Sekaisin

[Laura20]

Tuntuu että on vähän ehkä turha kirjoittaa kun on näin nuori eikä mitään varsinaista ongelmaa ole (monella täällä on paljon pahempia ongelmia), mutta kirjoitan silti koska tuntuu että sekoan ajatusteni kanssa.

Tilanne on siis tällainen. Olen seurustellut poikaystäväni/avomieheni kanssa kohta kolme vuotta ja olemme asuneet yhdessä pian vuoden. Mies on ihana, hauska ja todella luotettava ja rakastaa minua. Tiedän ettei tämä mies ikinä pettäisi minua. Elämä on aika vakaata ja asunto ihana ja muutenkin menee ihan mukavasti. Mutta... Sehän on aina näissä tarinoissa. Omat ajatukseni ja tunteeni ovat aivan sekaisin. Kyllä rakastan miestäni, mutta olen alkanut miettiä onko kyse enää vain ystävyydestä. Ja tämä on sitten vain minun puoleltani. Tästä tulee nyt todella sekava teksti, mutta toivottavasti pystytte lukemaan asiani. Viime lauantaina olin juhlissa ilman miestäni ja moni mies siellä olisi ollut kiinnostunut minusta ja muutenkin viime aikoina miehet tuntuvat kiinnostuvan minusta enemmän kuin ennen. Tai sitten tämä on vain päässäni Isosiskoni kyllä sanoi kerran että kun on varattu, miehet tulevat pyytämään ulos useammin kuin silloin kun on sinkkuna. Mistäköhän johtuu? Kuitenkin muiden miesten huomio on saanut minut miettimään, että mitä jos olisikin joku parempi. Tai siis eri tavalla ihana En osaa selittää mutta ehkä edes joku ymmärtää mitä tarkoitan. Ennen nykyistä miestäni olin seurustellut vain lyhyitä aikoja. No, olin kyllä nuorikin, mutta enemmän tämä johtui siitä että kyllästyin helposti.

Sekavaa tekstiä... Mutta ehkä pääpointti on se että haaveilen sinkkuelämästä. Haluaisin kokeilla jotakin uutta. Pelottaa, että menetän jotakin jos vietän koko nuoruuteni yhden ja saman miehen kanssa. Toisaalta ajattelen olevani ihan hirveä ihminen kun ajattelen tällaista ja pettämistä jopa. Voi kun olisikin se varasto johon miehen voisi laittaa muutamaksi vuodeksi ja kokeilla kaikkea ja kun haluaa vihdoinkin sitoutua, voisi ottaa kunnon miehen takaisin. Olen miettinyt eroa, mutta sitten pelottaa etten enää löydäkään ketään ja jään yksin. Ja tiedän että tämä kuulostaa naurettavalta tämän ikäiseltä, elämä edessä ja kaikkea. Voi kun olisi kristallipallo, josta näkisi millainen tulevaisuus on.

Jos joku sai mitään selvää tästä niin kysyisin vain että onko tässä mitään järkeä? Onko kenelläkään muulla ollut tällaisia ajatuksia ja mitä teitte? Mitä minun pitäisi tehdä? Viettääkö turvallista elämää turvallisessa suhteessa vai aloittaa riehakas sinkkuelämä? Auttakaa joku.

 

[nainen30v]

Öööö...minulle tulee heti mieleen eräs ystäväni, joka hätäili vähän samaan tyyliin...Halusi koettaa onneaan muualla, halusi "kokeilla" muita miehiä, oltuaan nuoresta tytöstä asti saman miehen kanssa.Mutta katui sitten katkerasti, kun huomasikin rakastavansa sitä omaa miestään.Sepä ei enää ottanutkaan takaisin.Ja tämä ystäväni, kyllähän hänellä miehiä riittää, mutta eipä ole vieläkään löytänyt rinnalleen sellaista luotettavaa ja mukavaa...sellaista perusmiestä, sellaista jonka taakseen jätti.

Sanoinsinkin sinulle nyt, että mieti elämääsi ja sitä mikä sinut tekee onnelliseksi, niitä asioita miehesi kanssa joista nautitte, ja toisaalta sitten leikittele ajatuksella mitä sinä olet jättämässä taaksesi, jos jäät hänen luokseen....jos nyt sinä ymmärtänet minun sekaavaa kirjoitustani =)

Mikä siinä muuten on, että me naiset liian usein janoamme seikkalua, sellaista ihanaa vipinää pitäisi olla koko ajan.Ja sitten se kunnollinen perusmies jätetään...ja sitten vuosien päästä, kun olemme valmiita rauhoittumaan ja asettumaan aloillemme, me muistamme sen mitä olemme taaksemme jättäneet.????

Voisit ehkä kertoa miehellesi mitä päässäsi pyörii, harkitse kuitenkin tarkoin mitä sanot...Mutta voisitte kenties yhdessä virkistää parisuhdettanne ja etsiä uusia ulottuvuuksia.

Toivon sinulle kaikkea hyvää ja toivottavasti saat elämäsi asettumaan mieleiselläsi tavalla!

 

[mielipide tuollaisesta suhteesta]

Haluat vielä elää, enemmistö ihmisistä kyllästyy elää parisuhteessa, ei sille voi mitään mutta, itsekin lopetin 3 vuotis suhteen samaa rutiinia , tottunut toisen naamaan , ihan kiva mies oli, mutta lopulla meistä tuli enemmän kavereita kuin pari, ulkonäköni mulla alkoi mennä ihan kaivoon, koska jos ei kasvitkaan saa vettä se kuihtuu, näin on ihmistenkin kanssa olen huomannut toisistakin naisista, mutta sitten kun minusta tuli sinkku, huh, kas kummaa aloin ihan kukkia silmissä, silmät ja koko olemus alkoi taas loistaa, koska otin oikean päätöksen ja lopetin suhteen ;D
En voi kieltää kyllä sinkkuelämä on ihanaa varsikin jos menee suhteesta pois jossa tuntuu että, sitä ollaan vain kavereita , en halua elää tuolleen koko loppuelämäni ja pelkää ettei tule muka toista miestä, vaikka rakastinkin sitä miestä, lähdin ja mielummin yksin sitten ja ottaa sen riskin.
En kadu yhtään, haluan elää! on komeita mies vientiä paljon pitänee vaan nauttia niin kauan kun voi! ;D

 

[Huonojakin kokemuksia]

Voin "luvata", että hyviä miehiä ei kasva puissa. Oletko valmis kohtaamaan mahdollisesti väkivaltaa, pettämistä, alkoholismia yms. Tosi on, että näitä ominaisuuksia voi tulla mieheen kuin naiseenkin parisuhteen edetessä. Kun on kimpassa ns. hyvän miehen kanssa niin unohtaa helposti sen, että huonomminkin voisi olla.

Kun käy yksin ulkona ja ottaa vähän alkoholia niin itselläni ainakin tämä euforinen fiilis vaatii sitten sen oman kullankin siihen kainaloon ja pientä pussailua ja halailua, joten en käy mielellään yksin ulkona. Houkutus langeta viinaksissa johonkin paskempaan pelottaa.

Kehujia tässä maailmassa riittää, mutta onko heistä antoisaan parisuhteeseen.

Itse testaan parisuhdetta heikolla hetkellä sillä ajatuksella, että miltä minusta tuntuisi jos kaverini olisi jonkun toisen naisen kanssa ja niin kauan kun se ajatus tuntuu kamalalta, ei ole syytä lähteä etsimään uutta.

Jos haet vain seikkailua niin ehkä on parempi vapauttaa hyvä miehesi sellaiselle joka osaa häntä arvostaa?

 

[pallontallaaja]

Tilanteesi syntyyn on muutama mahdollisuus;
-Olette tulleet siihen vaiheeseen suhteessanne joka tulee jokaisessa suhteessa eli alkaa arjen sietäminen ja se on se tärkein juttu suhteessa elää ja sietää toista arjessa jota elämä kuitenkin on 90 %.
Tässä vaiheessa saattaa tulla tunne, että ei enää rakasta toista vaikka kyse onkin vaan siitä, että suurin tunne ja intohimo on laantunut.

Saattaa olla, että olet valinnut väärän kumppanin.

Tai sitten et ole oikeasti elänyt tarpeeksi tietääksesi mitä haluat.

Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle ja se sinun on tehtävä sillä et voi sekä säästää, että syödä kakkua.

Ole kuitenkin sen verran aikuinen ja vastuullinen, ettet ala pettämään kumppaniasi hänen selkänsä takana, se ei ole reilua vaan hyvin itsekästä. Se aiheuttaa turhaa kärsimystä ja pitää antaa myös toiselle mahdollisuuden jatkaa elämäänsä.



-Tai sitten olet valinnut väärän kumppanin.

 

[ex-ikäneito]

Löysin mieheni suht myöhäisessä vaiheessa, jolloin olin jo ajat sitten ohittanut aktiivisimman pariutumisvaiheen samoin kuin suvunjatkamisvietin. Minulla ei ollut intoa, kiinnostusta, tarvetta, halua sitoutua kehenkään ja kukaan ei oikein tuntunut sopivalta. Kyllä miehet tosi mukavia olivat, ihania suorastaan, mutta suhteet jäivät hyvin lyhyiksi ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Sen vuoksi uskon, että ihminen kypsyy parisuhteeseen hyvin yksilöllisesti, eikä kukaan ole siihen liian nuori tai liian vanha.

Parisuhde on pitkälle myös tahtomista, haluamista yrittää, myös sitä kaveruuttakin, joten jos ne tuntuvat asioilta jotka hapristavat suhdettasi mieheesi et todennäköisesti ole vielä oikeassa paikassa. Elämää ei kannata pelätä ja kun uskoo, että asiat kääntyvät hyväksi niin ne ihan varmasti kääntyvät. Eli jos sinkkuelämä kutkuttaa mieltäsi anna palaa!

Voi luvata, ettet tule vanhemmiten katumaan jos kuuntelet mitä itsekin haluat. Kaikissa päätöksissä on aina riskinsä ja jos niitä pelkää ei kannata sitten haaveillakaan mistään

 

[saman kokenut]

Olen ollut sinun tilanteessasi. Voin sanoa, että tuntemuksesi ei mene ohi, vaikka haluaisitkin, koska ihan koko ajan vuodesta toiseen kalvaa se tunne, että parempikin mies olisi ehkä jossain tarjolla, mutta pelkää yksinjäämistä ja sitä, ettei sitten kelpaakaan kenellekään. Ongelma on mielestäni juuri niissä suhteissa, joissa ei ole kokemusta paljon miehistä, vaan suunnilleen ekan kelvollisen kumppanin kanssa alkaa suunnittelemaan yhteenmuuttoa, häitä ja vauvaa.

Jokaisessa ihmisessä on omat hyvät ja omat huonot puolensa. Baarissa ja illanistujaisissa ihmisistä näkee yleensä vain ne parhaat puolet. Siellä ei saa käsitystä heidän rahankäsittelykyvystä, siivousinnokkuudesta, kunnioituksesta, arvostuksesta, kyvystä puhua vaikeistakin asioista jne. Toki osa miehistä yrittää kaikkensa, jotta saa puhumalla kammettua naisen sänkyynsä.

Omalla kohdallani tilanne ajautui vääjäämättä siihen, että hain eroa. Uuden miehen etsiminen on ollut innokasta, mutta vaikeaa. Hyvää miestä on vaikea löytää nelikymppisenä, koska vapaista miehistä moni on kyvytön parisuhteeseen (alkoholisti, pettäjä, tunteeton ja itsekäs, kyllästyy helposti, luottotiedoton, peliongelmainen jne). Silti omalla kohdallani ero oli välttämättömyys. Tietysti olisi jo aikoinaan pitänyt olla itsekkäämpi, mutta itsetuntoni oli niin huono, etten uskaltanut erota. Vuosi vuoden jälkeen eroaminen hyvästä miehestä on kuitenkin vaikeampaa ja vaikeampaa.

Uskon, että jos tuntemuksesi voimistuvat, niin päädyt joko lopulliseen eroon tai haluat suhteesta mietintätaukoa joiksikin kuukausiksi.

 

[why]

Tuntuu että on vähän ehkä turha kirjoittaa kun on näin nuori eikä mitään varsinaista ongelmaa ole (monella täällä on paljon pahempia ongelmia), mutta kirjoitan silti koska tuntuu tehdä? Viettääkö turvallista elämää turvallisessa suhteessa vai aloittaa riehakas sinkkuelämä? Auttakaa joku.

Voisitteko pitää vaikka taukoa ja yhteisesti sopia että kumpikin saa käydä "vieraissa"..

 

[Mikä teidät yhdisti]

Keskustele miehesi kanssa. Keskustelkaa, mitä hyvää teidän suhteessanne on. Mitä rakastat hänessä? Mitä kivaa voitte tehdä yhdessä? Asutte yhdessä ja olette mahdollisesti vähentäneet treffeillä käyntiä keskenänne. Mitä te teitte silloin alussa, kun järjestitte tapaamisia. Mitä te odotatte tulevaisuudelta. Missä toivot mieheltäsi kannustusta. Toivotko hänen sanovat useammin, että sinulla on nätti tukka. Osallistutteko molemmat kodinhoitoon? Onko uskonnolla teille sama merkitys? Keitä yhteisiä tuttuja teillä on.

Tänään satuin lukemaan uusinta Kauneus ja terveys -lehteä poliklinikalla. Käy ostamassa se. Tehkää se parisuhdetesti ja lukekaa ne jutut. Varmasti saat vinkkejä, miten edetä suhteessa hyvän ja rakkaan miehen kanssa. Hän saa myös vinkkejä.

 

[Yli kolmekymppinen]

Mä kyllä ihmettelen kun ollaan oltu kohta 8 vuotta mieheni kanssa yhdessä ja kaikenlaista ollaan koettu, meidän suhde on kumppanuutta, ystävyyttä, lojaalia, erotiikkaa, hauskanpitoa. Suuria tunteita ei ole enää ollut intohimon laannuttua, mutta silti arki on ihanaa ja tasapainoista. Mitä ihmiset luulee että oikea rakkaus on? Musta suhteen suurin testi on kun arki astuu kuvaan 3-6 vuoden yhdessä olon jälkeen, toinen tuntuu itsestään selvyydeltä ja muiden imartelut makealta.

Olet tietysti nuori, mutta kannattaa muistaa ettei se ruoho ole välttämättä edes vihreää siellä aidan toisella puolella. Joskus saattaa jopa tuntua ettei rakasta toista ollenkaan, mutta sepä onkin parasta että suhteen kehittyessä ja kun siihen nähdään paljon vaivaa ja työtä, tulee se hetki että rakastuu toiseen kovemmin.

Se että olette nuoria, kuitenkin väistämättä tekee sen että ne omat "virheet"/kokeilut elämässä tehdään juuri siksi että joskus vaan pitää hakata päätä seinään, niin oppii arvostamaan sitä elämän oikeaa puolta.

Sadun prinnsi on se joka kestää katsoa sua vielä vanhana ja joka kriiseistä huolimatta on lojaali, rehellinen ja uskollinen tai ainakin valmis taistelemaan suhteen puolesta.

Mulla on hyvä suhde mieheeni ja tiedän että jos eroaisin voisin löytää uuden rakkauden jonka kanssa olisi alun huumaa ja lopulta ihan samanlaista kuin nykyisen miehen kanssa. Turha haihattelu vie vain vaikeuksiin.

 

[hmm....]

Mielestäni kyse on paljolti siitä, kuinka rakastuneita ja "hulluina" toisiinne alunperin olitte. Itse seurustelin jopa 7 vuotta (18 vuotiaasta 25-vuotiaaksi) miehen kanssa, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna en ollut oikeastaan missään vaiheessa hirveän rakastunut häneen. Aloimme seurustelemaan koska hän oli täysin ihastunut minuun ja ehkä hänen ihailunsa tuntui minusta niin kivalta. Hän oli toki mahtava tyyppi ja toki rakastin häntä. Mutta se oli sellaista toiseen tottumista ja sitä myötä tullutta rakkautta. Alitajunnassani tunsin suhteen loppuaikoina hyvin vahvasti tykyttävän ajatuksen siitä, että hän ei ole minulle oikea. Lopullisesti pystyin asian myöntämään vasta kun tapasin miehen, johon hullaannuin ja rakastuin 110%. Nyt olen ollut uuden rakkauteni kanssa melkein kaksi vuotta. Ensihuuman liittynyt uutuudenviehätys on tietysti jo laantunut hieman, mutta intohimoa on edelleen aivan kuin alussa. Välillä tuntuu, että intohimo on jopa ajan tuoman turvallisuuden myötä kasvanut aivan uusiin ulottuvuuksiin. Eli oman kokemukseni perusteella sanoisin, että jos suhteen alussa on todella ollut sellaista elämää suurempaa rakkautta, intohimoa ja kemiaa, se kyllä kantaa pitkälle, vaikka arki astuisikin jo kuvaan. Jos sydän ei ole missään vaiheessa ollut mukana hommassa täysillä, ajan myötä suhteen ulkopuoliset houkutukset alkavat käydä vastustamattomiksi... Kannattaa kuitenkin ottaa vastuu omasta elämästä ja olla reilu omalle kumppanille. Ota asia puheeksi, ole rehellinen.

 

[no]

olipa hyvä provo, mielikuvitusta enemmän kehiin

 

[Kristallipallo-Elli]

Voi, kuulostat ihan minulta muutama vuosi takaperin.

Oli ihana mies, luotettava, olisi ollut rakastava kumppani ja hyvä isä... mutta mutta, tuntui juuri siltä että enemmän oltiin vain kavereita. Minun puoleltani, mies oli minuun ihan korviaan myöten rakastunut.

Meillä tilanne päättyi eroon. Ihastuin toiseen, yritin taistella tuntemuksiani vastaan, lopulta luovutin. Ei sen suuren ihastuksenkaan kanssa lopulta toiminut kuin pari vuotta ja tämän eron jälkeen sinkkuilin seuraavat 2,5 vuotta.

Voin sanoa, että minulle teki hyvää kokeille sinkkuna oloa, en ollut sitä aiemmin aikuisiällä (teinivuosien jälkeen) tehnyt. Sain miettiä rauhassa, mitä haluan elämältäni. Opiskelin loppuun, aloitin uran, vietin villejä menovuosia.

Toisaalta otin ison riskin. Kuten jotkut aikaisemmat vastaajat sanoivat, hyviä miehiä ei todellakaan kasva puissa. Suurin osa miehistä joita sinkkuaikanani tapailin olivat ainakin minulle täysin epäsopivia. Epäluotettavia, itsekkäitä, tylsiä, liian erilaisia, sitoutumiskammoisia... tai eivät tykänneet minusta pidempään kuin muutamat treffit.

Kunnes sitten löysin nykyiseni - kaikin puolin kunnon mies, mutta vatsanpohjassa kutittaa silti suloisesti. Häät on suunnitteilla ja vauvoistakin ollaan puhuttu, eikä enää yhtään tunnu siltä, että parempaa voisi etsiskellä.

Kristallipalloa ei ole minullakaan sinulle antaa, mutta tämän verran omista kokemuksistani. Tsemppiä!

 

[markeirmeli]

Nuo ovat aivan normaaleja nuoruuteen kuuluvia tuntemuksia. Sinun iässäsi olisi ehkä viisainta elää sitä nuoruutta täysillä eikä vielä sitoutua kovin lopullisesti. Ei jää sitten harmittamaan kun ei tullut nuorena mentyä, se voi sitten nelikymppisenä ryöstäytyä "uuden nuoruuden" etsimiseksi. Sitten kun on lisää elämänkokemusta ja siltä tuntuu, voi asettua aloilleen, mutta se ei ole ehkä sinun kohdallasi tarpeen vielä. Keskustelkaa ja sopikaa miten toimitte, pidättekö taukoa vai kuljetteko omia teitänne. Avoimuus kannattaa. Iloista kesää sinulle!

 

[Laura20]

Voi kiitos kaikille jotka olette viitsineet vastata Olen nyt miettinyt tätä asiaa koko viikon enkä vieläkään tiedä mitä tehdä, mutta tiedän ettei näinkään voi jatkua. Olen aika samaa mieltä "markeirmelin" kanssa siitä, että oikeastaan tämän ikäisenä pitäisi elää nuoruutta täysillä, koska voin melkein 99% varmasti sanoa että tulen katumaan vanhempana jos nyt sitoudun jo täysin. "hmm..." sanoi myös aika hyvin siitä että jos alussa on ollut sitä rakkauden huumaa ja ollut tunteet pelissä oikein täysillä, silloin suhde varmasti kestää arjenkin paremmin. Ja kun aloin miettiä tuota, huomasin että samassa tilanteessa taidan vähän olla kuin "hmm..." oli. Mies on aina ollut aivan rakastunut, mutta itse taisin aluksikin ajatella että ainahan sitä voi kokeilla ja olin imarreltu huomiosta.

Kai tässä vain pitäisi nostaa kissa pöydälle ja keskustella ihan reilusti. En tietenkään haluaisi että välit menisivät täysin poikki, koska kuten sanoin olemme hyviä kavereita/ ystäviä. Puhumme kaikesta ja välillä tuntuu kuin keskustelisin jonkun tyttökaverini kanssa Olen vain sen verran romantikko ja muutenkin hiukan hölmö ja nuori, että kaipaan muutakin kuin sitä turvallisuutta. Tiedän että täydellistä miestä ei ole olemassakaan, mutta eikö kuitenkin pitäisi yrittää löytää edes se paras mahdollinen. No, mutta jos ryhdyn sinkuksi, minusta tulee varmaan joku Sinkkuelämän Carrien ja Bridget Jonesin sekoitus Saa nähdä miten tässä käy...

 

[Nainen, kohta 30 v]

Kuullostaa ehkä ylimieliseltä, mutta minua on aina kovasti jotenkin säälittäneet ne nuoret naiset, jotka pariutuvat alle parikymppisenä ja siinä 20-vuotiaana alkavat leikkimään kotia ja perhettä. Miksi ihmeessä? Miksi se ei voi odottaa vaikka kymmenellä vuodella?

Parikymppisenä minulla oli ihan hyvä mies (tai poikahan hän oli oikeastaan!) ja vuoden seurustelun jälkeen oli aika muuttaa yhteen ja alkaa yhteinen kotileikki. Alkuun se oli kivaa ja jännää. Oli tosi aikuinen olo. Suunniteltiin häitä, lapsia, tulevaa kesämökkiä jne. Sitten alkoi ahdistaa. Tuntui, etten ollut vielä elänyt omaa nuorta elämääni ja samassa jo kuitenkin elin keski-ikäisten vanhempieni elämää! Niinpä jätin tuon "hyvän poikaystävän" ja vaihdoin keski-ikäisen elämäntyylini opiskelijasinkun vauhdikkaaseen elämään enkä ole päivääkään katunut

Mielestäni perinteinen opiskelija-elämä soluasuntoineen, opiskelijabileineen ja "akateemisine vapauksineen" on sellainen elämänvaihe joka vain pitää kokea. Miksi silloin pitäisi elää vakavassa parisuhteessa, etenkään jos se ei tunnu hyvältä? Eikö avoliiton ja vakavan suhteen voi alkaa myöhemminkin? Pitäisikö nuoruusaika kärvistellä epätyydyttävässä suhteessa, että sitten joskus tulevaisuudessa olisi joku ns. kunnon mies?

 

[Nainen, kohta 30 v]

Niin ja lisään vielä tuohon äskeiseen viestiini: tällä hetkellä, kohta kolmekymppisenä, olen vakiintumassa "hyvän miehen" kanssa. "Villit" opiskeluvuodet ovat tosiaan jääneet taakse, mutta opiskeluvuosilta jäi ihan mielettömän hyvät muistot Miten monta kokemusta köyhempi olisinkaan, jos olisin silloin tyytynyt ihan hyvään mutta tylsään suhteeseeni...

 

[minätäällävaan]

Laura20: Tuntemuksesi ovat monessa kohtaa samanlaiset kuin omani. Olen ollut saman miehen kanssa pian kymmenen vuotta, suhde alkoi parikymppisenä.

Jo jonkin aikaa oli tuntunut, että olemme enemmän kämppäkavereita kuin parisuhteessa. Viihdyimme ihan hyvin yhdessä, mutta juuri sen enempää suhteessa ei ollut. Miehelleni riitti, että hän tiesi minun olevan paikalla, minä olisin kaivannut enemmän läheisyyttä, romantiikkaa, huomioimista jne.

Erään miehen kanssa tunsimme voimakasta vetoa toisiimme ja ehkä taustalla oli ihan aitoa kiinnostusta ja jopa välittämistä. Teimme kuitenkin yhdessä päätöksen, että tämä suhde ei etene pettämisen asteelle. Kummallakin oli vakituinen, pitkäaikainen parisuhde, emmekä halunneet tuottaa kärsimystä läheisillemme. Leikittelimme ajatuksella, että eroaisimme kumpikin tahoillamme ja aloittaisimme yhteisen elämän. Tämäkin jäi vain ajatuksella leikittelyn asteelle, sillä kumpikin oli sitä mieltä, että pidemmän päälle meidän suhteemme tuskin kestäisi. Elämämme ovat sen verran erilaiset.

Tästä kaikesta on jo jonkin aikaa. Välillä on tehnyt sisimmässä todella kipeää kun olen ajatellut tätä toista miestä. Samalla olen kuitenkin yrittänyt olla erityisen kiltti miehelleni ja herätellä hänet kiinnostumaan minusta uudelleen. Olen "vaatinut" häneltä huomiota ja olemme kosketelleet toisiamme samaan tapaan kuin suhteen alkuvaiheessa. Se on tuntunut taivaalliselta.

Tulevaisuudestahan ei ikinä tiedä. Olen kuitenkin päättänyt yrittää tehdä töitä tämän parisuhteen eteen.

 

[salainen näkijä]

Olet valintojen edessä nainen! Mieti tarkkaan mitä SINÄ haluat elämältä, sillä tulet saamaan sen mitä eniten haluat elämältäsi = vastaus on sinussa! Vain sinä itse tiedät mitä haluat ja juuri tämä hetki johdattaa sinua tulevaisuuteen ja siihen mitä toivot sisimmässäsi. Ehdoitus: tee lista mitä SINÄ haluat elämässäsi saavuttaa, kirjoita se paperille jos niin on helpompi. Punnitse asioita. Sinussa on kauneutta sekä voimaa! Luota itseesi ja vaistoosi joka sinua johdattaa tälläkin hetkellä. Ja jos et tiedä mitä haluat, pyydä! Pyydä että sinua johdatetaan oikeaan suuntaan ja näin vastaus on silmiesi edessä! Sinä olet juuri sitä mitä tahdot, sinä olet ikuisuus, sinussa on vastaus jokaiseen kysymykseen..olet tälläkin hetkellä juuri sitä mitä tahdot!! Opettele rakastamaan itseäsi enenmän ja tunne se sisimmäsi! Rakkaus on suurin voima maailmassa, vai onko..? Ehkäpä suurin voima on VALINTA?
VALINTA siitä että voit rakastaa tai olla rakastamatta. Sinä itse tiedät vastaukset koska sinussa piilee salainen voima joka tietää kaiken. mitä ikinä valitset, et ole koskaan yksin ja tiedä myöskin se että et voi väärin valita, valinta johdattaa sinua parempaan, niinkuin jo itse tiesitkin!
rakkaudella: salainen näkijä..

 

[ninni20]

Laura20, mulla aivan sama tilanne, tosin ei olla asuttu yhdessä kun puoli vuotta.
Olen ahdistunut kun mietin että tässäkö tämä nyt oli.

Mies on minuun korviaan myöten rakastunut ja melkein pelkään hänen reaktiotaan kun kerron ajatuksistani hänelle...

Olin ihastumisen ja ensimmäisen poikaystäväni huumassa kun päätimme muuttaa yhteen, ja nyt todellakin ahdistaa.
Olemme vasta pikkuhiljaa tutustuneet kunnolla ja olen tullut siihen tulokseen että tässä ei taida olla elämäni mies, vaikka hyvä ja hellä onkin.

Erilleen muutto vain tekee erosta kipeämmän, kuin jos emme olisi lainkaan vielä muutaneet yhteen.
Nyyh.
Mitäs menin kiirehtimään.

 

[Tuttua ja turvallista]

Minä olen aina ihmetellyt sitä miksi ihmiset kyllästyvät suhteissaan niin nopeasti. Miksi alkuhuuman laannuttua mietitäänkin, että tässäkö kaikki olikin ja kaivataan uutta ja ihanaa. Varmaankin olen aika tasainen ihminen enkä mitenkään kaipaa jännitystä elämääni ylipäänkään, mutta minusta on ihanaa, että mieheni tuntee minut perinpohjin ja samoin minä hänet. Vuosien yhdessäolon jälkeenkään en ole koskaan kaivannut muuta, vaikka kaikenlaisia vastoinkäymisiäkin on tietenkin ollut. Minusta se vaihe, kun suhde on uusi (ja pitäisi olla kai tosi ihana) on rasittava, kun molemmat ovat vielä periaatteessa vieraita toisilleen. Koko ajan pitää yrittää olla parhaimmillaan. Nykyisin voi kaikessa rauhassa olla raivostuttavan ärsyttävä joskus ja mies ymmärtää ottaa sen niin, että se menee ohi nopeasti kuitenkin. Eikä tarvitse koko ajan olla täydessä tällingissä, saunan jälkeen voi aivan hyvin olla kirkuvan punainen eikä tarvitse stressata siitä, että mitähän se mies nytkin minusta ajattelee. Minä nautin tutusta ja turvallisesta suhteesta enkä haikaile mitään alkuhuumaa enää. Tietysti jos on vakuuttunut siitä, että valittu mies on Se Väärä, on varmasti parempi ottaa riski Sen Oikean löytämiseksi, mutta jos kaipaa pelkkää rakastumisen huumaa, olisin sitä mieltä, että ei se vaihtamalla parane mieskään, voi käydä jopa päinvastoin.

 

[ninni20]

.. ei sitä ole niin ikävä, mutta itseäni kaivertaa se että tässä ei ehkä olekaan Se Oikea.

Arjen pikku kitinä ei haittaa, mutta kun suurissa linjoissa tuntuu olevan vikaa niin ahdistaa.
Tuntuu pahalta sanoa mutta haluan fiksumman, avarakatseisemman ja ei-niin-lapsellisen miehen.
Saatan olla nirso, mutta tähän en voi jäädä kun tuntuu niin väärältä.

Mietityttää kyllä kovasti että miten on mahdollista että tajuan tämän nyt vasta?
Miten olen voinut olla näin sokea?
Olinko koko ajan hieman epävarma sisimmässäni?

Miten alkuperäisellä kirjoittajalla menee?