no kai siitä omalla tavalla selviää ja pakko ois kun on muitakin lapsia mutta eihän se tarkota sitä että asia tavallaan "unohtuu"..niin,no unohtuu ja unohtuu..vaikee selittää..
Voi, kuulostaa kauheelta, mutta varmaan ihan vauvan kuolemasta selviäisin ilman ammattiapua, vaikka suru olisikin valtava. Mutta tilanteessa, että on saanut lapsen pitää jo esim. tuon meidän pojan iän 8v. niin suru olisi ylitsepääsemätön. Kun olisi joutunut vielä tuntemaan noiden pikkuveljien ikävän ja surun. Se on raastava tunne, kun 5vuotias pelkää isoveljen kuolevan, ja kun tämän 8v. itsekkin pelkää... Vauva ei kuitenkaan itse osaa kohtaloaan pelätä.
Toivottavasti en nyt loukannut ketään. Tämä vaan siis perustuu omiin kokemuksiini.
Toivottavasti en nyt loukannut ketään. Tämä vaan siis perustuu omiin kokemuksiini.
Jaa, mielsin kullä tuon ammattiavun ihan mukaankuuluvaksi tuohon selviämiseen. Mikä muuten lasketaan ammattiavuksi? Joku yksittäinen kriisiryhmä/keskustelu, kriisipolilla tms käynnit, pidempi hoitosuhde mtt:ssä, lääkehoito, seurakunnan kriisiryhmä, muu sururyhmä tms?Alkuperäinen kirjoittaja hjn:
Itse kysymykseen, pakkohan se olisi selvitä. Sen olisi velkaa jäljelle jäävälle lapselle, miehelle ja muille läheisille. He eivät enää kaipaisi lisää taakkaa vaikeassa tilanteessa. Mitä tuohon ammattiapuun tulee, toivon että alyäisin hyödyntää sitä riittävästi enkä yrittäisi kynsin ja hampain selvitä yksin.
En tiedä laskeeko ap tuon sitten selviämiseksi? Minulle selviäminen kuitenkin tarkoittaa sitä että kykenee elämään surunsa kanssa, selviämään arjesta ja pikkuhiljaa näkemään ympärillä positiivisiakin asioita.
Minulle tuo toinen vaihtoehto -se ettei selviä- tarkoittaa vaikka itsemurhaa tai muuten käytännössä elämästä luopumista. Sitä ettei enää näe mitään syytä elää, ei mitään positiivista tai kaunista. Haluaa vain olla yksin asunnossaan kuolemaan toivoen, ei halua nähdä muita ihmisiä eikä elämää ympärillään. Katkaisee suhteet läheisiin jne.
muoks. en edes ymmärrä miksi pitäisi selvitä ilman ammattiapua. :/ Aloitus sai vaan kuulostamaan kuin se olisi joku tavoite tai muuten saavutus.
mua jäi mietityttämään mitä "selviäminen" tossa tarkoittaa. Jos se tarkottaa kykyä/halua jatkaa elämää niin joo, mutta kyllä sellanen kokemus jättää sisimpään jonkin jäljen pysyvästi niinku mikä tahansa rankka elämänkokemus - tietosuuden siitä, että elämässä voi tapahtua mitä tahansa sekä pahassa, että hyvässä ja ei kannata pitää todennäköisyyttä samana kuin tosi. Positiivistakin voi löytää, osaa sen jälkeen ehkä paremmin laittaa asiat elämässä oikeeseen suhteeseen ja tärkeysjärjestykseen.
Helppo ois sanoa että en, mutta tiedän että selviäisin kumminkin, jotenkin....
Mutta jos molmmat "vietäisiin" samalla kertaa, niin sitten en. Ei ois mitään syytä enää.
Mutta jos molmmat "vietäisiin" samalla kertaa, niin sitten en. Ei ois mitään syytä enää.
Saraldo
Sama täällä. Kaikki muu menettäisi merkityksensä, millään ei olisi mitään väliä. Jos mulle tilaisuus tulisi (ts. kukaan ei ehdi pistämään mua hoitoon), niin henki lähtisi.Alkuperäinen kirjoittaja vieraus:
en
Minulla on vain yksi lapsi eikä enempää tule. En kyllä selviäisi ilman apua.Enkä tiedä haluaisnko edes elääkään enää jos lapseni kuolisi.
meillä selvittiin,tosin sisarusten(kuolleen lapsen)asioita vielä paikkaillaan.lapsen kuolemasta siis reilu 2 vuotta.
aikaisempi menetys oli kaksostyttöjen kuolema kohtuun 6vuotta sitten.
keskusteluapua hain ja vähän aikaa sairauslomalla,sekä mieliala lääkitys,mut nopeesti kuitenkin suht normaalissa elämässä kiinni =)
aikaisempi menetys oli kaksostyttöjen kuolema kohtuun 6vuotta sitten.
keskusteluapua hain ja vähän aikaa sairauslomalla,sekä mieliala lääkitys,mut nopeesti kuitenkin suht normaalissa elämässä kiinni =)
elämä jatkuu
pakkohan siitä oli selvitä. Onneksi oli toinen lapsi, joka piti elämän menossa mukana. Mutta muistan, kun ensimmäistä kertaa tapahtuman jälkeen joku marketissa asiointi tuntui hyvin epätodelliselta.
Eikä tuollisesta kukaan yksin selviä. Tukea tarvitsee, joko ammattiapua, sukua tai ystäviä. Parhaassa tapauksessa on kaikki nämä käytettävissä. Lääkitystä henk.koht. en tarvinnut, ja psykologin apua kerran. odotin romahdusta, mutta ei sellaista tullut. Elämä jatkui ja jatkuu surusta ja menetyksestä huolimatta.
Eikä tuollisesta kukaan yksin selviä. Tukea tarvitsee, joko ammattiapua, sukua tai ystäviä. Parhaassa tapauksessa on kaikki nämä käytettävissä. Lääkitystä henk.koht. en tarvinnut, ja psykologin apua kerran. odotin romahdusta, mutta ei sellaista tullut. Elämä jatkui ja jatkuu surusta ja menetyksestä huolimatta.
Mikäli menettäisin yhden lapsen, niin pakkohan se olisi selvitä. Mikäli menettäisin molemmat, niin en todellakaan osaa sanoa selviytyisinkö. Ilman ammattiapua en selviäisi misään nimessä lapsen menetyksestä, mutta jos tosiaan molemmat menettäisin, en tiedä riittäisikö ammattiapukaan.
En välttämättä tappaisi itseäni, mutta todennäköisesti pää ei kestäisi ja sekoaisin.
En välttämättä tappaisi itseäni, mutta todennäköisesti pää ei kestäisi ja sekoaisin.
TheUnforgiven
Tämä on ainut asia josta en selviäisi..muoks..jos minulla olisi enemmän lapsia kuin yksi niin silloin olisi pakko selvitä..
pakkohan siitä olisi selvitä, hakea apua jos omat voimat ei riitä tai sitten että muut perheestä hakisi sitä apua minulle ja potkisi minua eteenpäin.
Vertaistueasta ei puutetta, koska lähipiiristä löytyy lapsensa menettäneitä
Vertaistueasta ei puutetta, koska lähipiiristä löytyy lapsensa menettäneitä
motherOfOne
en selviäisi. Keskenmenotkin raskaita. Ja yksi lapsi nyt ja lisää en voi tehdä, niin rehellisesti kyl voi sanoa että pää siitä menisi sekaisin jos menettäisi ainokaisensa.
Perhoinen84
Jos toinen kuolisi niin uskoisin että selviäisin toisen lapsen voimalla,mutta jos molemmat kuolisi niin EN KESTÄISI,mutta hyi ei tälläisiä saa edes miettiä :'(