A
Aapeelle
Vieras
Oletko kokeilliut vaihtaa maitoa toiseen merkkiin? Meillä tutteli aiheutti ilmavaivoja ja ripulia.
A
amélie
Vieras
Minulla suurin pettymys oli imetyksen epäonnistuminen. Olen kuitenkin iloinen siitä, että vauva sai silti kaksi kuukautta rintamaitoa, koska jaksoin sen aikaa yrittää, yrittää ja vielä kerran yrittää sekä pumpata ahkerasti. En usko, että olisin voinut tehdä enempää. Tuskin tulee minulla ikinä imetys onnistumaan, jotain niin vaikeaa se oli.
K
kahden pienen YH äippä
Vieras
Tässä päälimmäisiä ajatuksia äitiydestä:
- kokonaisvaltaisuus. Jouduin olemaan äiti ja kiinni vauvassa 24 h/7 vrk. Jos otin omaa aikaa, stressasin, että miten isä pärjää vauvan kanssa. Vasta toisen lapsen kanssa opin rentoutumaan
- univelka. Univelan määrä on järkyttävä. On ihan kauheaa, miten väsynyt sitä on, kun on niin kroonisesti väsynyt, että päivät menevät kuin sumussa.
- jatkuva huono omatunto siitä, että yrittää parhaansa, mutta oma olo on vaillinainen ja puutteellinen. Täydelliselle lapselle hyvin epätäydellinen äiti
- omat odotukset pettivät. Kuvittelin olevani puuhakas pullantuoksuinen äiti, mutta kun en jaksanut sitä, piti sitten toisen lapsen kohdalla tarkistaa näkemyksiä siitä, millä tavalla voisin olla hyvä äiti (eikä täydellinen äiti).
- pettymys tuen saamiseen. En kokenut saavani tukea puolisoltani enkä muiltakaan. Isoin pettymys oli se, että äitini ei tarjonnut apuaan. Siispä sinnittelin itse.
- kotiin jämähtäminen. Kavereiden luokse lähteminen vaati hirveästi ennakkovalmisteluja (piti sopia tapaamisaika, ottaa mukaan purkkiruoat, vaipat, varavaatteet jne), että jaksoin sitä vain harvoin. Lähteminen sekoitti aina myös rutiinit, jonka jälkeen unirytmi oli sekaisin jne.
- pettymys siitä, että lapset eivät olleetkaan iloisia ja hyväntuulisia, vaikka tein kaikkeni, vaan lapset olivat itkuisia ja helposti ärtyviä. Sellaista sohvalla istuskelua ja kaikessa rauhassa sylittelyä ei ollut ollenkaan, vaan kumpaakin piti koko ajan "viihdyttää" hyppyyttämällä ja sylissä kantamalla.
- pettymys parisuhteeseen. Mielestäni meillä oli hyvä parisuhde, mutta vauvan syntymä oli eka iso kriisi. Halusimme lasta ja taloudellinen tilanne oli kohtuullinen. Silti vauvan syntymä osoitti, että keskusteluyhteys, toistemme tukeminen ja hyvä perhehenki puuttui. Mies ei tukenut myöskään sitä, että olisin jäänyt kotiin lasten kanssa, vaan patisti töihin, vaikken ollut vielä valmis.
- imetyksen käynnistymisen vaikeus. Hampaat irvessä imetin ja onneksi siihen pystyin, mutta kummankin kohdalla ensimmäiset 4 viikkoa olivat kivuliasta aikaa.
- kyvttömyys rentoutua ja nauttia pienistä hetkistä.
Kaiken kaikkiaan nämä ongelmat kuitenkin kasvattivat minua ihan mielettömän paljon. Opin tulemaan itsekeskeisemmästä ihmisestä ÄIDIKSI, joka osaa kuunnella lastensa tarpeita. Suuritarpeiset vauvat ovat raskaita hoidettavia, mutta toisaalta touhukkaissa lapsissa on myös iloa. Energiaa puretaan pulkkamäessä, kävelylenkeillä, metsässä tarpomalla jne. Näiden lasten puolesta olisin valmis taistelemaan henkeen ja vereen. Näin itsenäisyyspäivän jälkeen tuli taas mieleeni, että jos niin huonosti maailman asiat sujuisivat, että sota uhkaisi, niin lasten puolesta olisin valmis tekemään mitä tahansa.
- kokonaisvaltaisuus. Jouduin olemaan äiti ja kiinni vauvassa 24 h/7 vrk. Jos otin omaa aikaa, stressasin, että miten isä pärjää vauvan kanssa. Vasta toisen lapsen kanssa opin rentoutumaan
- univelka. Univelan määrä on järkyttävä. On ihan kauheaa, miten väsynyt sitä on, kun on niin kroonisesti väsynyt, että päivät menevät kuin sumussa.
- jatkuva huono omatunto siitä, että yrittää parhaansa, mutta oma olo on vaillinainen ja puutteellinen. Täydelliselle lapselle hyvin epätäydellinen äiti
- omat odotukset pettivät. Kuvittelin olevani puuhakas pullantuoksuinen äiti, mutta kun en jaksanut sitä, piti sitten toisen lapsen kohdalla tarkistaa näkemyksiä siitä, millä tavalla voisin olla hyvä äiti (eikä täydellinen äiti).
- pettymys tuen saamiseen. En kokenut saavani tukea puolisoltani enkä muiltakaan. Isoin pettymys oli se, että äitini ei tarjonnut apuaan. Siispä sinnittelin itse.
- kotiin jämähtäminen. Kavereiden luokse lähteminen vaati hirveästi ennakkovalmisteluja (piti sopia tapaamisaika, ottaa mukaan purkkiruoat, vaipat, varavaatteet jne), että jaksoin sitä vain harvoin. Lähteminen sekoitti aina myös rutiinit, jonka jälkeen unirytmi oli sekaisin jne.
- pettymys siitä, että lapset eivät olleetkaan iloisia ja hyväntuulisia, vaikka tein kaikkeni, vaan lapset olivat itkuisia ja helposti ärtyviä. Sellaista sohvalla istuskelua ja kaikessa rauhassa sylittelyä ei ollut ollenkaan, vaan kumpaakin piti koko ajan "viihdyttää" hyppyyttämällä ja sylissä kantamalla.
- pettymys parisuhteeseen. Mielestäni meillä oli hyvä parisuhde, mutta vauvan syntymä oli eka iso kriisi. Halusimme lasta ja taloudellinen tilanne oli kohtuullinen. Silti vauvan syntymä osoitti, että keskusteluyhteys, toistemme tukeminen ja hyvä perhehenki puuttui. Mies ei tukenut myöskään sitä, että olisin jäänyt kotiin lasten kanssa, vaan patisti töihin, vaikken ollut vielä valmis.
- imetyksen käynnistymisen vaikeus. Hampaat irvessä imetin ja onneksi siihen pystyin, mutta kummankin kohdalla ensimmäiset 4 viikkoa olivat kivuliasta aikaa.
- kyvttömyys rentoutua ja nauttia pienistä hetkistä.
Kaiken kaikkiaan nämä ongelmat kuitenkin kasvattivat minua ihan mielettömän paljon. Opin tulemaan itsekeskeisemmästä ihmisestä ÄIDIKSI, joka osaa kuunnella lastensa tarpeita. Suuritarpeiset vauvat ovat raskaita hoidettavia, mutta toisaalta touhukkaissa lapsissa on myös iloa. Energiaa puretaan pulkkamäessä, kävelylenkeillä, metsässä tarpomalla jne. Näiden lasten puolesta olisin valmis taistelemaan henkeen ja vereen. Näin itsenäisyyspäivän jälkeen tuli taas mieleeni, että jos niin huonosti maailman asiat sujuisivat, että sota uhkaisi, niin lasten puolesta olisin valmis tekemään mitä tahansa.
A
ap
Vieras
M28: jep, tunnistan tunteesi tasan parin kuukauden takaa. Meillä valitettavasti ei ole mitenkään maagisesti helpottanut, on vaan turtunut tähän, ja päiviä lasketaan... Aina illalla ajattelen, että tää oli taas yksi päivä eteenpäin, ei sen enempää. Jätän laskematta ne kerrat, kun itken väsymystä ja ne kerrat, kun itkettää kaikki muu - se, miten yksin olen jäänyt ja miten loukossa tässä tilanteessa on.
Kuten joku aiemminkin kirjoitti, myös kaverit ovat lakanneet kutsumasta minua mihinkään. Alkuun pyysivät, mutta kun vauvan luonteenlaatu kävi selväksi, yhteydenpito on lopahtanut... Nyt, kun saisin vauvalle muutaman viikon varoitusajalla kyllä hoitajan, niin kellään ei tunnu riittävän aikaa tavata. Mutta tämän vauvan kanssa en mihinkään lähde, en ainakaan yksin. Miestä taas ei voi arkena työpäivän jälkeen jättää enää kotiin yksin vauvan kanssa - meillä tarvitaan kaksi ihmistä ihan siihen, että normaalista arki-illasta selvitään!
Viikonloppuna on tarvittaessa omaa aikaa, esim. viime viikonloppuna mies oli poissa kotoa kaksi tuntia kaverillaan ja minä olin kaksi tuntia jouluostoksilla. Sen jälkeen olikin niin uupunut, että nytkin on vielä raskasta...
Että näin. Toivon, että meillekin kävisi kuten edelliselle kirjoittajalle, että jokusen vuoden päästä, kun lapsi on isompi, niin tästä jollain lailla "palkitaan". Kunhan olen toipunut synnytyksen ja vauvanhoidon aiheuttamista fyysisistä ja henkisistä rasituksista, niin toista lasta en kyllä tähän tee... Kunhan saisi tämän yhdenkin pidettyä ihmisenä!
Kuten joku aiemminkin kirjoitti, myös kaverit ovat lakanneet kutsumasta minua mihinkään. Alkuun pyysivät, mutta kun vauvan luonteenlaatu kävi selväksi, yhteydenpito on lopahtanut... Nyt, kun saisin vauvalle muutaman viikon varoitusajalla kyllä hoitajan, niin kellään ei tunnu riittävän aikaa tavata. Mutta tämän vauvan kanssa en mihinkään lähde, en ainakaan yksin. Miestä taas ei voi arkena työpäivän jälkeen jättää enää kotiin yksin vauvan kanssa - meillä tarvitaan kaksi ihmistä ihan siihen, että normaalista arki-illasta selvitään!
Viikonloppuna on tarvittaessa omaa aikaa, esim. viime viikonloppuna mies oli poissa kotoa kaksi tuntia kaverillaan ja minä olin kaksi tuntia jouluostoksilla. Sen jälkeen olikin niin uupunut, että nytkin on vielä raskasta...
Että näin. Toivon, että meillekin kävisi kuten edelliselle kirjoittajalle, että jokusen vuoden päästä, kun lapsi on isompi, niin tästä jollain lailla "palkitaan". Kunhan olen toipunut synnytyksen ja vauvanhoidon aiheuttamista fyysisistä ja henkisistä rasituksista, niin toista lasta en kyllä tähän tee... Kunhan saisi tämän yhdenkin pidettyä ihmisenä!
A
ap
Vieras
Ai niin ja kyselijälle: kaikki eri korvikkeet, myös erikoismaidot, on lapselle kokeiltu, eikä mikään ole vähentänyt vatsavaivoja. Käytössä ovat myös Relat ja Disflatyl, jotka edes jonkin verran auttavat. Siinä se. Mutta kiinteitä aloitellessa sitten...
T
taapero
Vieras
Mulle tuli yllätyksenä taaperovaiheen vaikeus. Olin odottanut ja valmistautunut vaikeaan vauva-aikaan koliikkeineen ja uniongelmineen, mutta eka vuosi oli kuin tanssia vaan. Vauva nukkui tosi hyvin ja itki harvoin. Taaperovaiheessa alkoikin sitten yöunien kanssa tappelu ja olin älyttömän väsynyt 1 - 2,5 vuotiaan kanssa. Ehkä syynä tähän oli myös asenteeni, sillä kuvittelin kaiken vain helpottuvan, mitä vanhemmaksi vauva varttui.
Nyt "vauvani" täyttänyt kolme ja oikeasti asiat ovat nyt helpottuneet. Mutta sanotaanhan sitä, että ongelmien määrä on elämässä vakio. Syyt vaan vaihtuvat ja jos ei ole isoja ongelmia, niin pienet tuntuvat niiltä, kunnes tulee se oikea ongelma eteen.
Nyt "vauvani" täyttänyt kolme ja oikeasti asiat ovat nyt helpottuneet. Mutta sanotaanhan sitä, että ongelmien määrä on elämässä vakio. Syyt vaan vaihtuvat ja jos ei ole isoja ongelmia, niin pienet tuntuvat niiltä, kunnes tulee se oikea ongelma eteen.
M
Muutama vinkki aapeelle
Vieras
Muutama juttu tuli mieleen mitä voisit vielä kokeilla. Vyöhyketerapia on auttanut toisilla vauvoilla mahavaivoihin. Omalle vauvalleni siitä ei ollut apua, mutta meillä mahavaivat johtuivat ilmeisesti allergioista. Hierontakäynnit olivat kuitenkin mukavia ja vauva niistä tykkäsi kovasti. Lisäksi Rela-tipat kannattaa vaihtaa johonkin parempaan maitohappobakteerivalmisteeseen, esim. Biolatte Baby tai Probiootti Baby.
S
smelling the coffee
Vieras
HEHE. Et ole sitten kuullut murrosikäisistä?
Vanhemmuus on pääasiassa sitä, että odottaa jonkun "vaiheen" menevän ohi..
Viimeksi muokattu:
C
Carrie
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja kahden pienen YH äippä;10335363:
Huh, täysi peesi! Vaikka olenkin nyt yhden lapsen äiti, kyllä on tuttua tekstiä...Ongelmana nyt se, että itse haluaisin jostain kumman syystä vielä toisen, mutta mies ei kaiken tämän jälkeen ehkä haluakaan. Onpa mukavaa, kun ensin "lupasi" jo...
I
itsetuntemus
Vieras
On ihan hyvä tiedostaa oman jaksamisensa rajat, myös miehen. Voit tietysti "pakottaa" kun kerran mies jo "lupasi", mutta lopputulos voi olla se, että olet kahden lapsen YH-äiti.
Viimeksi muokattu:
V
vaiheesta toiseen
Vieras
HEHE. Et ole sitten kuullut murrosikäisistä?
Joo, vaiheita riittää sen jälkeen kun lapsia on tehnyt. Eikä se lopu aikuisikäänkään!
Meillä on nyt "vaihe" jossa vanhimmat muuttavat pois kotoa ja voi vitsi miten on rankkaa lähettää lapsiaan maailmalle!
Sitten on se vaihe kun esikoinen on esitellyt meille morsiantaan ja voi vitsi taas kerran kun on vaikeaa. Morsmaikku ei ole ihan sellainen kuin me vanhemmat toivoisimme... mutta pakko pitää mölyt mahassa.
Niin, nauttikaa nyt vielä noista varhaisista vaiheista kun lapset teidän lähellä ja hallittavissa. Siitä ne itsenäistyy, ja sehän on tavoitekin, ja tekevät omia valintojaan elämässään ja joskus sattuu kovasti kun tekevät päin vastoin odotusten.
Viimeksi muokattu:
V
Voisikohan...
Vieras
... asioita vähän yrittää tehdä itselleen helpommaksi? Ilman että tunnen kenenkään tilannetta sen kummemmin, niin aika hurjaa tekstiä täällä joiltain tulee. Siis harmittaa äitien puolesta, tarkoitukseni ei nyt ole sen kummemmin arvostella tai voivotella. Mutta jos kylään lähteminen on raskasta sen takia että pitää pakata ruuat ja vaipat yms. mukaan, niin esimerkiksi se kuulostaa mun korvaani aika ihmeelliseltä. Pakkaa hoitokassiin peruskamat (vaipat yms) valmiiksi, jotka ovat siellä aina. Sitten tarpeen tullen sinne vaan ruokapurkki tai pari hedelmää tms. ja menoksi. Ei vauvanhoidon tarvitse olla mitään tähtitiedettä, jossa ulosmenoonkin valmistaudutaan tuntikaupalla!
On myös tosi kurjaa että lapsen isä/äidin äiti/ystävät yms ei auta/osallistu. Mulla on sellainen tunne että äiti ja anoppi yms. osallistuu vaan vähän "kermankuorintaan" eli haluavat leikittää valmista, puhdasta vauvaa mutta eivät osallistua siihen ympärillä tapahtuvaan, mikä enemmän aiheuttaa stressiä ja väsymystä kuitenkin. Aloin miettiä tätä ja totesin että nooh, enpäs ole itse asiassa kertakaan pyytänyt apua keneltäkään. En ole kauheasti selkeäsanaisesti pyytänyt apua isältäkään. Voi olla, että ihmiset kuvittelee että en halua tai tarvitse apua - pahimmassa tapauksessa että olen "liian ylpeä" ottaakseni apua vastaan. Ei meidän äitien väsymys/uupumus varmastikaan näy niin selvästi ulospäin. Itse olen muuttanut toimintamallia niin, että sanon miehelle suoraan mitä toivon hänen tekevän ja milloin. Tyyliin: "voitko käydä kaupassa ja tuoda xxx. Voitko laittaa valkoiset pyykit koneeseen ohjelmalla Z ja pesuainetta A". Kuulostaa tosi simppeliltä, mutta ainakin minun mieheni toimii näin ihan hyvin ja taitaa olla tyytyväinen kun saa selkeät ohjeet. Ei ehkä unelmatilanne, mutta parempi kuin ei mitään. Sama juttu; soitin äidilleni: "äiti, nyt minua väsyttää: Voisitko tulla tänne leikkimään ja syöttämään lapseni niin että saan päiväunet". Kesti kaksi tuntia kunnes hän oli täällä - ja mielellään tuli.
Tiedän, tilanteita on erilaisia kaikilla - mutta tässä nyt yksi pieni ja yksinkertainen neuvo kuitenkin.. PYYTÄKÄÄ sitä apua
Ja pullantuoksua kotiin saa pakastepullista. Siisteyttä voi ostaa siivousfirmalta - kunnon perussiivo esim. kerran kuussa ei maksa koko maailmaa kun saa vähennykset, mutta se tuo hyvän mielen ja säästää voimia muuhun!
On myös tosi kurjaa että lapsen isä/äidin äiti/ystävät yms ei auta/osallistu. Mulla on sellainen tunne että äiti ja anoppi yms. osallistuu vaan vähän "kermankuorintaan" eli haluavat leikittää valmista, puhdasta vauvaa mutta eivät osallistua siihen ympärillä tapahtuvaan, mikä enemmän aiheuttaa stressiä ja väsymystä kuitenkin. Aloin miettiä tätä ja totesin että nooh, enpäs ole itse asiassa kertakaan pyytänyt apua keneltäkään. En ole kauheasti selkeäsanaisesti pyytänyt apua isältäkään. Voi olla, että ihmiset kuvittelee että en halua tai tarvitse apua - pahimmassa tapauksessa että olen "liian ylpeä" ottaakseni apua vastaan. Ei meidän äitien väsymys/uupumus varmastikaan näy niin selvästi ulospäin. Itse olen muuttanut toimintamallia niin, että sanon miehelle suoraan mitä toivon hänen tekevän ja milloin. Tyyliin: "voitko käydä kaupassa ja tuoda xxx. Voitko laittaa valkoiset pyykit koneeseen ohjelmalla Z ja pesuainetta A". Kuulostaa tosi simppeliltä, mutta ainakin minun mieheni toimii näin ihan hyvin ja taitaa olla tyytyväinen kun saa selkeät ohjeet. Ei ehkä unelmatilanne, mutta parempi kuin ei mitään. Sama juttu; soitin äidilleni: "äiti, nyt minua väsyttää: Voisitko tulla tänne leikkimään ja syöttämään lapseni niin että saan päiväunet". Kesti kaksi tuntia kunnes hän oli täällä - ja mielellään tuli.
Tiedän, tilanteita on erilaisia kaikilla - mutta tässä nyt yksi pieni ja yksinkertainen neuvo kuitenkin.. PYYTÄKÄÄ sitä apua
Ja pullantuoksua kotiin saa pakastepullista. Siisteyttä voi ostaa siivousfirmalta - kunnon perussiivo esim. kerran kuussa ei maksa koko maailmaa kun saa vähennykset, mutta se tuo hyvän mielen ja säästää voimia muuhun!
M
Melli
Vieras
Peesaan kyllä hyvin pitkälle "Kahden pienen yh":ta.
Tässä minun lista:
- ajattelin että vauva syntyy ja on ihanassa parisuhteessa... olen pienen lapsen yh
- ajattelin olevani sellainen tasapainoinen ja rauhallinen viisas äiti, mutta univelka ja hormoonit ja uusi tilanne toi itsestäkin esiin uuden puolen
- uupumus, se että yritti liikaa olla se upea äiti, nyt korjaan näkemystä siitä että miten olen hyvä äiti mutten täydellinen
- se miten fiksukin ihminen voi menettää omat aivot täysin kun univelkaa pukkaa, hormoonit on sekasin, on yksin ja väsynyt - olin tosi huolissaan monesta asiasta ja stressasin kaikkia "ohjesääntöjä". Vasta nyt kun lapsi on yli 1v on jotenkin järki palannut edes vähän ja sitä voi käyttää ohjekirjojen sijaan
- ajattelin normaalin synnytyksen ja imetysten - suunniteltu sektio ja liikaa maitoa ja lapsen imemisongelmia jotka ratkesi ajan kanssa
- ajattelin että käyn paljon kylässä ja teen kaikkea kuten ennenkin, eihän lapsen pitäisi olla este sille -- tosin kävi, on raskasta pakata ja suunnitella kaikki ruokailut ja päiväunet ym puhumattakaan siitä että rutiinien sekaantuminen tekee lapsen hermostuneeksi ja menee usein yöuniinkin
- lapseni ei ollutkaan se rauhallinen "nukkuu 3kk täydet yöt" tyyppi... meillä pälätettiin öisin tuntitolkulla ja vihdoin unikoulu toi onnen
- ajattelin taaperoimettää mutta lääkekuuri teki lopun imetyksestä
- ajattelin perhepetiä mutta 6kk iässä se piti lopettaa kun kukaan ei nukkunut - lapsi potki unissaan ja herätessään aloitti innostuneen sirkuksen kun äiti oli näköpiirissä
- ajattelin etten koskaan hermostu - univelka ja hormoonit yllätti tässäkin
Siinäpä päällimmäiset...
Mutta lopulta väsymyksen ja voimattomuuden, pelkojen ja itkujenkin kautta olen kasvanut äidiksi ja rakastan tuota pientä yli kaiken. Mutta sen voin sanoa että kun vihdoin saan nukkua niin en ihan heti vaihtaisi sitä uusiin yövalvomisiin)))
Melli
Tässä minun lista:
- ajattelin että vauva syntyy ja on ihanassa parisuhteessa... olen pienen lapsen yh
- ajattelin olevani sellainen tasapainoinen ja rauhallinen viisas äiti, mutta univelka ja hormoonit ja uusi tilanne toi itsestäkin esiin uuden puolen
- uupumus, se että yritti liikaa olla se upea äiti, nyt korjaan näkemystä siitä että miten olen hyvä äiti mutten täydellinen
- se miten fiksukin ihminen voi menettää omat aivot täysin kun univelkaa pukkaa, hormoonit on sekasin, on yksin ja väsynyt - olin tosi huolissaan monesta asiasta ja stressasin kaikkia "ohjesääntöjä". Vasta nyt kun lapsi on yli 1v on jotenkin järki palannut edes vähän ja sitä voi käyttää ohjekirjojen sijaan
- ajattelin normaalin synnytyksen ja imetysten - suunniteltu sektio ja liikaa maitoa ja lapsen imemisongelmia jotka ratkesi ajan kanssa
- ajattelin että käyn paljon kylässä ja teen kaikkea kuten ennenkin, eihän lapsen pitäisi olla este sille -- tosin kävi, on raskasta pakata ja suunnitella kaikki ruokailut ja päiväunet ym puhumattakaan siitä että rutiinien sekaantuminen tekee lapsen hermostuneeksi ja menee usein yöuniinkin
- lapseni ei ollutkaan se rauhallinen "nukkuu 3kk täydet yöt" tyyppi... meillä pälätettiin öisin tuntitolkulla ja vihdoin unikoulu toi onnen
- ajattelin taaperoimettää mutta lääkekuuri teki lopun imetyksestä
- ajattelin perhepetiä mutta 6kk iässä se piti lopettaa kun kukaan ei nukkunut - lapsi potki unissaan ja herätessään aloitti innostuneen sirkuksen kun äiti oli näköpiirissä
- ajattelin etten koskaan hermostu - univelka ja hormoonit yllätti tässäkin
Siinäpä päällimmäiset...
Mutta lopulta väsymyksen ja voimattomuuden, pelkojen ja itkujenkin kautta olen kasvanut äidiksi ja rakastan tuota pientä yli kaiken. Mutta sen voin sanoa että kun vihdoin saan nukkua niin en ihan heti vaihtaisi sitä uusiin yövalvomisiin
)))Melli
