Jännä huomata, miten samankaltaisia historioita meiltä kaikilta löytyy...
Kerron oman tarinani, joka on tavallaan poikkeava, mutta lopputulokseltaan sama...
Olimme olleet 3 vuotta naimisissa, kun päätimme, että vauva saa tulla. Mies sitä hehkutti jo vuosia aiemmin ja sitä herttaista kuvaa heilutteli silmien edessä, että ajattele jos tässä olisi ihana oma vauva köllöttelemässä meidän kanssamme. Mies oli elämäni rakkaus siinä mielessä, että tunsin voimakasta henkistä yhteenkuuluvaisuutta hänen kanssaan. Hän tuntui sieluntoverilta. Ja hänen mukaansa hän tunsi samoin. Tosin hän on ailahtelevainen, mustasukkainen, epävarma, manipuloiva ja vaikka mitä. Vasta myöhemmin tajusin, että kyseessä saattaa olla narsistinen luonnehäiriö. Ammatiltaan hän on näyttelijä. Mutta minä pistin monet asiat senkin piikkiin, että no hän on vähän taiteilja, joten tunteet laidasta laitaan pitää vain kestää... Ja hyvät ajat olivat ihania. Näin jälkikäteen sitä miettii, että sokeapa sitä on ollut ja miten sitä tottuu oloihinsa. Ei meillä loppujen lopuksi ollut niin aitoa läheistä suhdetta, kuten sitä halusi silloin uskoa. Nämä kaikki merkit olivat jo nähtävillä ennen raskautta. Olimme etelän matkalla kesällä ennenkuin tulin raskaaksi. Sain jollain ihmeen tavalla kännykkään jonkin deittiviestin chatista, jossa en ollut edes käynyt. En tänä päivänä tiedä miten se oli mahdollista. Mies veti niin hirveän kohtauksen, haukkui minut ja osoitti todellisen luonteensa. Loma oli pilalla, mutta minä annoin anteeksi. Tyhmä, niinpä.
Tulin sitten viimein raskaaksi loppusyksystä -02. Tein raskaustestin työpaikkalääkärillä labrassa verinäytteestä, koska mulla oli mahakramppeja enkä uskaltanut syödä lääkkeitä. Halusin tietää jo ennen oletettuja menkkoja olenko raskaana. Kyseessä oli pari päivää. No soitin sitten innoissani miehelle töihin, että sain tulokset ja että hänestä tulee isä. Hän totesi lakonisesti, että ai. Siis mitä? Hän, joka oli hehkuttanut niin paljon sitä kuinka onnellinen hänestä tulee, kun saamme lapsen. Petyin pahasti. Vielä kuitenkin ajattelin, että no ehkä hänellä oli niin paljon jotain stressiä tai jotain. Ehkä hän tuo vaikka kukkia illalla tai jotain. Taisikohan vaan kysyä mitä ruokaa, kun tuli kotiin...
Hän etääntyi minusta täysin raskauden aikana. Tuli kyllä ekaan neuvolaan ja pariin ultraan mukaan. Mulla on 1-tyypin diabetes ja raskaus on rasittavaa taudin kanssa. Pitää olla todella tarkka sokereiden kanssa, koska se vaikuttaa vauvaankin. Diabeetikkojen raskauksia seurataan tarkkaan ja kävin usein äitiyspolilla ultrassa ja lääkärillä seurannassa. Ultria siis kertyi ja jokaisessa mies olisi halutessaan voinut olla mukana. Mutta ei kiinnostanut. Kaikki fyysinen hellyys loppui. Ei halailua saati muuta. Kerran hän myönsi, että olen ruma raskaana kun on iso vatsa. Sitten samaan hengenvetoon ihmetteli, miksen yritä vietellä häntä... Että syy oli jälleen mussa.
Sitten yhtenä sunnuntaiaamuna kävi sellainen juttu, että mies lähti "kuntosalille" klo 9 aamulla. Siinä mättäsi kolme asiaa. Kuntosali, kellonaika ja päivä. Sunnuntaisin olimme aina lukeneet lehteä sängyssä ja katsoneet sisustusohjelmat telkkarista. Ihan vain rentoa menoa. Kuntosali avautui vasta klo 11. En tiedä mitä tapahtui, mutta minä vain kävelin tietokoneelle, avasin sen ja murtauduin hänen sähköpostiinsa. En edes miettinyt tai harkinnut sitä. Salasanankin keksin aika helposti. Ja siellä minua odotti ihmeellisiä viestejä. Toisilta miehiltä. Jäljitin miehen deitti-ilmoituksen netistä ja siinä etsittiin miestä miehelle... Ihminen on kuulkaa aika ihmeellinen otus, kun kyseessä on itsepetos. En vieläkään halunnut uskoa kaikkea. Lähdin kyllä äidin luokse ja jäin miehelle kiinni murrosta. Hän vain kielsi kaiken ja jotenkin mulla oli niin voimakas halu uskoa suhteeseen, että tavallaan "unohdin" asian. Olisi jo silloin pitänyt ottaa ritolat ja nopeasti. Mutta minkäs teet.
Jouduin sisälle sairaalaan viikkoa ennen synnytystä. Menin sokereiden vuorokausikäyrään, mutta eivät enää päästäneetkään kotiin. Olikohan verenpaine tai jotain... Aloittivat käynnistyksen, mutta mitään ei tapahtunut. Tulehdusarvot alkoivat nousemaan ja päädyttiin sektioon parin päivän kuluttua. Sektio oli yllätys ja yritin saada miestä kiinni. Ei vastaa. Vihdoin hän soittaa ja oli mulle vihainen, kun olin niin monta kertaa soittanut. Tuli kyllä leikkaukseen mukaan. Leikkaus meni itsessään hyvin ja syntyi terve, aivan ihana tyttö
Kohtu ei supistunutkaan ja vuodin paljon verta. Siinä oli draaman aineksia ja shokkitila lähellä. Pääsin tarkkailuun seuraavaksi yöksi ja olin ihan sekaisin. Huonovointinen ja ikävöin vauvaa. Mies taisi lähteä sairaalasta suoraan miehen luokse.
Joka aamu oli sama juttu. Ei saanut kiinni kännykästä. Muiden miehet olivat aamusta iltaan osastolla ja varsinkin, jos vauva oli tehostetussa valvonnassa, kuten mun tyttö. Diabeetikkoäitien vauvoilla on yleensä itsellään matalat sokerit, kun syntyvät ja saavat sokeriliuosta suoneen ja lisämaitoa. Jotkut pääsevät vierihoitoon piankin, mutta mun tyttö oli viikon osastolla. Ylösnouseminen pyörrytti pahasti ja oli aika hutera olo. Seiniä pitkin kävellen menin katsomaan vauvaa eikä miehestä kuulunut juuri mitään. Saattoi sanoa, että en tänään jaksaisi tulla, kun kävin eilen...
No päästiin sitten kotiin vihdoin. Jo toisen yön mies oli poissa kotoa. Neuvolassa itkin tätä ja hän sanoi, että mitäs jos menisitte vaikka äitisi luokse asumaan, että joku voisi minusta huolehtia. En pystynyt syömään mitään. Saati että olisin kävellyt jääkaapille saakka ja ottanut sieltä edes jotain. Neuvolatädin mielestä tarvin jonkun, joka olisi laittanut ruuan suoraan nenän alle ja vaikka syöttänyt, että saan voimia. Nousi korkea kuume ja piti mennä sairaalan päivystykseen selvittämään syytä. Ei ollut mitään näkyvää syytä kuitenkaan. Ehkä elimistö vain oli ylirasittunut. Silloinkin mies häippäsi omille teilleen eikä sitä kiinnostanut ollenkaan, miten päästään kotiin. Se totaalinen heitteillejättö saa vieläkin syvät tunteet liikkeelle. En koskaan tule ymmärtämään, miten joku ihminen voi tehdä kenellekään tuolla tavoin. Ei sitä varmaan olisi kiinnostanut, vaikka olisin kuollut.
Murtauduin sitten miehen kännykkävastaajaan. Siellä sitten oli sellainen viesti, mikä pisti miettimään. Jätetty sellaiseen aikaan, että hyväkään kaveri kännissä ei soittaisi. Jäljitin numeron ja kokeilin minne meni. Keksin sitten pienen kiristystarinan, jonka avulla sain viimein miehen myöntämään, että hän epäilee olevansa homo. Ja vyyhti alkoi purkautumaan.
Mies muutti sitten pois, kun tyttö oli 6 viikkoinen. Hirveät taloudelliset ongelmat iskivät ja mun olisi pitänyt pystyä keskittyä vain vauvaan. Fyysinen olotila oli vieläkin heikko. En tiedä miten, mutta pikkuhiljaa hetki, päivä kerrallaan sitä alkoi elämä rullaamaan.
Sain onneksi käydä psykologilla purkamassa tuntojani. Muuten en olisi varmaan selvinnyt.
Tyttöni on nyt kaksivuotias. Exällä on poikaystävä ja minä olen päässyt jaloilleni. En ymmärrä, miten voi olla niin tarkoituksellisen sokea rakkaudessaan, että antaa kerta toisensa jälkeen toiselle anteeksi paskamaisuuden. Se on vaikea antaa itselleen anteeksi.
Mullakin suurin haave on ollut saada ehjä, onnellinen perhe-elämä. En mahdollisesti enää voi tehdä lisää lapsia. Se pitää selvittää. Jos verenvuoto toistuu, saattaa käydä huonommin. Samojen mietintöjen kanssa painin, että miten joku haluaa minut ja mun poppoon. Tulenko olemaan yksin aina? Siihen luotan, että yksin selviän vaikka mistä. Ja että elämä voi olla onnellista näinkin. Mutta tottakai sitä haluaa kumppanin, jonka kanssa jakaa elämänsä. Ketä tahansa en huoli, olen vielä kranttukin
Mutta elämällä on tapana yllättää. Jos se yllättää ikävillä asioilla, niin kyllä se yllättää hyvilläkin. Tämän "uusiosinkkuuden" voi käyttää itsensä kehittämiseen ja tutkiskeluun. Mitä minä haluan? Ehkä se prinssi vielä minutkin löytää...
Parille ystävälleni on käynyt uskomaton tuuri. Toinen meni naimisiin vuosi sitten miehen kanssa, joka bongasi hänet hiekkalaatikolta. Asuvat nyt rivitalossa ja ovat onnellisia. Mies olisi halunnut adoptoida kaverini tyttärenkin. Toinen kaveri taas tapasi miehensä työpaikalla, jossa romanssit oli kielletty. Kaverilla oli yksi poika ennestään ja mies oli vain onnellinen, kun sai pojan kaupan päälle
Nyt heille on tulossa toinen yhteinen lapsi syksyllä. Näitä ajattelemalla yritän uskotella itsellenikin, että mikään ei ole mahdotonta
Ja molemmat miehet ovat kunnollisia, tavallisia miehiä.
Yksinäisyys ei ole helppoa ja se satuttaa joskus melkein fyysisesti. Ajattelen niin, että jos itse luottaa itseensä ja tulevaisuuteensa, niin kyllä se onni vielä löytää
:hug:
