Sijaisvanhemmaksi ryhtyvät ja sijaisvanhempina olevat

Niin ja te ketkä olette saaneet sijaislapsen tässä parin vuoden sisään, onko syytä olettaa että sijoitus on pysyvä? Toki elämäntilanteet muuttuvat, mutta onko lähtökohdat olleet pääasiassa sellaiset, että lasta tuskin palautetaan biologisille vanhemmille takaisin?

 

kansku me otettiin yhteyttä sosiaalitoimeen marraskuussa, seuraavan vuoden huhtikuussa alkoi Pride, josta loppukeskustelu oli elokuussa ja tän vuoden maaliskuussa lapsi tuli. Yleensä kuitenkin lapsi usein tulee nopeammin, mutta on paljon kiinni sijoittajasta, teistä, lapsesta..
Itse luulen, että lapsi ei tule palaaman biovanhemmille, mutta ei sitä täysin varmaksi voi tietää.

 

Meillä Pride alkoi viime vuoden helmikuussa ja loppuarviointi oli toukokuussa. Halukkaita sijaisperheitä haettiin siis lehti-ilmoituksella joitakin kuukausia ennen Priden alkua, joten saatiin prosessi aluille melko nopeasti. Varmasti pitkälti lapsitoiveesta johtuen odotellaan kuitenkin edelleen sitä pikkusisarusta tuolle meidän nyt jo 5-vuotiaalle. Oman lapsemme iästä ja adoptiotaustasta johtuen toiveenamme on siis nimenomaan pitkäaikainen sijoitus eikä meillä tilojen puoleen ole mahdollista tarjota kotia useammalle kuin yhdelle omaamme nuoremmalle lapselle. Muutamaan otteeseen meille on tässä vuoden aikana ehdotettu lapsia tuon toiveen ulkopuolelta, mutta olemme joutuneet niistä kieltäytymään. Riippuu siis varmasti paljon alueesta ja omista resursseista, kuinka kauan koko prosessi kestää.

 

Me saatiin odottaa Priden loppumisen jälkeen puolitoista vuotta ennen kuin lapsi tuli meille, eli odotusajat vaihtelee tosi paljon. Haluttiin saada alle 3-vuotias mahdollisimman terve lapsi ja mahdollisimman pysyvään sijoitukseen.

 

Hei, täällä olisi yksi "alokas" tällä saralla, olen vasta ollut yhteydessä sos.toimeen asiasta ja infopakettia on tulossa. Itseä kiinnostaisi tietää millaista On ollut yhteydenpito biologisten vanhempien kanssa ja voiko miten paljon itse esittää toiveita sijoitettavasta lapsesta. Meille kuitenkin miellytävin olisi pidempi aikainen sijoitus ja mahdollisimman nuori lapsi...ainakin alkuun.

 

Täällä ollaan kohta viikon verran oltu odottajia Jännää, meneeköhän tässä nyt kuukausi vai kolme vuotta?

Sijoitettavasta lapsesta voi esittää toivomuksia. Meillä ei ole muita toiveita kun se, että olisi nuorempi kun omat lapset.

 

Meille ei tule sijoitus lasta. Viimeinen keskustelu nyt siis käyty. Oltaisiin haluttu alle %v mutta isommista kuulema se todellinen tarve ja kun ei 10v haluta niin jäätiin sitten ilman. On olo ikävä kun tähän on panostettu niin paljon ja uskottiin että perheillä on oikeasti tarvetta, ja lapsia jotka hyvän kodin tarvitsisivat.
Mitään vikaa ei kuulema mieissä kuitenkaan ole. Minulla vaan kuulema liikaa ikää ihan pieneen lapseen. Ja ymmärrän se ja toisaalta myös en. Pitäähän muitakin asioita puntaroida kuin vain ikä. Ainakin minusta. Olen nuorekas ja hyvässä fyysisessä kunnossa.
Yksi asia kuitenkin josta puhuivat oli se että minun/meidän pitää työstää toivetta saada oma biooginen lapsi vielä. Minulla on hoito ollut kesken. Ja nyt kun tämä tie on käyty loppuun niin aloitettiin uusi hoito vielä. Jospa nyt sitten saataiai se vauva kuitenkin.
On aika ristiriitaista. kun mailmassa on/olisi lapsia jotka tarvitsisi kodin ja mekään ei ihan välttämättä sitä biologista olisi tarvitty vaan lapsi jota kasvattaa kuin omaamme..
Onnea tille jotka sen lapsen saatte.
Lapsi on ihana asia. Voimia haastavaan tehtäväänne.

 

Heipä hei tyttäret :wave:

Ette olekaan minusta PIITKÄÄN aikaan kuulleet!
Minulla on paljon kerrottavaa...

Meille sijoitettiin viime syyskuussa sisarukset, poika 5kk:tta ja tyttö 2.5vuotta. Jo sijoituksen alkuvaiheessa tunsin ERITTÄIN voimakasta pahanolon tunnetta, jota kesti kolmisen viikkoa. Tunne kuitenkin helpottui ja elämä sijaisperheenä jatkui.
Jostain syystä mulla kalvasi epävarmuus koko ajan. En ollut onnellinen, oikeasti! En osannut nauttia kuin pienen hetken lapsista, kunnes paha olo otti taas vallan. Elämämme oli todellista vuoristorataa.
Minä muutuin ihmisenä yhä kireämmäksi ja ahdistuneemmaksi. Lapset hoidimme hyvin, mutta emme kumpikaan osanneet antaa lapsille sitä, mitä he tarvitsivat.
Puolen vuoden jälkeen tulimme tiemme päähän. Sanoin sosiaalityöntekijälle, etten voi enää hengittää enkä halua kotiin mennä Elämä oli yhtä kaaosta!
Pienempi lapsi itki yöt ja isompi ei antanut hetken rauhaa päivisin. Lapset olivat erittäin haastavia hoitaa ja voimavarani hupenivat päivä päivältä.

Halusimme lopettaa ja irtisanouduimme tehtävästämme! Seuraavana päivänä lapset jo lähtivät :'( Olin niin vihainen itselleni! Olisin voinut kadota maan alle! Toistamiseen jouduimme luopumaan lapsista, ensin siskoni lapsista, joista emme olisi halunneet luopua ja sitten näistä kahdesta pienestä.
Päätös oli äärettömän raskas, mutta oikea! Jälkeenpäin tajusin, että lähtökohtaisesti tunteeni olivat ihan väärillä reitillä. Yritin löytää saman tunteen, mitä tunsin siskoni lapsiin. Yritin paikata mennyttä uusilla lapsilla! Mokasin, kirjaimellisesti mokasin!

Mutta en kuitenkaan kadu. Vaikka lasten kustannuksella tämä tapahtui, meidän täytyi tehdä tämä.
Mutta myös sossut myönsivät tehneensä virheen. He eivät olisi saaneet tarjota meille sellaista, mistä olimme jo useamman kerran kieltäytyneet. Meidän toivettamme yhdestä alle 2 vuotiaasta lapsesta olisi pitänyt kunnioittaa. Sitä ei kuitenkaan kunnioitettu lainkaan ja päädyimme vauvahuuruissa tekemään ihan väärän ratkaisun! Meidän muuta elämää yrittäjäperheenä ei otettu huomioon, vaan ajateltiin, että me jaksamme...

Lapsilla on uusi koti ja he voivat kuuleman mukaan hyvin. Me myimme oman kotimme samantien pois, en kestänyt asua enää kodissa, jossa on liikaa ikäviä muistoja.
Alamme rakentamaan uutta kotia maalle! Toimimme tukiperheenä aikaisemmalle 2-vuotiaalle tytölle. Hän käy meillä joka toinen viikonloppu ja tämä kuvio sopii meidän perheelle todella hienosti. En ole haaveillut enää edes omasta vauvasta, sillä teimme päätöksen, että elämme toisillemme, työllemme ja toimimme tukiperheenä. Tämä elämäntyyli sopii meidän perheeseen ja olen super onnellinen, että uskalsimme tehdä kaksi rohkeaa päätöstä peräkannan.

Sossut haluaisivat meistä edelleen sijaisperhettä, mutta nyt tuntuu siltä, että me emme sitä halua. Jos tukityttömme vuosien päästä tarvitsee kodin, hänen kohdallaan vakavasti harkitsemme, mutta muutoin pidämme päätöksemme.

Erittäin ihanaa kesää teille kaikille! Onnea perheille, jotka olette lapsen saaneet ja tsemppiä odottaville :heart:

 

Heipä hei, täällä uusi kirjoittelija.:wave: Meillä on sijaisvanhenmpina toimiminen vasta ajatuksen asteella (M39, N39).

Sati, olen seurannut taivaltasi viime kesästä lähtien ja olen todella pahoillani puolestasi tapahtuneesta, siitä että unelmasta tulikin painajainen! Kiitos kun tulit kertomaan tarinasi, etenkin kun kaikkien tie ei ole niin suoraviivainen ja mutkista/poikkeamista on lohdullista kuulla.

Iida-Karoliina, sinullekin voimia. Saako kysyä, minkä ikäistä toivoitte, ja mistä päin Suomea olette?Tavallaanhan sinullakin oli keskeytynyt prosessi, joka ei tosin edennyt niin pitkälle kuin Satin. Olisiko teillä molemmilla joitakin terveisiä lähettää sossuun päin - mitä asioita pitäisi kertoa tai käsitellä tarkemmin prosessissa, jotta teidän kohdallanne keskeytykseltä oltaisiin vältytty? Tai mitä sijaisvanhemmiksi itse ryhtyvien pitäisi vaatia tiukemmin?

 

Jopas täällä on tapahtunut!

Iida-Karoliinalle voimia. Rankkaa tuossa vaiheessa keskeyttää prosessi, kun on jo ehtinyt ajatella elämää perheenä... oliko ikäasiasta aiemmin puhetta ollenkaan? Meillä on jo kotikäynneillä ja henkilökohtaisissa tapaamisissa mietitty mm. tuota ikäasiaa, ehkä senkin takia, kun me olemme jo lapsiperhe ja olemassa olevat lapset on otettava huomioon. Oikein hyvää jatkoa teille kaikesta huolimatta!

Satillekin kovasti voimia, kuullostaa oikealta päätökseltä teille! Kahden pienen lapsen kanssa on muutenkin rankkaa (etenkin kun toinen on valvottava vauva) ja saati sitten kun astuu siihen elämään yhtäkkiä ja lapsilla on takanaan traumat. Toivottavasti sossutkin ottavat opikseen tästä ja miettivät perheen kanssa jatkossa tarkemmin, mihin ne omat voimavarat riittävät. Jos tuntee pientäkään epävarmuutta, ei saisi "tyrkyttää".

Täällä nautitaan kesästä ja odotellaan edelleen positiivisin mielin

 

Kiitos tytöt :heart:
Voiton puolella tässä ollaan ja elämä oikeasti jo hymyilee

Päätös oli tosiaan oikea! Olisin vetänyt koko perheen suohon, jos olisin ollut itsekäs, enkä olisi voinut myöntää virhearviointiani. Meidän avioliitto alkoi voida huonosti (joka on ollut aina voimavarani) ja rehellisesti sanottuna aloin tuntea "vihaa" lapsia kohtaan. Kuulostaa järkyttävältä, mutta siinä vaiheessa ymmärsin, että nyt ollaan jo liian pitkällä Tunsin lapsia kohtaan varmaan kaikkia maailman tunteita, mutta en voinut olla onnellinen. Tiedän paljon ihmisiä, jotka pystyy näyttelemään muuta kuin mitä on, minä en siihen pysty, enkä edes halua!

Meidän sosiaalitoimi otti asian hienosti vastaan! He myönsivät tehneensä monessa kohtaa virheen ja olivat järkyttävän pahoillaan siitä, että meidän piti toistamiseen kokea tämä sama trauma.
He haluavat oppia tästä meidän tapauksesta ja siksi ollaankin kahteen kertaan jo palaveerattu.

Sijaisvanhemmuus ei ole helppoa! Älkää lähtekö tähän liian ruusunpunaisin mielin, sillä se on oikeasti kaikkea muuta. On varmasti paljon normaalinelämän asioita, mutta vielä enemmän on biosuvun tapaamisia, sossupalavereita, lapsen sairaalakäyntejä jne jne... Tähän kaikkeen kannattaa valmistautua hyvin!
Meillä ei edes aika riittänyt. Olemme yrittäjäpariskunta ja olisimme palaneet auttamatta loppuun.
Mutta, jos on hyvät valmiudet ja saa itselleen asiantuntevan sossun, moni asia on paljon helpompaa. Vaikka lapsi oireilisikin (mikä on väistämätöntä), mutta jos sossu ymmärtää tilanteenne, asiat menee niin paljon paremmin.
ja muistakaa VAATIA! Hiljaa ei hyvä tule!

 

Itse olen adoptiellä ja ekassa neuvonnasa käsiteltiin tämä sijaisvanhemmuus asia ja silloin totesimme, että meistä ei ole siihen. Hattua nostan kaikille. Itsellä on serkku tai siis oikea termi kai "sijais"serkku mutta serkku se on. Aikamoista ollut, se kahden perheen välissä ja lojaalisuutta on lapsella paljon. Isä tai siis sijaisisä alttarille talutti, että hyvin onnistui tuo kahden perheen tasapainottelu, mutta ei liian ruususin kuvin kannata lähteä matkaan. Pelkkä rakkaus ei aina riitä.

Lisäksi tuttavaperheemme jolla sijaislapsen tullessa jo yksi biolapsi niin, tuli siis sijaislapsi vauvana pitkäaikaiseen sijoitukseen niin kuinkas ollakaan paluu kotiin tapahtui 4-vuotiaana. Noh puoli vuotta ja takas sijaisperheeseen ku bioperheessä tapahtui retkahdus. Lapsi aivan rikki mutta lapsen takia täytyy jaksaa ja hänelle se turva tarjota. Että vaikka pitäny olla sellainen sijoitus että ei takas niin kaikki voi muuttua. Tämän kokemuksen takia itse olen sitä mieltä että se lapsi siellä kotona joka ei lähde helpottaa tässä sitä eron tuskaa.

On kyllä hienoa että avoimesti puhutaan ja kerrotaan koska monesti näistä vaijetaan ja tulee yllätyksiä. Sijaisvanhempia tarvitaan ja arvostan heitä suuresti, mutta joskus tuntuu kun meillekin sitä ehdotettu niin ei oiken tajuttu mitä ehdotetaan, että lapsihan sekin on..noh joo mutta adoptio ja sijaislapsi on kuitenkin aivan eri asia.

 

Niin, koskaanhan sitä ei etukäteen voi ihan varmaksi tietää... Voi olla, että kaikki tuntuukin juuri sellaiselta kuin on etukäteen ajatellut tai sitten kaikki on monin verroin vaikeampaa ja haastavampaa tai ei kykenekään siihen.

Nyt hyvin vahvasti tuntuu, että tämä on JUURI se oikea tie. Mutta aikahan sen oikeasti näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

 

Aamu 74 Toivottiin alle 4vuotiasta. Ikä asiaa sivuttiin kotikäynnin yhteyderssä mutta ehdotonta kieltoa siihen ettei pientä saataisiei kerrottu selkeästi. Ja papereissahan lukee että yli 50 vuotias täytyy olla ja jos puolisoista toinen on nuorempi voidaan sijoitusta miettiä sijoitus kohtaisesti ja se vaikuttaa myös asiaan.
Sati olen pahoillani että te jouduitte noin rankan asian eteen. Tuota ei kellekkään toivoisi. Teitte kuitenkin varmasti parhaan päätöksen. Itseään pitää kuunnella ja omat voimavarat huomioida. Lapsille myös oli ratkaisu varmasti oikea.
Onnea teidän elämään ja koskaanhan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Hienoa että kaikki on nyt hyvin teillä.

 

Hei!

Kiitos Susku- onpa hyvä, asiallinen ja mielenkiintoinen ketju! Tätä lueskellessa saa paljon näkökantoja ja mietittävää sijaisperheasiaan.

Meillä ollaan ihan alkutaipaleella, esitietolomakkeet on vasta lähetetty. Kiinnostaisi tietää kokemuksia sijaissisarusten suhtautumisista. Meillä on biologisia lapsia kotona vielä viisi, leikki-ikäisistä teineihin, ja mietityttää mitä kaikkia ongelmia sijaislasten myötä on mahdollisesti tullut ennestään monilapsisiin perheisiin? Vai onko sinne isoon laumaan helpompi sulautua?

Mielenkiinto sijaisperhetoimintaan on meillä herännyt lähipiirin kokemusten ja heidän kanssaan käytyjen keskustelujen myötä, nyt kun biologinen kiintiömme on täysi, ja nuorimmainen täyttää pian 4. Itse olemme 41-ja 42-vuotiaat. Olen ollut pitkään kotiäitinä ja viihdyn erittäin hyvin, meillä on tilaa vaikka useammallekin lapselle vielä, ja lisäksi teinit alkavat yksi toisensa jälkeen tehdä lähtöä pesästä, joten nyt toivottavasti päästään pian kurssille tutustumaan tarkemmin aiheeseen ja selventämään omia käsityksiä asiasta.

Kun nyt meillä on jo kokemusta kaikenikäisistä lapsista, ja isommille lapsille ymmärtääkseni on vähemmän halukkaita sijaisvanhemmiksi, saattaisi olla, että "tarjokaslasten" ikähaarukkakin olisi meillä korkeampi, mutta suosituksissa kuitenkin sanotaan että parasta olisi jos sijoitettava lapsi tulisi katraaseen nuorimmaksi. Se on tietysti ymmärrettävää, että silloin solahtaisi helpoimmin perheeseen, mutta onko kenelläkään kertoa kokemuksia siitä kun sijoituslapsi tuleekin ikänsä puolesta lapsilauman keskelle tai yläpäähän?

 

Sofida, meillä on useampia omia lapsia ja useampia sijoitettuja lapsia, joista yksi on tullut iältään lapsikatraan väliin. Siinä on omat haasteensa, mutta voi onnistua ihan kivasti . Voin kirjoitella enemmänkin, mutta en tänne palstalle uskalla, kun aina on vaara että joku tunnistaa lapsiamme.

 

Seelia; laitoin sulle yksityisviestin.

 

Arkinen aherrus alkoi taas! Kovasti taas syksyn tullen olen malttamattomalla mielellä... jotenkin kun tietää, että elämä tulee muuttumaan, niin se odottaminen käy vaikeammaksi. Hauskaa syksyn alkua kaikille

 

Itseä kiinnostaisi tietää millaista On ollut yhteydenpito biologisten vanhempien kanssa ja voiko miten paljon itse esittää toiveita sijoitettavasta lapsesta. Meille kuitenkin miellytävin olisi pidempi aikainen sijoitus ja mahdollisimman nuori lapsi...ainakin alkuun.

Noista toiveista.., toiveitahan kysytään ja niitä saa esittää, esim lapsen ikä kysytään tietysti, minkä ikäisen olisi valmis ottamaan vastaan. Toiveita voi esittää myös sukupuolen tai erityisyyden suhteen. Me ei osattu esittää mitään muita toiveita kuin ikähaarukka, sukupuolella tai erityisyydellä ei ollut väliä (emme osanneet rajata mitään erityisyyksiä pois, kun mikään niistä ei oikein ole tuttu...) Ainoa missä meillä oli "ehdottomia" toiveita, oli se että emme halua tiheitä tapaamisia sukulaisten kanssa.

Mutta niin vaan meni, että toiveet katsotaan juurikin vain toiveiksi, ja ainakin meidän sossu kertoi silloin tällöin lapsista, jotka eivät toiveisiin menneet ja sitten täytyy vain olla vahva ja uskaltaa kieltäytyä. Mutta vaikeaahan se on sanoa Ei pienelle tai isommallekaan lapselle. Ja niin vaan meilläkin kahden vuoden ja useamman "torjutun" lapsiehdotuksen jälkeen, joustimme siitä toiveesta ettemme halua tiivistä yhteydenpitoa sukulaisiin.
Hirvitti, mutta onneksi tämä on sujunut kuitenkin.

Nyt meillä on jo kaksi sijoitettua lasta, ja molemmilla tiheät tapaamiset sukulaisten kanssa. Ei ole todellakaan sitä mitä Pridessä kerrottiin, että kolmen-neljän viikon välein. Sellaista lasta meille ei kertaakaan ole tarjottu edes. Meistä todella tuntui, että jos emme jousta tapaamisista, niin meistä ei sijaisperhettä tule koskaan.

Voi myös esittää toiveen että lapsi on "terve", mutta miettikää mikä on ollut huostaanoton syy, ja voiko sillä taustalla mikään lapsi olla oikeasti täysin terve. Samoin myös termi " ikätasoinen", se voi olla ehkä sossun arvio, mutta hän ei ole fyssari tai lääkäri tai psykologi. Ja koko totuus tulee vasta lasta hoitaessa.

Meillä on elämä muuttunut kovasti sijaisvanhemmuuden myötä, enemmän kuin kuvittelin, mutta ei onneksi sellaiseksi ettei jaksaisi.
Jos mitenkään mahdollista, kannattaa kysyä mentoria jo ennen sijoituksen tapahtumista. Toki aina siihen ei ole aikaa, joskus sijoitukset tapahtuu noin viikossa, siinä ei lapseen juuri tutustuta tai mentorin kanssa keskustella.

 

Hmm... meillä ei Pridessä taidettu puhua noista tapaamisista mitenkään niin, että kolmen-neljän viikon välein. En itseasiassa muista yhtään mitä noista tiheyksistä puhuttiin! Mielikuva itselläni kuitenkin on, että niitä saattaisi olla kerran viikossakin, joskus vain kerran kuussa, riippuen biologisten vanhempien tilanteesta tietysti. Siitä kyllä oli puhetta, että tapaamisajat kysytään ensisijaisesti sijaisperheeltä ja niistä vaihtoehdoista sitten biologiset vanhemmat valitsevat miten heidän aikatauluihin sopii.

Toiveista lapseen liittyen kyseltiin tarkastikin, saa nähdä miten sitten meidän kohdalla käy. Meillä ei tosin ole muuta kun tuo ikätoive ja sekin ainoastaan omien lastemme vuoksi. Tietysti on sitten sellaisia asioita meidän perheessä ihan liittymättä omiin toiveisiin, jotka otetaan automaattisesti huomioon, jotta yhteistyö mahdollisimman mukavasti sujuisi.

 

Meille se oli aika tärkeä asia, miten paljon tapaamisiin joutuisi sitoutumaan, ja siksi siitä jo tuolloin kyseltiin. Kerta -pari kuukaudessa oli se, mihin ajatukseen tapaamiskerroista valmennuksen aikana jäätiin. Toisin kuitenkin meni, on ollut ajoittain enemmänkin kuin kerran viikossa per lapsi.
Meillä sovitaan niin, että meiltä kysytään sopiiko ensi viikon maanantai esim. Jos siinä maanantaina on sitten jotain menoa niin ehdotan jotain toista päivää jne. Viikko kerrallaan mennään.

 

Enemmän kun kerran viikossa tapaamisia kyllä on oikeasti paljon... siinä vaiheessa kun lasta kotiutetaan, ymmärrän kyllä että sen parempi mitä enemmän, mutta jos ajatuksena ei ole se, niin miksiköhän niin?

Täällä on minun työkuviot vähän hankalat nyt... vajaaliekillä mennään, kun ei periaatteessa oikein ole halua sitoutua nyt mihinkään puolenvuoden-vuoden juttuun ollenkaan, koska se sitoutuminen tarkoittaisi joko sitä ettei voi ottaa lasta vastaan tai sitten jättäisin monta ihmistä kaameaan pulaan jos lapsen vastaan ottaisi siinä tapauksessa. Palkka pienenee kyllä oleellisesti, mutta toisaalta nautin nyt myös runsaammasta vapaa-ajasta... toivon, että näin on hyvä. En arvellut, että menee näin hankalaksi.

 

Nyt on koko ketju luettu ja paljon heräsi ajatuksia! Itse soitin maanantaina parin vuoden pohdinnan jälkeen kaupungin sossulle, joka lyhyen puhelinhaastattelun jälkeen totesi, että kuulostaapa hyvältä, laitan paperit postiin ja ehdotti jo lokakuun prideä. Papereita odotellessa... Opiskeluiden takia (valmistun joulukuussa) kuitenkin ehkä mieluummin menisin tammikuun prideen, mikäli papereiden peruustella sinne hyväksytään Olen kahden lapsen yh, siitä kyselivät aika tarkkaan, mutta mulla on vahva tukiverkko. Toiveista kyselivät, mun nuorimmainen on 5v, joten alle 3v. toivon, ei haittaa viikottaisetkaan tapaamiset bio-suvun kanssa (lasten ehdoilla ja hyväksi sijaisvanhemmaksi ryhdyn), saa olla maahanmuuttajatausta. Mites muiden yh:den tilanne? Miten asiat edennyt? Mietin, että sijoitetaanko lapsi ensisijaisesti ydinperheeseen vai onko kaikki samalla viivalla? Itseäni tosin ei haittaisi odotuskaan, lapsellehan sopivaa perhettä etsitään..toisaalta, voisin hyvinkin jäädä kotiin samantien.

 

Pitää vielä tulla tänne tuntojaan kertomaan

Kyllä tässä odotusvaiheessa on sittenkin ehdottoman hyvä, että olen ottanut vastaan vähemmän töitä. Koska meillä on kuitenkin lapsia, on tässä vaiheessa oikein hyvää aikaa viettää heidän kanssaan "laatuaikaa" (kamala termi) ja valmistautua samalla huolella tulevaisuuteen. Vaikka tässä nyt menisikin se kaksi vuotta. Toivon tietysti, ettei menisi. Olen jälleen päässyt siihen vaiheeseen, ettei ole kiirettä mihinkään

thadi: Mielenkiinnolla jään seurailemaan! En tiedä ketään yksinhuoltajasijaisäitiä ja meillä Pridessäkin kaikki oli kovin pariskuntalähtöisesti toteutettua. Tietysti saattaa johtua myös siitä, että valmennuksessa oli vain pariskuntia. Toivon onnea matkaan Me taas olemme pariskunta vailla erityistä tukiverkostoa (sukulaisia ei lähistöllä tms), mutta sitä ei koettu ongelmana millään lailla, koska (erityis-) lapsiperhearki on tuttua ja rullaa ongelmitta. Toki meillä on sitten se puoliso rinnalla jakamassa sitä arkea, mutta jos yksinhuoltajalla on tukiverkosto käytettävissä, niin mikä ettei olisi hänkin hyvä sijaisvanhempi jollekin lapselle? Pride kannattaa ainakin käydä, siinä tulee hyvin mietittyä niitä omia vahvuuksia ja heikkouksia.

 

Huh, täällä onkin nyt yllättäen hyvinkin jännät paikat Pitää nyt yrittää pysyä nahoissaan tässä sen aikaa, että saa vähän lisäinfoa.