Heipä hei tyttäret :wave:
Ette olekaan minusta PIITKÄÄN aikaan kuulleet!
Minulla on paljon kerrottavaa...
Meille sijoitettiin viime syyskuussa sisarukset, poika 5kk:tta ja tyttö 2.5vuotta. Jo sijoituksen alkuvaiheessa tunsin ERITTÄIN voimakasta pahanolon tunnetta, jota kesti kolmisen viikkoa. Tunne kuitenkin helpottui ja elämä sijaisperheenä jatkui.
Jostain syystä mulla kalvasi epävarmuus koko ajan. En ollut onnellinen, oikeasti! En osannut nauttia kuin pienen hetken lapsista, kunnes paha olo otti taas vallan. Elämämme oli todellista vuoristorataa.
Minä muutuin ihmisenä yhä kireämmäksi ja ahdistuneemmaksi. Lapset hoidimme hyvin, mutta emme kumpikaan osanneet antaa lapsille sitä, mitä he tarvitsivat.
Puolen vuoden jälkeen tulimme tiemme päähän. Sanoin sosiaalityöntekijälle, etten voi enää hengittää enkä halua kotiin mennä
Elämä oli yhtä kaaosta!
Pienempi lapsi itki yöt ja isompi ei antanut hetken rauhaa päivisin. Lapset olivat erittäin haastavia hoitaa ja voimavarani hupenivat päivä päivältä.
Halusimme lopettaa ja irtisanouduimme tehtävästämme! Seuraavana päivänä lapset jo lähtivät :'( Olin niin vihainen itselleni! Olisin voinut kadota maan alle! Toistamiseen jouduimme luopumaan lapsista, ensin siskoni lapsista, joista emme olisi halunneet luopua ja sitten näistä kahdesta pienestä.
Päätös oli äärettömän raskas, mutta oikea! Jälkeenpäin tajusin, että lähtökohtaisesti tunteeni olivat ihan väärillä reitillä. Yritin löytää saman tunteen, mitä tunsin siskoni lapsiin. Yritin paikata mennyttä uusilla lapsilla! Mokasin, kirjaimellisesti mokasin!
Mutta en kuitenkaan kadu. Vaikka lasten kustannuksella tämä tapahtui, meidän täytyi tehdä tämä.
Mutta myös sossut myönsivät tehneensä virheen. He eivät olisi saaneet tarjota meille sellaista, mistä olimme jo useamman kerran kieltäytyneet. Meidän toivettamme yhdestä alle 2 vuotiaasta lapsesta olisi pitänyt kunnioittaa. Sitä ei kuitenkaan kunnioitettu lainkaan ja päädyimme vauvahuuruissa tekemään ihan väärän ratkaisun! Meidän muuta elämää yrittäjäperheenä ei otettu huomioon, vaan ajateltiin, että me jaksamme...
Lapsilla on uusi koti ja he voivat kuuleman mukaan hyvin. Me myimme oman kotimme samantien pois, en kestänyt asua enää kodissa, jossa on liikaa ikäviä muistoja.
Alamme rakentamaan uutta kotia maalle! Toimimme tukiperheenä aikaisemmalle 2-vuotiaalle tytölle. Hän käy meillä joka toinen viikonloppu ja tämä kuvio sopii meidän perheelle todella hienosti. En ole haaveillut enää edes omasta vauvasta, sillä teimme päätöksen, että elämme toisillemme, työllemme ja toimimme tukiperheenä. Tämä elämäntyyli sopii meidän perheeseen ja olen super onnellinen, että uskalsimme tehdä kaksi rohkeaa päätöstä peräkannan.
Sossut haluaisivat meistä edelleen sijaisperhettä, mutta nyt tuntuu siltä, että me emme sitä halua. Jos tukityttömme vuosien päästä tarvitsee kodin, hänen kohdallaan vakavasti harkitsemme, mutta muutoin pidämme päätöksemme.
Erittäin ihanaa kesää teille kaikille! Onnea perheille, jotka olette lapsen saaneet ja tsemppiä odottaville :heart: