

[anskuli79]

Ei kyl kuulostanu kivalle aloittajan kirjoittama (suku on pahin) kyllä minun mielestänikin on enemmän kuin ihanaa saada viettää ensimmäiset päivät vain vauvan ja muun perheen kanssa, oli kyseessä esikko tai sit toinen,kolmas jne lapsi... Meillä on nyt 13 vrk ikäinen vauva ja meillä kävi ensimmäisen vieraat (sisareni perhe) vasta viime su eli kun vauva oli jo 11 vrk:n ikäinen... Tein jo raskauden loppu aikana selväksi kaikille, että me haluamme viettää ensimmäisen vk:n ihan oman perheen parissa, jotta isommat sisarukset saavat rauhassa tutustua uuteen tulokkaaseen... Ja olen todella iloinen siitä että niin minun kun miehenkin suku kunnioitti tätä pyyntöä Meillä tietysti oli se etu että mies katsoi itse isommat lapset ja kävin yksin synnyttämässä, niin ei ollut valmiiksi ketään kotona ylimääräisiä... tosin oisin kyl miehen mieluusti mukaani ottanu, mut kun meillä lähin sukulainen asuu 140km:n päässä... tällä viikolla on sit muutama kaveri uhonnut tulevansa katsomaan vauvaa, liki kaikki ystävänikin kun asuvat yhtä kaukana kun sukukin niin ei sinänsä kovin usein kukaan ravaakaan, et suht rauhallista eloo saadaan vietää... lasten kavereitakaan en päästänyt vielä kyläilemään jotta vauvakin sopeutuu ensin omiin lapsiin ja sit vast vieraisiin... mut pian avautuu ovet taas kavereillekin en tiedä olenko julma kun evään muilta tulon, että perhe saa sopeutua ensin, mutta minusta näin on ollut hyvä

 

[Äitix4]

Sama juttu kuin ylläolevalla..

Olisipa joku meilläkin käynyt. Ei ole ketään ketä käydä. Yksi ystäväni kävi kaksi kertaa laitoksella (jokaisesta) ja toinen kävi kotona. Sukulaisia ei ole.. kaikella on kääntöpuolensa, kyllä minullakin hormonipilvissä tuli laitoksella itku, kun miehenkin piti tietenkin olla töissä kunnes kotiin päästiin.

 

[x4]

siis kuten: meillä eri tavalla.

 

[Yhden äiti]

Järkytin äitini perin pohjin kun ilmoitin, että vauvaa saa tulla katsomaan, mutta yöksi ei saa jäädä. Meillä on muutama sata kilometriä välimatkaa, mutta täällä on kyllä muitakin sukulaisia, joilla voi olla yötä. Ei meinannut tuore mummu päästä asiasta yli ja sisareni vielä oli hänen puolellaan (se siitä siskosten välisestä solidaarisuudesta; siihen asti pidin joka asiassa sisareni puolta, vaikka olisin ollut kuinka eri mieltä). Pysyviä traumoja ei onneksi jäänyt kenellekään ja olimme miehen kanssa hyvin tyytyväisiä ratkaisuun. Synnärille täällä ei onneksi pääsekään kuin lapsen isä ja sisarukset.

On se vauvan - ja varsinkin ensimmäisen - tulo niin jännittävä ja herkkä asia tuoreelle äidille, että harva kai siihen haluaa ylimääräisiä hössöttämään.

 

[Tuulen viemää.]

Mä ajattelin synnärille mennessä että en halua ketään muita kun omat vanhempani sitten uutta tulokasta katsomaan. Mutta, kun vauva syntyi, ja olin 6 vuorokautta sairaalassa vauvan kanssa, niin olisinkin toivonut enemmän vierailijoita vaikka mies kyllä oli meidän kanssa aamusta iltaan huoneessa. vanhempieni ja veljeni lisäksi pari kaveriani kävi, hekin kysyivät ensin saahan tulla. sitten anoppi kävi(olisin loukkaantunut jos ei olisi vaivautunut tulemaan) ja tätini ja oma mummoni kävi. siinä ne. loppuina päivinä ei kukaan käynyt. oli harmi.
kotiin kun päästiin, oltiin hetki yhdessä, ja sitten lähdettiin mun vanhemmille syömään ja äitini äitikin oli halunnut tulla toiselta puolen suomea vaavia katsomaan. eli ei edes ekaa yhteistä päivää fiilistelty kotona vaan mentiin miehen anoppilaan! oli mukavaa niin. seuraava viikko saatiinkin olla keskenämme, ja sitten muutama kaveripariskunta kävi katsomassa ja mun anoppi ja sen mies.
Aluksi siis ajattelin et voi kun sais sit olla rauhassa, mut vauvan synnyttyä oliskin halunnut nähdä enemmän ystäviä ja esitellä kullanmurua kaikille...täytyy ens kerralla sanoa et sairaalassa saa käydä, en pane pahakseni!!!!

 

[Kummallista]

Maailma on näistä siivous- ja vierailuketjuista päätellen täynnä käsittämättömiä anoppeja ja liian kilttejä äitejä... Omat toiveet pitää osata sanoa suoraan, ettei synny katkeruutta ja välit pääse huonoiksi toisen osapuolen (=anopin) ymmärtämättä, istä on kyse. Minussa ei kyllä asu minkään sortin diplomaattia ja miehen sukulaisilla on ollut totuttelemista suorasukaisuuteeni

Ap ja muut saman kokeneet saavat sympatiani. Itse muistan esikoisen syntymän ajoilta pari sellaista vierailua, jotka olisivat saaneet jäädä välistä. Toinen koski appea ja vaimoketta, jotka pukkasivat pari päivää kotiutumisen jälkeen hirveällä metelillä täysissä juhlatamineissa sisälle ja kaappasivat nukkuvan vauvan sängystä. Itse vielä sulattelin synnytystä turvonneena, kipeänä ja tukka pystyssä, asuna löysimmät mahdolliset kotihousut ja t-paita maitotahroilla... Ja toinen koski vanhaa kaveria, joka vain soitti: "Nyt me tullaan". Ketkä me?! Kävi ilmi, että kierroksessa olikin täysin uusi ja minulle outo mies. Synnytyksen jäljiltä olo oli jatkuvasti RUMA. Oikeasti läheisten ihmisten vierailut piristivät kyllä arkea =)

 

[Jellybean kirjautumatta]

Tuppautuminen on inhottavaa. Kaikki sympatiat ap:lle. Itse ilmoitin jo reilusti ennen laskettua aikaa, että vieraita ei oteta vastaan ensimmäisinä viikkoina. Lapsi syntyi sitten kuitenkin keskosena ja kotiutui reilusti alle 3 kiloisena. Lääkärin käskystä meillä oli vierailukielto: ei saatu käydä missään eikä ottaa vieraita vastaan. Tämä oli kyllä helpotus, kun lääkärin sanomisiin uskoo suvun vanhat mummotkin. Sitten kun vierailukielto oli noin kuukauden päästä ohi, alkoi oven taakse ilmestyä (etukäteen ilmoittamatta) jos jonkinlaista sukulaista. Sanoin raa'asti, että jos ei etukäteen ilmoiteta tulosta niin ovea en myöskään avaa. En todellakaan olisi jaksanut seurustella ja viihdyttää vieraita, kestitsemisestä puhumattakaan. Äitini ja siskoni olivat kyllä toivottuja vieraita kun hoitivat ja syöttivät lasta käydessään ja esim tiskasivat, mutta miehen sukulaiset tulivat vain töröttämään sohvalle pitelemään vauvaa sylissään odottaen kestitystä.

 

[Meillä ei käyty]

Ei meilläkään juuri käyty. Ei tullut kavereita eikä sukulaisia, mitä nyt tuoreet isovanhemmat. Eikä muuten ole sukulaisia näkynyt muutenkaan. Nuorempi on yli 1v eikä ole nähnyt ikinä vielä yhtä kummiaan Kummi kun sairastui ristiäisiin eikä ole ikinä vaivautunut kylään.

 

[Rpman]

Me saimme kyllä ihan rauhassa palata kolmisin kotiin. Ja olimme jopa etukäteen päättäneet mennä kihloihin samana kotiin saapumisiltana. Mieheni valmisti siinä samalla gourmet-aterian. Romanttinen hetki olisi siis mennyt täysin pilalle jos sukulaisia olisi paukannut sisään. Tärkeimmät ihmiset kävivät jo laitoksella katsomassa, ja sitten kotiin vieraita tuli 1-2 kertaa viikossa tahtiin varmaan kolmen kuukauden ajan - siihen olin varautunut ja se oli ihan ok. Meillä se hyvä tilanne että kaikki asuvat lähellä, joten ei yöksijäämispelkoa edes ollut.

 

[En ole katkera, mutta kuitenkin... :-)]

Meillä kävi niin, että mieheni oli kutsunut kaverinsa katsomaan jalkapalloa keisarileikkausta edeltävänä päivänä. Kaupan päälle kaverinsa vielä toi vaimonsa mukanaan minulle juttuseuraksi... Kyllä ketutti - oltiin rempattu taloa edellispäivään asti ja ajattelin että saadaan fiilistellä viimeisellä illalla kahdestaan. Mieheni on yleensä huomaavainen ja rakastava aviomies, mutta tuo meni kyllä metsään ja pahasti.

Vieraita kävi myös ihan liikaa kun kotiuduttiin. Kaikki meni loistavasti imetyksestä lähtien, vauvan paino nousi ja toivuin sektiosta nopeasti, joten lähdettiin kotiin kaksi päivää leikkauksesta. Virhe! Kuvittelin voivani levätä kotona, mutta vieraita alkoi lappaa solkenaan... Miehelleni sain rautalangasta vääntää, että rupeaa portsariksi.

Nyt haaveillaan kakkosesta ja meinaan miehelle teroittaa, miten homma tulee tällä kertaa menemään!

 

[Mamma*]

Me ilmoitimme suoraan kaikille että aluksi perhe haluaa olla ilman vieraita ja että sitten kun aika on niin kutsumme. Kaikki ymmärsivät. Kun joku ilmoitti tulevansa niin suoraan sanoimme että myöhemmin... Äiti väsynyt tms.
Olisiko aihetta suoraan ilman kiertelyjä sanoa ilmi toiveensa. Turha enään jälkikäteen surra menneitä, sillä vain myrkyttää lisää suhteitaan toisiin.
Sama koski sairaalaa. Oli ihanaa rauhassa potea ja tutustua tulokkaaseen
Parhaiten mielestäni toimii suora puhe jo vaikka ennen vauvan syntymää.

 

[katju']

Kotiuttamista edeltävänä päivänä siskoni oli tullut meille yöksi ja hän siivosi huushollin ja teki ruokaa. Kun sitten tultiin vauvan kanssa seuraavana päivänä kotiin, olivat siellä vanhempani ja sisko tyttöineen ovella vastassa ja keittiössä kahvi kakkuineen odottamassa. Vaikka itse olin tosi raato synnytyksestä, niin ihana oli kotiintulo.
Itse olisin myöhemmin kaivannut vieraita useamminkin kylään, kun välillä tuli mökkihöperö olo.

Mut kyllä jos perheen toive on saada olla rauhassa, niin pitäisi sitä kunnioittaa jokaisen. On se sen verta omalaatuinen kokemus, kun uusi perheenjäsen saapuu taloon. Edellisen kanssa olen siinä samaa mieltä, että suoraan kannattaa sanoa asiasta.

 

[liikaa vauhtia]

Me saimme esikoisen kohdalta kotiutua rauhassa ja kaikki pitivät puhelimella yhteyttä ennen tuloaan. Meni mielestäni hyvin. Toisen lapsen kohdallla appivanhemmat hoitivat esikoista kotona ja sitä sakkiahan piisasi sitten vastaanottamassa, kun omatkin vanhemmat halusivat yhtälailla olla osallisina... Minä sitten keittelin kahveja, etsin vauvanvaippoja, raahasin jopa vauvan sänkyä toisesta kerroksesta toiseen muiden ihastellessa pikkuista ja ryyppiessä kahvia. Ei ollut mikään hehkeä olo loikkia portaita kun synnytyksestä oli vuorokauden verran aikaa! Eniten ei kaduta ne ihmiset, vaan se kun en itse tajunnut jarrutella. Tikithän siinä menossa repesivät. Repsottavat vielä tänäkin päivänä, edellisen synnytyksen tilannetta pahentamatta tai parantamatta. Siihen on vain hyvät syynsä, miksi synnytyksen jälkeistä aikaa kutsutaan lapsivuodeajaksi ja se pitäisi rauhoittaa äitien toiveiden mukaan!

 

[ModestyB]

Sairaalassa ovat joka kerta käyneet molempien vanhmmat, sisarukset ja muutama lähin kaveri. On ollut ihan hyvä juttu, vaikka olen ollut raato ja toipunut hitaasti. Sairaalassa saa olla miten on, eikä tarvitse siivota tai kestitä ketään.

Kotona sitten esikoisesta oli hirveä rumba vieraita, ihan liikaa. Kukaan ei ollut yötä, en olisi kestänyt. Toisen ja kolmannen kanssa sanoinkin jo raskausaikana, että kuukauteen ei ole mitään asiaa meille kotiin, pidämme avoimet ovet yhtenä päivänä, kunhan jaksamme. Kavereita kutsuimme perhe kerrallaan muutaman kuukauden aikana. Tämä meni hyvin, kaikki uskoivat, vaikka äitini kertoi, että jotain kommenttia oli tullut suvulta. No, eipä ne seuraavat niin kiinnostavia muiden mielestä olekaan.

Itse ne omat rajat on määriteltävä ja pidettävä. Onneksi kokemus opettaa. Olen pahoillani ap:n puolesta. Seuraavalla kerralla anoppi ulos vaikka keskellä yötä, ei tarvitse alistua ottamaan kotiinsa ketään, jos ei halua.

Toisaalta en välttämättä suurentelisi kotiintulon hetken ihanuutta ja merkitystä, en muista siitä miltään kerralta oikein muuta kuin helpotuksena, ja että kai se on ok ollut, kun en enempää muista . Nuo ikävät jutut ovat ehkä tehneet nuo hetket ikimuistettavammiksi kuin ne olisivat muuten olleetkaan.

 

[Lumette]

No jos yhtään lohduttaa, niin meillä mies lähti töihin tunnin päästä siitä kun mä ja esikko kotiuduttiin. Ja toinen on nyt 8 kk ja vielä ei oo mies pitänyt isyyslomaa (eli ei pidäkään todennäköisesti). Vieraista nyt ei oo kauheesti ollut haittaa meillä, mutta että aika lailla omillani oon vaavien kans ollut heti alusta alkaen. Mutta ei mulla ole sen kummempia odotuksia ollutkaan, koska sitä se meidän elämä ainakin on, että toinen on töissä ja minä kotona lasten kanssa olen ollut tähän asti.

Laitokselta kotiutuminen on aika pieni hetki elämässä, vaikka toki kauhena tärkeä hetki varsinki esikoisen kanssa. Mutta kyllä se elämä siitä tasottuu sitten. Niin, ja meillä kävi vieraiden kans ainakin niin päin toisen lapsen kohdalla, et aloin jo ite ihmettelemään, että miksi ei oo ketään käynyt ja pari päivää oltiin oltu jo kotona! ;o)) Kai nuo oli aatellu, että saadaan olla rauhassa, mut enempi oisin sillon ite seuraa kaivannut, esikon kanssa ehkä taas sitten sitä rauhaa.

 

[Syysrinsessa]

Uskomatonta että aikuiset ihmiset eivät saa suutaan auki tommosessa tilanteessa (mm. alkuperäinen). Jos kotiinsa ei halua ketään, on osattava sanoa se niin että muut ymmärtävät, ja jos joku siitä haluaa inhaloida palkokasveja, niin sitten heidän on annettava tehdä niin.

Meillä tyttö syntyi aikaisin aamulla, saman päivän aikana emme ottaneet sairaalassa ollenkaan vieraita vastaan, ja seuraavanakin päivänä kävivät vain isovanhemmat. Tulijoita olisi kyllä luonnollisesti ollut, mutta ilmoitimme tasapuolisesti kaikille, että haluamme olla ensimmäiset päivät ihan keskenämme ja tutustua rauhassa uuteen pienokaiseen. Kotiinkin saimme tulla ihan rauhassa ja vain sellaiset ihmiset kävivät, joiden kanssa asiasta oli sovittu. Monille puolitutuille uteliaille sanoin suoraan, että emme kaipaa nyt vierailijoita, ja päivät menevät vauvan tahtiin (nukuimme kun nukutti, imetin paljon, vietin päivät puolipukeissa ja tukka sekaisin, en välittänyt siitä että koti oli normaalia sekaisempi, nautimme vain olostamme).

Vauva-aika on ollut ihanaa ja mukavaa, helppoakin siihen verrattuna mitä muut olivat "pelotelleet" unettomista öistä ja itkuista. Nautimme perheenä olosta ja uudesta perheenjäsenestä.

Yhtään ei kaduta että olimme niin jyrkkiä sen suhteen että mitään ihmismassoja ei kestitä. Epäsosiaalisia ja kurjia ihmisiä ehkä, mutta onnellisia.

 

[huh!]

Kuulostipa kovin tutulta ap:n kertomus.. Meillä vauva vasta tulossa, mutta anopin elkeet pahasti saman suuntaiset! Olen yrittänyt puhua miehelleni, että hänen tehtävänsä on sitten jarrutella yli-innokas anoppi ja että meidän tulee saada kotiutua rauhassa, edes muutama päivä sairaalasta tulon jälkeen. Yhteisten kahdeksan vuoden aikana anoppi ei ole vieläkään oppinut, että kylään tullaan kun kutsutaan, tai että siitä edes ilmoitetaan. Nyt viimeisillään raskaana ollessa hän raahaa mukanaan kaiken maailman kumminkaimanmummot meille kestittäväksi. Ja ei oikeasti edes kysy saako tulla??!! Eikä myöskään reagoi siihen, että häntä on kauniisti pyydetty etukäteen ilmoittamaan tulostaan. Asumme maalla ja kotimme on sijainniltaan niin, ettei ovea viitsi pitää lukossa koko päivää ja kun jokatapauksessa meillä näkee ollaanko kotona vai ei. Pelottaa jo se rumba mikä alkaa vauvan synnyttyä. Kamalinta se, ettei hän edes kuuntele vaikka pyydetään tai sanotaan kuinka meillä toimitaan ja halutaanko häntä nähdä!!!