Selviääkö murkkuiästä hengissä kovapäisen nuoren kanssa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "kolmen äiti"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

"kolmen äiti"

Vieras
Onko täällä ketään, joka voisi valaa toivoa, että hankalasta murkkuikäisestä voi tulla ihan kunnon kansalainen ja sekä lapsi että äiti selviävät vaikeista vuosista hengissä? :/

Kuudesluokkalainen poikani polttaa ainakin tupakkaa satunnaisesti, vaikka asiasta on keskusteltu, huudettu, näytetty faktatietoa jne mitä vain on keksitty. Rahaa ei tupakkaan anneta ja kotiintuloajoista (klo 20) pidetään kiinni ja lapsi etsitään vaikka poliisien kanssa jos ei ole ajoissa kotona.
Pelottaa seura, johon poika on ajautunut, kavereiden kotona ei välitetä, ei ole rajoja ja vaikka minkälaiset päihteet kuuluvat kuvioihin. Oma lapsi on herkästi mukaan vietävissä ja on itsekin sanonut miten kaveripaine on kova. Välillä tekisi mieli antaa selkäsauna kun sana ei mene perille ja joka asiasta pitää vääntää ja tapella, mutta sitä emme ole kuitenkaan tehneet. Olen soittanut perheneuvolaan ja varannut itselleni sinne ajan keskustelua varten, hakenut apua koulun kuraattorilta jne. Mitä vielä voisin tehdä? Kun lasta ei voi kotiinkaan teljetä, pitäisi pystyä luottamaan, mutta kun ei voi.
Harrastukset ei enää kiinnosta, kaveriporukka on vain se joka vetää.
Pelottaa, että lapsi menee tämän porukan mukana asioihin, jotka eivät todellakaan hänen ikäisilleen eikä välttämättä kenellekään, kuulu. Samaan aikaan lapsi haluaa yöllä viereen nukkumaan, hakee läheisyyttä ja turvaa.
äidin mieli on levoton ja huoli lapsen tulevista vuosista on kova. :(

Kokemuksia, vinkkejä?
 
mulla on menossa jo viides murkkuikäinen. mutta tuohon en osaa vastata. mun murkut on olleet niin helppoja. just neidillekin sanoin, että on se kumma kun sen pitäis olla hankalimmassa iässä, mutta se muuttuu päivä päivältä helpommaksi ihmiseksi
 
Siis puhumista, puhumista ja puhumista. Lupaa pojalle että jos lopettaa tupakoinnin, saa esim. 15-vuotiaana jotain, esim. käsirahan mopoon jos ne kiinnostaa.
Rankaisut ja nalkuttaminen vaan pahentaa tilannetta joten positiiviiseen sävyyn jutustelua.
Kuulostaa aika radikaalilta ja siltä ettei teillä ole kovin läheiset välit jos poliisit soitatte jos kotiintuloajoista lipsuu, ehkä välien korjaus olisi paikallaan.
Yritä saada kiinnostumaan jostain, kehitä teille joku yhteinen harrastus, vaikka jotain pelaamista tms. mikä poikaa kiinnostaisi.
 
[QUOTE="Piika-äiti";24764612]Kuule Muumeliisa. Perustetaanko vertaistukiryhmä, meillä on niin paljon samaa ammatista lähtien, ehkä elämänasenteessakin ja ties missä. Voisin melkein taas rekisteröityä että voisin laittaa joku päivä yksariä.[/QUOTE]

Mikä ettei.
:)
 
On meillä läheiset välit. Eikö siitä kerro jo se, että poika haluaa käpertyä kotona viereeni, hieron hänen hartioitaan ja teemme yhdessä läksyjä. Mutta se kaveriporukka, sen vaikutus on ns "räjähtänyt käsiin" ja siihen porukkaan on tullut muutama henkilö, jotka osaavat vetää oikeista naruista ja saada muut mukaansa.
Jos lapseni on illalla tässä porukassa ulkona, niin varmasti soitan vaikka poliisit jos en tiedä missä poika on eikä hän tule ajoissa kotiin. En halua odottaa, että jotain sattuu.
Minulla on myös toinen murkkuikäinen poika, joka viihtyy kotona, ei tee mitään kiellettyä tms joten siitäkin on kokemusta. Luonteita ja tempperamenttejä vaan on erilaisia ja murkkuikä tämän kovapäisen ja herkästi mukaan lähtevän pojan kohdalla huolettaa siksi oikein todella.
Onko kenelläkään kokemusta siitä, onko toivoa että tällaisesta kaveriporukasta pääsisi eroon, voiko vanhemmat vaikuttaa jotenkin (muutenkin kuin kotiarestilla)? Sisälle kun lasta ei voi lukita.

Vielä viime keväänä en olisi voinut uskoa joutuvani edes pohtimaan tällaisia asioita :/
 
ja pojille on luvattu, että jos pysyvät kaidalla tiellä ja päihteistä erossa niin 15v annamme rahat mopokorttiin ja autamme mopon hankinnassa. Ei tunnu lapsi osaavan ajatella niin kauas eteenpäin :/
 
Minä olin esikoisen kohdalla, jolla olisi voinut levitä hommat käsistä aika tarkka tuon vaiheen, melkein natsimutsi. Mutta toinen ja kolmas ovat toisenlaisia, heidän kohdalla ei ole tarvinnut olla tällaisesta levoton.

Mutta se vapauden ja vastuun oikean määrän antaminen on vaikeaa, ja tuossa vaiheessa lapsen tahdosta minun ainakin oli nykäistävä hetrkeksi iso osa takaisin taskuuni.
 
Osaa ne kiltinoloisetkin. Mä olin 15-vuotiaaks asti kotona se lapsi joka hoisi kaikki nuoremmat sisarukset, teki läksyt heti koulunjälkeen, laittoi ruuan ja oli koulussa hyvä. Silti aloin polttamaan tupakkaa 13-vuotiaana, dokailemaan viikonloppuisin 14-vuotiaana ja todellisuudessa lintsasin melkeen koko yläasteen. Mulla on monta sisarusta, joten opettajalle meni hyvin läpi kun toin väärennetyllä nimmarilla varustettuja lappuja milloin mistäkin kipeän sisaruksen hoito-poissaoloista, vaikka oikeasti oli ollut läheisellä ostarilla hengaamassa. Mua kiusattiin koulussa koko peruskoulun ajan sen takia että olin siellä niin hyvä.Yläasteen jälkeen jouduinkin sitten lastenkotiin kun aloin jäämään kaikista seikkailuistani kiinni. 16-vuotiaana aloin polttamaan pilveä ja sekoilemaan miesten kanssa (en siis poikien). 18-vuotiaana oman asunnon saatuani kaikki lähti ihan lapasesta, viina ja huumeet virtasi, miehet vaihtui, ja ne jotka hetkittäin jäivätkin, olivat kamalia ihmissuhteita. Jossain vaiheessa myin myös itseäni muutamia kertoja, en sen takia että saisin huumeisiin rahaa, vaan siksi että mikään ei tuntunut miltään, ja shoppailusta tuli edes hetkellisesti hyvä mieli. Jostain syystä en vaan osannut enää arvostaa itseäni, kun "kaikki oli jo koettu" niin nuorena. Olin varma että kuolen viimeistään 25-vuotiaana.

Jälkeenpäin mua on harmittanut esim. huono keskiarvo päättötodistuksessa, oisin varmasti pystynyt parempaan jos oisin ollut paikalla koulussa. Tupakasta en ole päässyt vieläkään eroon ja olen nyt 27v. Olen ollut absolutisti 24-vuotiaasta asti, ja ilman huumeita 6 vuotta. Silti voisin sanoa että ehkä kolme edellistä vuotta oon ollut ihan kunnollinen. Aloitin silloin terapian ja nykyään olen jo ihan hyvin jyvällä itsestäni.

Sun pojalla ei varmaan oo asiat vielä yhtä huonosti, mutta ne menee nopeasti. Pienestä se alkaa, ja varsinkin kun poikasi on kova hakemaan hyväksyntää kuten minäkin olin teininä, niin kannattaisi ihan oikeasti jutella, jutella, ja vielä kerran jutella hänen kanssaan. Kerro hänelle miltä sinusta tuntuu kun hän tekee pahojaan, tupakoi, juopottelee, myöhästyy. Kerro kuinka olet huolissasi hänestä ja rakastat häntä, ja sen takia haluat asettaa rajat. Et voi koskaan kertoa omalle lapsellesi liikaa kuinka paljon häntä rakastat. Mun äiti ei varmaan koskaan ole sanonut mulle että olisin tärkeä, ennen kuin nyt kun olen aikuinen. Jos mä olisin jotenkin tajunnut teininä ja nuorena aikuisena sen, että mun teot satutti, pelotti ja loukkasi mun lähimmäisiä, ja että ne oli aidosti vain huolissaan musta, oisin varmaan sekoillut vähemmän.

Nuoret ei aina naiiviuksissaan ja mahtavuuden tunteissaan tajua tuota puolta tässä aiheessa, vaan tulkitsevat huolesi vaan komenteluna, ja kalkkisten kaakatuksena. Nuoreet suhtautuu kaikkeen vaan niin mustavalkoisesti, että jos asetat heille sääntöjä, he tulkitsevat asiat niin että sinä et halua heillä olevan hauskaa, määräilet vain koska voit tehdä niin, ja haluat että lapsesi näyttää nololta kavereiden silmissä. Nuorten oma maailma on välillä julma, ja välillä he uskovat että aikuisillakin on samanlainen järjenjuoksu ja kyykyttämishierarkia kuin heillä, hehän ovat jo "melkein aikuisia" omasta mielestään. :)
 
Hyviä ohjeita "entisellä" mielestäni. Itse olin myös teininä se hankala tapaus mutta se oli sellaista uhoamista, tupakointi alkoi 13 -vuotiaana kun kaveritkin tyylillä, viikonloppuisin otettiin olutta.. koulussa kävin mutten viitsinyt opiskella.
Joskus 16-17-vuotiaana kuitenkin menin opiskelemaan (lähinnä äitini pakottamana) ja tyyli muuttui, järki tuli päähän. :)
Kaikki kokee sen teinikauden eri tavalla, mutta siinä vaiheessa vanhempien on juuri syytä puuttua ettei se jatku loputtomiin ja mene yli.
Joskushan se on vaan niin että se kielletty houkuttaa, mitä jos sanoit pojallesi että tuo kaverit kylään? Tutustu nihin kavereihin ja yritä saada sitä kautta järkeä menemään..
 
Ja minä en muuta osaa kuin kauhistella sun murkkuikäistäsi. Huh huh. Minulla on 13v poika,joka ei kuljeksi kylillä vielä ollenkaan. Ei kiinnosta.

Meillä vanhin kohta 16 eikä todellakaan ole tuollainen meno (on ilmoittanut jo vuosia sitten että alkoholia ei maistakaan ennen kuin on 18 eikä polta), seuraava kuudennella luokalla eikä myöskään ongelmia. Muuta en keksi kuin että muuttakaa pois, kaveripiirin vaikutus on niin vahva ja kun yläasteelle menee niin menee vaan hullummaksi. aika vaikea pistää tässä vaiheessa enää ohjaksia tiukemmalle kun on päässyt jo riistäytymään hallinnasta. ikävä juttu. muuttoa tosiaan kannattaa harkita. uudessa paikassa on aloitettava alusta. ja voittehan pyytää huostaanottoa jos ei meno rauhoitu, josko se säikyttäisi kun tajuaa että ei voi toimia miten haluaa
 

Yhteistyössä