Se Väärä?

[Ei sankariainesta]

Nyt on aivan pakko kirjoittaa tänne, kun tuntuu, että koko elämäni on ajautunut umpikujaan. Olen kuin vankilassa, en näe mitään ulospääsyä, eikä ole ainuttakaan ihmistä kenelle puhua tästä asiasta.

Olen alle kolmikymppinen nainen, vaimo ja pienen lapsen äiti. Astelin alttarille uskoen, että siinä on se mies, jota tulen aina rakastamaan. Kun lapsi ilmoitti tulostaan, olimme todella onnellisia ja lapsi oli suunniteltu ja toivottu.

Vähän ennen vauvan syntymää miehessä alkoi kuitenkin jokin muuttua. Kai se oli jonkinlaista rimakauhua. Vauvavuosi romahdutti kaikki kuvitelmani perheestä, jossa vanhemmat kunnioittavat toisiaan ja jakavat vastuun kuin kaksi aikuista ihmistä. Mieheni käyttäytyi kuin pahainen kakara, minä sain kaiken vastuun lapsesta, kotitöistä ja töihin palattuani vielä perheen rahataloudestakin iso osa on kaatunut niskaani. Kiitokseksi tästä kaikesta mieheni on tiuskinut ja välillä haistatellut minulle kun olen yrittänyt puhua asioista.

Tuntui, kuin minulta olisi vedetty matto alta. Tuo aika sai pikkuhiljaa kaikki tunteeni kuolemaan. Nyt ei ole jäljellä enää muuta kuin välinpitämättömyyttä - tehköön mitä tekee, minä en välitä. Ilmeisesti mies on huomannut tämän muutoksen minussa, ja muuttunut jälleen aika paljon siihen suuntaan, mitä naimisiin menomme aikaan oli. Haluaisin taas rakastaa miestäni, mutta kaikista yrityksistä huolimatta en pysty tuntemaan häntä kohtaan mitään. Järkeni haluaisi jatkaa, mutta tunnepuoli tuskin enää tuosta virkistyy. Seksi on yhtä tyhjän kanssa, suostun siihen ainoastaan siksi, että mies antaisi minun taas olla vähän aikaa rauhassa, ja itseni hoitelen salaa suihkun puolella.

Olen luonteeltani itsenäinen, ja voisin elää ilman miestäni / ketään muutakaan miestä. Olen pari kertaa sanonut miehelleni, että nyt saat lähteä lopullisesti, mutta kun tuo ei halua lähteä... Mitä ihmettä oikein tekisin. Nyt meillä menee näitä tunteitani lukuun ottamatta ihan ok, ja lapsen takia haluaisin jatkaa. Enkä haluaisi satuttaa ketään, vaikka minuun itseeni sattuukin joka hetki.

Haluaisin mielipiteitä siitä, kuinka kauan vielä kannattaa yrittää jaksaa, jos vaikka rakkaus löytyisi vielä (en usko, kateissa on ollut jo pari vuotta). Ja kannattaako loppuelämänsä elää tällä tavalla ikään kuin vankina, eikä koskaan saada kokea mitään muuta. En tarkoita sillä muulla edes välttämättä toisia miehiä, vaan edes omaa rauhaa, itsenäisyyttä ja tilaa hengittää... Olisihan se hienoa löytää rinnalle rakastava, aikuinen mies. Mutta en taida tämän koettelemuksen jälkeen enää koskaan uskaltaa sitoa itseäni kehenkään, jos vain tästä pinteestä pääsen.

Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea tämän pitkän tilitykseni loppuun asti.

 

[Nainen]

Älä anna oman elämäsi valua hukkaan miehen takia Vaikka teillä on yhteinen lapsi, niin hänellä on vanhemmat vaikka eroaisittekin Itse elin yli 10v sellaisessa liitossa missä kaikki oli minun hoidettava, paitsi tietysti kaljan juonti ja kavereiden kanssa meneminen Nyt on jo reilu 3 vuotta kun erosimme ja joka päivästä olen nauttinut Ystäviä olemme vieläkin, mutta kumpikin tietää että paluuta entiseen ei ole

 

[Madeleine]

Hmm, ikävä tilanne. Mutta kyllä se rehellisyys itseään kohtaan palvelee koko perheen etua. Teeskentely nyt ainakin tappaa ne viimeisetkin todelliset tunteet. Eli kun rohkeasti uskallat astua tuolta mukavuusvyöhykkeeltä tuntemattomaan...kun vihdoin voit hengittää vapaasti, myös lapsesi vaistoaa sen. Itse teet ratkaisusi ja valitset aikataulusi, mutta pitkittynyt ahdistus kyllä heijastuu myös lapseesi.

Jonkinlainen kauhun tasapainohan teillä nyt kotona kuulostaisi olevan. Itseäsi älä uhraa ikuisuuksiin, se nyt ainakin on lapselle huono malli ja toipumisesi voi lisäksi kestää pitkäänkin. Kuten sanotaan, vanhempien suhde on lapsen koti. Elämä on muutosta, älä pelkää. Kyllä sitä laatuelämää riittää sekä sinulle, että miehellesi - joskin mahdollisesti eri osoitteissa.

Ja vielä tuli mieleeni että jos mies noin ailahtelevainen, ihan mahdollisena pitäisin että jos tunteesi lämpenevätkin, alkaa taas pitää saavutettuna etuna ja uudelleen tympiintyy sinuun. Tällä hetkellähän olet haaste hänelle, eli jonkinlaisesta pelistä näyttää olevan kyse. Taitaa olla tosiaan hieman kypsymätön.

Ja sitten humpuukiosastoon: rukoile vaikket uskoisikaan; kysy korttitaitureilta antavatko tarotit neuvoja; pyydä parantajilta valoa. Ei tee mitään haittaakaan nämä ja ainakin saat jotain positiivista ajateltavaa

 

[mies]

Tuntuu oudolta, että voit noin kirkkain silmin väittää, että kaikki vika on miehessä. Minusta sinä ohitat kokonaan raskausajan muutokset sinussa ja lapsen syntymän jälkeisen ajan, jolloin sinä elit vain lapsellesi ja juuri sinä aikana mies oireili. Tuntuu myös oudolta, että miehen tunne-elämä ei voisi reagoida asioihinne ja outoa, että kun mies ymmärtää mitä on menettämässä, niin hänellä ei ole mahdollisuutta korjata tilannetta osaltaan.
Voin myös kertoa, että kapakasta on vaikea etsiä uutta isää lapsellesi ja jokainen suhde käy lävitse kasvukivut ja ne ovat sitä vaikeampia mitä itsenäisempiä ihmiset ovat. Eli kyllä kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, etsi niistä paras. Minä korjaisin vakavissani vanhaa, se on tahtoasia.

 

[sh]

Alkup. kirjoitti kykenevänsä elämään ilman miestäkin, joten "mies" ajatteli omalla tavallaan naisen estivän kapakasta uutta isää lapselleen.
Tiedän liian monta katkeraa avioparia, jotka ovat jatkaneet yhdessä, koska niin kuuluu tehdä. Ja ajatellaan, ettei lapsen takia saa erota. No, jos parisuhde kitkaa, vaistoaa sen lapsikin.
Olen nähnyt senkin, että hetkeksi parisuhde voi korjaantua, mutta ajastaan palataan samaan suohon. Jokainen tekee tietty oman päätöksensä.
Miehissä on kyllä sellainen jännä piirre, että naisen halutessa edes jonkinlaista itsenäisyyttä ripustaudutaan kiinni, aletaan olla huomaavaisia jne. Arki kuitenkin koittaa.

 

[mies]

"No, jos parisuhde kitkaa, vaistoaa sen lapsikin. "

Tuo klisee on kyllä niin kulunut kuin olla ja voi. Tietysti jos on väkivaltaa ja alkoholismia, niin siinä voivat lapsetkin kärsiä. Mutta jos eron syynä on lapsen etu, kun äiti ei ole tyytyväinen mieheensä, niin ollaan niin metsässä kuin voidaan. Eikö ratkaisu ole se, että lapsi näkisi vanhempiensa korjaavan suhteen, eikä lasta ajettaisi yksinhuoltajuuteen. On sanomattakin selvää, että yksinhuoltaja ei pysty antamaan lapselle sitä turvaa, minkä hän saa kahden vanhemman perheessä. Toivon, että äidin oikuttelutapauksissa ei käytettäisi lapsen etua eron syynä.

 

[Zen]

Kysymys 'miehelle':
Miksi miehen pitäisi saada käyttäytyä raskausaikana ja lapsen saannin jälkeen kuin pahainen kakara?
Tuskin voidaan puhua äidin oikuttelusta tässä tapauksessa, eiköhän oikuttelijana ole toiminnut mies.
Onneksi on myös todellisia Miehiä - kuten aviomieheni - jotka ymmärtävät, että lapset muuttavat parisuhdetta ja on tehnyt parhaansa, että muutos on ollut pelkästään parempaan suuntaan.

 

[Kuukkeli]

Jokaisessa parisuhteessa on ihan varmasti myötä- ja vastamäkiä, hyviä ja huonoja kausia. Pitkän parisuhteen salaisuus onkin mielestäni halu yrittää ja sietokyky jota vaaditaan tämän tästä. Ei taida olla olemassa mitään elokuvien "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" -tarinoita. Tai jos niitä on niin ne on harvassa. Olen itse ollut hmm...haastavassa parisuhteessa reilut 15 v, muksujakin on. Kuvioihin mahtuu haluttomuutta, pettämistä, mutta myös halua yrittää. Silloin kun on mennyt kaikki törmäyskurssille on menty hakemaan apua vaikkapa pariterapiasta. Ei se rakkaus aina roihua siellä taustalla ja parisuhteen eteen joutuu tekemään paljon töitä. Jokainen joutuu sen vain kohdallaan punnitsemaan että milloin jatkaa ja milloin luovuttaa. Itse sanoisin että luovuttaminen on itse asiassa helpompaa kuin suhteen työstäminen karikoista. Eikä sitä sitten jälkeenpäin edes tiedä että oliko sitä järkeä pelastaakkaan kun seuraavaa karikko iskee...*huokaus*. Ei ole helppoa ihmisen elämä =).

 

[Kokemuksella]

Olen miehen kanssa samalla linjalla sen suhteen, että on outoa, ettei ap. mieti ollenkaan omaa osuuttaan asiaan. Vai voinkohan sanoa outoa, kun itse olen tehnyt aiemmin saman virheen.

Kun erosin ensimmäisestä miehestäni, laitoin kaiken syyn hänen alkoholinkäyttönsä piikkiin. Minussahan ei ollut mitään vikaa. En sen enempää etsinyt sitä omaa osuuttani ja käynyt eroa läpi.

Sitten menin myöhemmin uudelleen naimisiin. Kymmenen vuoden jälkeen alkoivat ongelmat. Terapeutillakin kävin ja hänen avulla huomasin toistaneeni aivan samaa kaavaa kuin aikaisemminkin.

Minä sanoisin, että etsi se oma osuutesi ensin. Se ei välttämättä ole mikään perinteinen "vika" (esim. nalkuttaminen, pihtaus ym). Ilman tätä itsetutkiskelua tulet toistamaan samaa virhettä tulevissakin suhteissasi. Ja muista se, että toista et voi muuttaa. Kaikki muutos lähtee itsestä.

Vaikka ap sanoikin voivansa elää ilman miestä, niin toisessa lauseessa kirjoittaa, että "Olisihan se hienoa löytää rinnalle rakastava, aikuinen mies." eli se mies on kuitenkin haaveissa. Sanon senkin, että alle kolmekymppisenä on todella vaikeaa löytää sellaista miestä, joka osaa suhtautua toisen lapseen avoimesti ja hyväksyvästi. Mahdotonta se ei toki ole, mutta vaikeaa. Sitä saattaa sitten lopulta tyytyä vähempään, kun enää ei haluakaan olla yksin.

Kukaan muu ei pysty sinun puolesta päätöstäsi tekemään. Siinä vaiheessa, kun itse tiedät mitä tehdä ilman kenenkään muun mielipidettä ja olet yksin valmis kantamaan vastuun, voit jotain päätöksiä tehdä. Kannattaa kuitenkin ensin tehdä kaikkensa, ettei tarvitse myöhemmin katua. On lapsia, jotka kärsivät huomattavasti erosta, mutta on myös lapsia, joille se ei ole niin suuri asia. Riippuu siitä, miten asiat hoidetaan.

Suosittelen sinulle tutustumista väestöliiton sivuille http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/

 

[Yksinhuoltaja]

Lapsi on onnellinen kun äiti on onnellinen - se on fakta.

Jos äiti, eli se lapsen läheisin henkilö, voi suhteessa huonosti - masentuu, turhautuu ja kärsii ja itkeskelee päivisin, siitä kärsii taatusti myös lapsi. Itse olen eronnut alistetusta, huonosta suhteesta (ei väkivaltaa, toisia naisia eikä alkoholia syynä) ja voin sanoa, että meidän - minun ja lasten - elämänlaatu parani kertaheitolla. Lapset ovat saaneet kasvaa tasapainoisen, iloisen ja onnellisen vanhemman kanssa vaikkakin vain yhden. Minusta määrä ei korvaa laatua tässäkään asiassa. En ole itkenyt eroni jälkeen, yli 10 vuoteen, kertaakaan kuin ilosta. Silloin nukahdin joka ilta tyyny märkänä kyynelistä.

Uutta miestä en ole hakenut, ei ole ollut tarvetta ja sehän miehiä kismittää kun näkevät että nainen pärjääkin paremmin ilman heitä. Kyllä sitä oppii käyttämään porakonetta ja vaihtamaan auton renkaat, nainenkin.

Vanhempi lapsistani opiskelee teknillisessä korkeakoulussa, nuorempi on vielä lukiossa. Ovat sosiaalisia, terveitä, kivoja ja kohteliaita nuoria miehiä, joista voi olla ylpeä. Koskaan eivät ole tuottaneet minulle minkäänlaista mielipahaa tai harmia. Isänsä kanssa ovat ihan hyvissä väleissä.

 

[Esko]

Lapsi on onnellinen kun äiti on onnellinen - se on fakta.

Näinköhän on aina? Ex-vaimoni ei viihtynyt avioliitossa, koska tuli myöhäispuberteettiin ja halusi tehdä "Aikuisen Naisen Kypsän Ratkaisun" Suomeksi: harrasti salasuhteita, kunnes kärähti. Yritettiin vielä jatkaa liittoa käryn jälkeen, mutta koska nyt älysin seurailla tarkemmin exän menoja ja kännykänkäyttöä, sain kuulla olevani sairaalloisen mustasukkainen hullu. Exä halusi eron ja perusteli haluaan tutuille ja sukulaisille minun mustasukkaisuudellani ja että ei voi olla onnellinen jatkuvan epäilyksen alaisena.

Ero tuli ja nuorempi lapsista jäi äidilleen. Vanhempi tytär muutti yhteen poikakaverinsa kanssa. Siitäpä alkoikin sitten rumba. Miehiä kulki exän luona yökylässä kuin Stockmanin ovissa. Äiti oli onnellinen mutta oliko lapsi? Lopulta lapsi halusi itse muuttaa luokseni, koska "ei kestä niitä äijiä joka yö"

No nyt lapsikin on onnellinen ja äitikin on sitä tykönään (kai?)

 

[Alkuperäinen]

Suuret kiitokset vastauksistanne. On tosi helpottavaa saada uutta näkökulmaa, kun on niin kauan miettinyt asioita omassa päässään.

On ihan oikeutettua kysyä, eikö minussa itsessäni ole mitään vikaa. En oikeastaan ole tarkoittanut sellaistakaan kuvaa antaa, mutta myönnän, että siltä kirjoitukseni vaikutti. Kyllä minä olen omaan tilanteeseeni kaikkein suurin syyllinen, minun ei olisi pitänyt päästää asioita kehittymään tähän pisteeseen. Oma tunnekylmyyteni oli minulle alkuun vain keino suojautua mieheni loukkauksilta, mutta nyt siitä on jäänyt jonkinlainen pysyvä rooli. En tunnu pääsevän siitä enää irti, ja luultavasti se huolestuttaa miestänikin. Hän on yrittänyt kovasti parantaa käytöstään, ehkä hän vielä omalla tavallaan minua rakastaakin.

Mieheni suku vaikuttaa osaltaan asiaan. Siellä eroamista ei pidetä kovin hyväksyttävänä (kyse ei ole kuitenkaan uskonnollisuudesta).Sen seurauksena on iso liuta keski-ikäisiä pareja, jotka selvästi kokevat toisensa vastenmielisinä ja viettävät kaiken vapaa-aikansa erikseen, mutta ovat jostain ihmeen syystä kitkutelleet yhdessä. Yleinen ajatusmalli tuntuu olevan, että sama se, vaikka puoliso iljettää, kunhan ulospäin näyttää hyvältä. Miehellenikin on tärkeää, että kaikki luulevat meidän olevan unelmapari. Suurimmat riidat ovat tulleet, jos olen kertonut ongelmistamme jollekin. Siksi olenkin ajatellut, että saakoon mies sitten ulospäin täydellisen vaimon. En koskaan nalkuta, en vaadi juuri mitään, omaa aikaa hänellä on, ja jopa useimmat miehen kaverit pitävät minusta ja viihtyvät seurassani. Usein nuo kaverit ovatkin kuulemma kysyneet mieheltäni, että mistä noin ihania vaimoja saa.

Tämän kaiken vastapainoksi suhteemme on alkanut kuolla sisältä päin. Olen ehkä ulospäin hyvä vaimo, ja kotonakaan meillä ei ole juuri koskaan riitoja eikä näkyviä vaikeuksia. Kyse ei ole enää siitä, etteikö mies osaisi arvostaa minua. Olen itse pahassa umpikujassa itseni kanssa - eli suurin syypää tilanteeseen. Haluaisin, että saisin olla taas aidosti oma itseni. Alunperin en itse välittänyt, mitä muut meistä ajattelevat, vaan tärkeintä oli, että oltiin sinut toistemme kanssa. Mutta siinä me kaksi emme ole samoilla linjoilla...

 

[nainen]

"No, jos parisuhde kitkaa, vaistoaa sen lapsikin. "

Tuo klisee on kyllä niin kulunut kuin olla ja voi. Tietysti jos on väkivaltaa ja alkoholismia, niin siinä voivat lapsetkin kärsiä. Mutta jos eron syynä on lapsen etu, kun äiti ei ole tyytyväinen mieheensä, niin ollaan niin metsässä kuin voidaan. Eikö ratkaisu ole se, että lapsi näkisi vanhempiensa korjaavan suhteen, eikä lasta ajettaisi yksinhuoltajuuteen. On sanomattakin selvää, että yksinhuoltaja ei pysty antamaan lapselle sitä turvaa, minkä hän saa kahden vanhemman perheessä. Toivon, että äidin oikuttelutapauksissa ei käytettäisi lapsen etua eron syynä.

Ehkä on kulunut klisee, mutta totta tänäkin päivänä. Suurin osa onnettomista avioliitossa rämpijöistä on muita kuin alkoholisteja tai aggressivisia ihmisiä.
Elämä ei vaan suju jostain syystä. Joku pystyy korjaamaan tilanteen itse tai ammattilaisen turvin, pystyy, jos haluaa. Ellei tätä korjaushalua ole, on turha kitua huonossa liitossa.

 

[Milla]

Ap., kerronpa kokemukseni ja alleviivaan heti alkuun, että vain sinä voit ratkaista tilanteenne - emme me muut eikä ilmeisesti miehesikään. Siitä on hyvä lähteä.

Olin edellisessä suhteessa - tosin ilman lasta - kaksi vuotta. Erosin miehestä joulun alla. Syynä olivat samankaltaiset asiat, mistä sinäkin kerroit.

Mieheni alkoi muuttua siinä vaiheessa, kun elämäämme tuli (positiivinen) kriisi, miksi esim. lapsen tuloa voi mielestäni kutsua. Vähitellen iloisesta, rehdistä ja hauskasta miehestä tuli ilkeä, omistushaluinen ja arvaamaton. Kestin kehitystä puoli vuotta: annoin seksiä (jottei siitä tulisi riitaa), tein kotityöt ja oman vaativan palkkatyöni ja toimin lisäksi mieheni "viihdekeskuksena" keksien jatkuvasti uusia hauskuuksia. Ja sain palkaksi kaikenlaisia julmuuksia, miksi luen mm. nimittelyt ja alistamisen.

Olin - kuten sinäkin - sisältä kuollut ja aloin etääntyä miehestä. Hän loukkasi minua suuresti ja muodostin ikäänkuin näkymättömän muurin, minkä taakse kätkeydyin. Aloin elää ihan omaa sisäistä elämääni, kunnes lopulta kuitenkin totesin EI: minä olen ansainnut hyvän parisuhteen, minua tulee kunnioittaa, minä pärjään kyllä eikä mikään tekosyy saa minua pysymään yhdessä tämän ihmisen kanssa. Mies huomasi etäisyyden ja alkoi lähentyä jälleen, mutta minä en halunnut enää mukaan. Hän oli kutsunut minua rumilla nimillä ja osoittanut järkyttävää välinpitämättömyyttä. Voin antaa toki anteeksi, mutta en ikinä, ikinä voi jatkaa elämääni sellaisen ihmisen kanssa. Joten lähdin.

Mies on tietysti yrittänyt hurmata minua takaisin, hän on perustellut käytöstään kriisillä ja vaatinut, että "alkaisimme puhua ja käyttäytyä kuten aikuiset". Minä yritin tehdä niin parisuhteessamme, mutta nyt on liian myöhäistä.

Kun teet päätöstä, yritä nähdä miehesi käytös osana isompaa elämänmuutosta/ kriisiä ja mieti, voiko se olla hänen tapansa käsitellä sitä - ja haluatko sinä elää sellaisen ihmisen kanssa? Ansaitset olla oma itsesi, sehän on oikeastaan ainoa todellinen asia mitä meillä ihmisillä on. Saatko olla sitä nyt? Haluaisin sanoa tämän aivan suoraan: olet mielestäni vakavassa tilanteessa siksi, että tuollainen etääntyminen-lähentyminen -kuvio (vaikkakin näkyvämmin) liittyy esim. (psyykkisesti) väkivaltaisiin parisuhteisiin. Voit lukea lisää netistä parisuhteen valtadynamiikasta ja miettiä asiaa myös siltä kannalta. Voi todella hyvin olla, että sinussa on ollut vikaa. Se ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita sitä, että sinun pitäisi nyt vain alkaa muuttua ja sopeutua, ÄLÄ TEE NIIN!!!! Väsymisesi kertoo siitä, että tarvitset ratkaisun johonkin suuntaan, nopeasti.

Minä olen nyt todella onnellinen. Tapailen uutta mukavaa miestä, jatkan energisenä työtäni, jaksan olla läsnä läheisilleni - ja rakastan omaa seuraani Minä olen minä ja haluan olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka minusta tällaisena tykkäävät. Joten näin on hyvä.

Kirjoita lisää, jos se auttaa sinua. Rohkeutta ja iso halaus.

 

[Kokemuksella]

Ap, on hyvä, että olet miettinyt sitä omaa osuuttasikin. Sinun kirjoituksesi voisivat olla minun kirjoittamiani, niin läheltä ne liippaa. Mahtaisikohan sinunkin taakkana olla liika kiltteys? Kiltteys tiettyyn pisteeseen on ihan hyvä, mutta liika on liikaa tässäkin asiassa.

Suosittelen teille käyntiä parisuhdeterapiassa. Minusta teillä on vielä toivoa, koska sinä tiedostat tilanteen ja mies on yrittänyt parantaa tapansa. Me menimme sinne liian myöhään eikä asioita voinut enää korjata. Joka tapauksessa siitä oli hyötyä itseni kannalta.

Vaikka itse samassa tilanteessa erosin ja olen tilanteeseen tyytyväinen, en alkaisi koskaan toisille eroa suosittelemaan. Jokainen tilanne on kuitenkin niin erilainen, vaikka samanlaiselta vaikuttaakin.

 

[mies]

En minä voi olla niin julma, että päättäisin puolestasi, että eroa. Minä olen eronnut ja aiheesta, eikä ratkaisuni ollut väärä. Mutta siltikin ero on aina viimeinen ratkaisu, olisin halunnut olla naimisissa naisen kanssa, joka kunnioittaa minua ja minä häntä.

Minusta ongelmana on tosiaankin liika kiltteys ja kun siihen yhdistetään liika tunnollisuus, niin soppa on valmis. Suomalaiset kasvatetaan tottelemaan työnantajaa ja olemaan ahkeria, mutta siinä samalla unohtuu se kuka määrää yksittäisen ihmisen elämässä. On vapauttavaa olla itsensä herra, näyttää kintaalla velvollisuuksille ja osata ottaa omaa aikaa. On taito elää itselleen. Toisaalta, jos pilkuntarkka ihminen vaatii itseltään ja läheisiltään liikoja, niin sota on valmis. kaikki suuttuvat, on eripuraa ja riitoja. Tietysti kaikki voi sujua mallikkaasti, jos muut alistuvat pomon alaisuuteen kotona.

 

["iljettää"]

"Yleinen ajatusmalli tuntuu olevan, että sama se, vaikka puoliso iljettää, kunhan ulospäin näyttää hyvältä. Miehellenikin on tärkeää, että kaikki luulevat meidän olevan unelmapari. Suurimmat riidat ovat tulleet, jos olen kertonut ongelmistamme jollekin."

Mitä mies tykkäisi, jos joku kavari kertoisi lukeneensa viestejä Ellien parisuhdepalstalta?

"Moni kakku päältä kaunis ja sisältä silkkaa siloa." Miksi aina pitää näyttää hyvältä ulospäin? Kuka määrää? Vastaan, ei kukaan.

En minäkään suosittele kenellekään avioeroa. Dr. Philkään ei suosittele ohjelmassaan.

Aggressiivisuus ja alkoholismi. Niitä pidetään avioeron hyvänä perusteena.

Kärsin miehen juopottelusta, mutta en hakenut avioeroa. Yritin kaikin voimin ohjata häntä hoitoon ja lopulta onnistuinkin. Nykyään hän tietääkseni pysyy raittiina.

Minua ärsyttää Ellit, jotka tulevat kehuskelemaan uudella onnellaan.

Jokainen suhde on alussa onnellinen. Niin varmasti ap:nkin. Sitten vain tulee mutkia matkaan.

On täysin yhdentekevää mistä suhteesta on kysymys. Käsitellään vain tätä puheena olevaa suhdetta eikä aleta maalailla uutta ja parempaa tilalle.

Tähän helppoon nakkiin sortuu moni ammattiauttaja.

Yksineläminenkin on hyvä vaihtoehto. Minulle sanoi vähän aikaa sitten puhelimessä täysin tuntematon nainen ikää ehkä yli 80 vee, että olen tehnyt erittäin viisaan ratkaisun elämällä yksin lastemme kanssa.

Vanhat naiset ovat viisaita. Elämä 50+ naisena on ihan erilaista kuin nuorikkona. Miehet muuttuvat vanhetessaan. Jotkut vain paranevat (en sano kuin vanha viini sillä olen absolutisti), jotkut vain pahenevat.

Vaikea parisuhde on mahdoton kivireki vedettäväksi. Ihmettelen joka ilta tv:n ääressä Ritz-tuolissani miten minulla on hyvä olla. Sanon sen aina ääneen aikuiselle lapsellemme.

Lapsistakin on mukavaa, kun äidillä on hyvä olla. Isi lähetteli eilen tekstiviestin neidin kännykkään. Ehkä joskus hän uskaltaa lähettää minullekin.

Uusi onni eläköön omaa elämäänsä. Ei voisi vähempää kiinnostaa eli EVVK nettikielellä.

Ei mies vaihtamalla parane. Jos sika tuli ostettua aikoinaan säkissä, niin hälläkö väliä. Eikö netissä ole joku kilpailu, jossa etsitään telkkariin kesäsikaa.

Jos kilpailu olisi ollut kymmenen vuotta sitten, niin olisin lähettänyt rakkaan Käkriäiseni ja mitä kaikkia lempinimiä hänellä olikaan.

Satusuomalaiseksi valittiin Rölli Peikko. Rölli on kiva kaveri. Voisi antaa hyvää parisuhdeterapiaa satumetsässään.

Iljettää verbi on minulle tuttu. Kehtaa ja ilkeää. Kehtaan ja ilkeän jaaritella vanhoista asioista. Lässyttäminen on minulla verissä. Nytkin lässytän Jenkkiä.
Hyvää purkkaa. Maku säilyy pitkään. Purkkarasiapurkkaa.

Kävin äsken verkkopankissa ja tilille jäi rahaa noin 50 euroa. Sillä ei uutta parisuhdetta osteta. Ehkä sentään munkkikahvit sentään irtoaa.