selviäisitkö jos lapsesi kuolisi?

Pakkohan mun olisi kun niitä lapsia on enemmän kuin yksi.

Näimpä. Se on ihme mistä kaikesta ihminen selviää kun vaan ei ole vaihtoehtoja.

 

kyllä siinä jonkinlaiseen mustaan aukkoon joutuisi, enkä varmasti selviäisi ilman apua, jos silloinkaan selviäisin. Mitään yhtä kauheaa en voi kuvitella.
Monet ovat kuitenkin selvinneet- joten kaikki siis on mahdollista

 

Pakkohan se olisi, lapsen sasarusten takia. Mutta jos mulla olis vain yksi lapsi, ja hän kuolis niin en usko että selviäisin.

Meinasin vastata ensin että en selviäisi, keskenmeno rv14 otti jo niin koville, mutta luultavasti selviäisin sittenkin, toisen lapseni vuoksi. Kauan siinä kyllä silti varmasti kestäisi.

 

en.

 

Pakkohan mun olisi kun niitä lapsia on enemmän kuin yksi.

tähän peesi. ja jos menettäisin kaikki lapseni, minulla olisi mies. itse asiassa, miehen menettäminen pelottaa enemmän...koska lapset muuttaa kuitenki pois kotoa, ja ne tavallaan menettää, mutta miehen pitäs olla viekussa ainiaan.

 

Selviäisin.
Se olisi pahin mahdollinen mitä voisi tapahtua, mutta kyllä siitä olis pakko selvitä.

Mun isovanhemmilta kuoli vauvana - alle 25v vuotiaana viidestä lapsesta neljä, musta se on aivan järkyttävä kohtalo.
Silti isovanhempani elivät molemmat tosi vanhoiksi ja säilyttivät elämänilonsa loppuun asti.

 

olen selvinnyt..

 

Pakkohan mun olisi kun niitä lapsia on enemmän kuin yksi.

Näimpä. Se on ihme mistä kaikesta ihminen selviää kun vaan ei ole vaihtoehtoja.

peesi

 

Pakkohan mun olisi kun niitä lapsia on enemmän kuin yksi.

aivan. jos kumpikin lapsista kuolis niin enköhän mäkin sit joutais jo tälltä perässä.

 

Kaikesta selviää paitsi omasta kuolemasta.

 

En selviäisi, jos jompi kumpi lapsista kuolisi. En olisi enää minä sen kokemuksen jälkeen. Suru eläisi minussa aina. Elämän halu katoaisi kokonaan ja varmaan lopullisesti. Kohtukuolemasta olisin kai selvinnyt suurella surulla, mutta olisin silti selvinnyt. En halua vähätellä tätä tapaa kuolla, mutta en olisi kasvattanut kohdussa elävää vauvaa, en olisi tuntenut häntä. Hänkin olisi ollut osa minua, mutta ei vielä osa minun kokonaisvaltaista elämää.

 

Ei tuollaseen voi vastata kuin sen kokeneet.
On aivan turhaa arvella että varmaan tekisin itsarin tms.

Tuo on niin kamala asia,ettei sitä voi ees kuvitella.JA kuvitelkaapa sisarustenne,vanhempienne tuska jos teidän lapsi kuolisi ja te tappaisitte itsenne...
Mitä sitten??
He perässä,koska heidän lapsi on kuollut vai??

Multa on sisko kuolut ja se oli niin hirveä asia.
Olen selvinnyt,mitä se sitten tarkoittaakin,en ilman apua mutta elossa ollaan.

Ei sellaista voi sanoa,että joo,ehottomasti tappaisin itteni.
Tai että en.
Kamalaa spekulointia...

 

Ilman ammattiapua en varmasti selviäisi. Pakko kait se olis yrittää jotenkin kasassa pysyä kun toinenkin lapsi, mutta vaikeeta se varmasti olis ja surutyö kestäisi kauan.

 

Olisin hengissä mutta olisiko elämä koskaan samanlaista, tuskin. Eikä mitenkään voisi ollakaan. Vaikka lapsia on enemmän kuin yksi niin jokaisella on niin erityinen paikka sydämessä, että kukaan ei voisi korvata koskaan ketään vaikka surussa lohduttaisivatkin.

 

No, tässähän sitä ollaan, selvinneenä. Nyt voi sanoa, että surutyö on menny ison harpauksen eteenpäin, ja olen selvemmillä vesillä asian kans kun pitkään aikaan. Mutta ei mene päivääkään ettenkö ajattelisi enkelivauvaa. Suru on ja pysyy, se vaan muuttaa muotoaan.

 

Olisin hengissä mutta olisiko elämä koskaan samanlaista, tuskin. Eikä mitenkään voisi ollakaan. Vaikka lapsia on enemmän kuin yksi niin jokaisella on niin erityinen paikka sydämessä, että kukaan ei voisi korvata koskaan ketään vaikka surussa lohduttaisivatkin.

Tuskinpa elämä koskaan olisikaan samanlaista eikä kukaan varmaan niin oletakaan. Valitettavasti tämä elämä on yhtä luopumista yksi kerrallaan kaikesta tärkeästä. Sitähän se on; kaikesta joudut luopumaan, tavalla tai toisella.

 

Mä en selviä ilman ammattiauttajia edes siitä ajatuksesta, että mun lapseni voi vielä kuolla sairauteensa En vaan pysty. Tunnen itseni ihan epäkelvoksi, kun pelkään näin paljon jotain mikä ei ehkä tapahdu ikinä.

 

Pakkohan se olisi. Vai kuolisko ne kaikki, jos yksi kuolis niin pakko se olisi muiden takia jaksaa. Mutta kyllä se helvetin vaikeeta olisi.

 

Olisin hengissä mutta olisiko elämä koskaan samanlaista, tuskin. Eikä mitenkään voisi ollakaan. Vaikka lapsia on enemmän kuin yksi niin jokaisella on niin erityinen paikka sydämessä, että kukaan ei voisi korvata koskaan ketään vaikka surussa lohduttaisivatkin.

Juuri näin. Itse olen kokenut myöhäisen keskenmenon rv 20 ja menetetty pikkuinen on ajatuksissa, vaikka onkin kaksi elävää lasta. Tuska ja suru tuntuivat aluksi aivan ylitsepääsemättömiltä, mutta aika on ihmeesti auttanut. Voin vain aavistella niiden vanhempien tuskaa, jotka menettävät syntyneen lapsen.

 

huh, huh..rankka aihe..en tiedä kuinka kauan toipuminen veis, mutta toisen lapsen takia olisi jaksettava eteenpäin