Raskaus raastaa hermoja!

[kaamos+raskaus=ei hyvä!]

Raskaus on viikolla 10 ja hormonit hyrrää tuhatta ja sataa! Hermoja kiristää ja pinna on tiukalla.
Tämä on toinen raskaus ja edellisestä on jo aikaa, enkä muista oliko silloin alku näin hankalaa. Odotan kovasti pääsyä seulontaa ja ultraa, kuullakseni että onko kaikki hyvin. En ole saanut tästä raskaudesta minkäänlaista ilon, onnellisuuden tai hyvänolon tunnetta! Mieleenikään ei ole tullut kertoa tästä vielä muille. Kun raskaustesti näytti kahta viivaa, silloin olimme mieheni kanssa onnesta sekaisin! Mutta siihen ilo minun osaltani loppui. On ollut kipuja ja vuotoa, joka loi täydellisen epävarmuuden koko raskauden onnistumisen suhteen. Kehon muuttuminen ja painon nousu on romahduttanut itsetuntoa aikalailla kiitettävästi. Sitä myöten tulee tunne, ettei mieheni enää katso minua samalla tavalla, rakastavasti ja intohimoisesti. Olen tullut hänestä mustasukkaiseksi, mitä en aikaisemmin ollut.
Olen yrittänyt olla purkamatta pahaa oloa miehelleni, en halua pilata hänen iloa tästä odotuksesta. Lapsi on hänen ensimmäinen.
Miten teillä muilla odottajilla, onko ollut mieli maassa...? Ja jos, niin kerrotteko kaikki myös tulevalle isälle?

 

[Sama täällä]

Täällä ihan samat fiilikset ja viikotkin samat. Olen kyllästynyt ja lopen väsynyt olemaan raskaana. Koko alkuraskaus on ollut elämäni ällöttävintä aikaa; oksennusta, kipuja, vatsanpuruja, ummetusta, väsymystä, itkuisuutta, pahantuulisuutta, turvonnutta vatsaa, mielettömiä hormoonifinnejä...olen yksinkertaisesti tällä hetkellä ruma ja turvonnut ja näytän yhtä kaamealta miltä minusta tuntuu.

Vatsan ei käsittääkseni pitäisi vielä näkyä, mutta sekä vatsa että rinnat on jo tosi isot (omasta mielestäni) ja koko kehon muoto muuttunut, lantio leventynyt jne. Juuri tänään siivosin vaatekomeron ja laitoin itku silmässä alahyllylle niitä vaatteita, jotka ei enää kauaa mene päälle. Ei auta vaikka yritän rajoittaa syömistä; jos en syö säännöllisesti, oksennan.

Minä kyllä olen kertonut miehelle kaiken - en muuta teekään kuin valitan valittamasta päästyäni, vaikka yritän keskustella ihan muist asioista. Tämä on vaan niin inhottavaa, en tunne itseäni, en hallitse itseäni enkä pidä itsestäni. Miehelle valittaminen on´li alunperinkin kyllä megaluokan virhe, ja sen peruisin jos voisin vain pitää suuni kiinni. En haluaisi olla tällainen kitisevä ja nalkuttava, itsekeskeinen ja itseään säälivä ämmä, mutta jostain syystä en nyt vaan saa mistään sitä elämäniloa ja myönteisyyttä, jota minulla normaalisti on.

Sekä minulla että meillä on jonkin sortin kriisi jo nyt, vaikka syntymään on vielä pitkä aika. Antaisin aika paljon, jos nyt voisin laittaa raskauden hyllylle, edes pariksi päiväksi, ja palata siihen ihanaan yhteiseen aikaan jota meillä oli ennen raskautta ja minun muuttumistani haisevaksi suohirviöksi (ja me ollaan sentään oltu vuosia naimissa..). Läheisyys ja kommunikaatio on kärsinyt tosi paljon, ja vaikka yritämme pitää hauskaa yhdessä ja hassutella kuten ennen, niin ei se ole samanlaista. Se olen vaan jotenkin aina minä minä minä, minun paha olo, minun tarve saada sitä ja tätä. Viimeksi kun yritimme lähteä viettämään aikaa yhdessä, päädyttiin taas siihen että minä oksensin ja sitten taas puhuttiin vaan siitä, mitä tarvitsen että olo paranee, millä mennään kotiin koska en jaksa kävellä ja näin päin pois. Raivostuttavaa.

Tulipa pitkä valituslista, mutta inhoan tätä.

 

[Sama täällä]

Voi ei...mä pääsin nyt valittamisen makuun. Mua pistelee vihaksi kaikki ne neuvolan esitteet, jossa joku mallikaunotar patsastelee ilman vaatteita (ja kuvat on jostain syystä rajattu niin, että naisen kasvot ei näyt - ihan niinkuin siinä ois joku synnytyskone, objekti, jota voi ällistellä vähän kuin miestenlehtien naisia) hempeässä valossa. Ne on pelkkää valtavaa tissiä ja vatsaa, ja aina jostain on läntätty siihen se miehen karvainen käsi muka suojelemaan sitä uutta elämää. (jostain syystä, kun miestä kuvataan, kuvataan hänet aina persoonana ja toimijana, suukottamassa lasta ja leikkimässä sen kanssa. Naisten tehtävä on olla raskaanakin katseiden kohteina, ja miesten tehtävä olla vaan ihan oma itsensä) Noi kuvat vois oikeasti pistää pienellä muokkauksella Jallun pervonumeroon.

Mua noi kuvat ahdistaa. Missä on ne kaikki läskit finninaamaiset äidit luottoverkkareissa keskellä yötä jääkaapilla? Missä on ummetuksesta kärsivä äiti, missä itkevä nutturanaama- äiti, missä se äiti joka ei saa seksiä kun mieheltä meni halut heti toisen viivan ilmestyttyä? Musta tuntuu että mulle syötetään jo nyt jotain ylimaallista äitimyyttiä, jossa ollaan aina vaan kauniita ja ihania. Että ainoa oikea tapa olla odottava äiti on olla yksinkertaisesti täydellinen nainen, vaimo ja synnyttäjä.

Ja just kun olo on hirvein, lukee tuossa"äidille" -oppaassa, että viikolla kymmenen pitäis vielä yrittää ajatella oikein positiivisesti, ettei syntymättömälle lapselle vaan tuu traumoja. Kukahan v*n varajeesus tuonkin kirjan on kirjoittanut. Positiivisuus ei just nyt onnistu.

 

[Mulla kans]

Viikkoja 10+5 ja olen todella, todella väsynyt tähän koko hommaan. Olen voinut huonosti ja oksennellut kohta 6 viikkoa. Töihin raahaudun aamuisin pakolla ja pidätän oksua koko päivän. Illalla makaan kuolleena sohvalla ja valitan. Painoa on tullu 2kg ja rinnat kasvaneet b-kupista d-kuppiin. Ummetus vaivaa, tukka rasvottuu ja olen turvonnut kuin possu. Säärikarvat ajamatta ja iho kuivuu, kun ei jaksa rasvata. Taitaa tosiaan olla ylimainostettu juttu. Olen oikeesti lopen uupunut. Koskahan tämä mahtaa helpottaa?

 

[Liila]

Viikkoja 10+5 ja olen todella, todella väsynyt tähän koko hommaan. Olen voinut huonosti ja oksennellut kohta 6 viikkoa. Töihin raahaudun aamuisin pakolla ja pidätän oksua koko päivän. Illalla makaan kuolleena sohvalla ja valitan. Painoa on tullu 2kg ja rinnat kasvaneet b-kupista d-kuppiin. Ummetus vaivaa, tukka rasvottuu ja olen turvonnut kuin possu. Säärikarvat ajamatta ja iho kuivuu, kun ei jaksa rasvata. Taitaa tosiaan olla ylimainostettu juttu. Olen oikeesti lopen uupunut. Koskahan tämä mahtaa helpottaa?

Minulla helpotti vasta synnytyksessä. Kaikki samat vaivat kuin sinulla ja päälle lisäksi liitoskivut ja kipeät supistelut, jotka estivät liikkumisen. Työpäivän jälkeen kotona odotti alle 2 vuotias esikoinen. Silloin vannoin, etten enää ikinä aio hankkiutua raskaaksi, jos hengissä selviän. Ei tosiaan ole kivaa olla puolta vuotta putkeen sairaana, lähes vuoteenomana. Eniten otti päähän, kun muut ihmiset vähättelevät vaivoja ja sanovat, ettei raskaus ole sairaus, pahoinvointi kuuluu asiaan. Siinä vaiheessa teki mieli lyödä, eivät kyllä tienneet, millaisia sammakoita suustansa päästelivät.

 

[täälläkin harmittaa]

Kyllä muakin on harmittanut ja ihan kuten "Sama täällä" kirjoitti, niin ottaa päähän noi kirjojen hehkeiden naisten kuvat. Mulla ainakin huonon olon takia syöminen lisääntynyt ja siksi kiloja jo nyt, vaikka viikkoja vasta 11. Lisäksi hirveät finnit, vaikka olen aina saanut iloita kauniista ihosta. Lisäksi olen äkäinen ja mulla taas rintojen kasvu olisi tervetullutta, mutta eivät kasva! joten ei kai koskaan oikein päin...

Toisaalta kuitenkin ihanaa oottaa ja haaveilla omasta nyytistä. Ja elän edelleen toivossa, että iho tästä rauhoittuu, kun raskaus etenee ja myös keho vaan ihan itsestään kiinteytyy ilman liikuntaa

 

[grrrh]

Mua v-tuttaa kun odotusoppaat hehkuttavat että "nyt olosi on seesteinen ja ihosi sekä hiuksesi suorastaan kiiltävät - sitä sanotaan odotusajan hehkumiseksi". Joopa!! Itselläni on naama täynnä finnejä, tukka kuvottavassa kunnossa ja kaikin puolin olen räjähtänyt. Vaan rasvaset ja epäterveelliset ruuat uppoaa.

 

[Sama täällä]

Niin, mua ärsyttää nuo kuvat ihan siksi, että työssäni saan seurata nuorten poikien seksuaalikasvatusta, jossa nimenomaan opetetaan lukeaan oikein pornografiasta kopioituja, pasiivisia ja puuduttavia kuvia naisista aina katseiden kohteina, aina objekteina vailla persoonaa, tunteita ja mielipiteitä, ja liittämään ne oikeaan viitekehykseen. Naisen ovat tuollaisissa kuvissa usein alisteisessä asemassa (esimerkiksi just vailla vaatteita - eipä tuossa kirjassa alastonta miestä näy) eikä missään nimessä aidosti läsnä (tämä vaikutelmahan saadaan aika tehokkaasti, kun pätkästään se pää siitä kuvasta pois). Vauvakirjan kuvat täytää joka ikisen kliseen - melkein odottaisi, että seuraavalla sivulla noilla kuvilla mainostettais saippuaa, vakuutuksia tai vaippoja.. harmittaa että tuollaista puuduttavaa, helppoa roskaa syötetään sitten naisille ihan neuvolasysteemin toimesta. Meillä on kohta murrosikäiset pojat fiksumpia näissä asioissa kuin naiset.

 

[Sini123]

Ihanaa teitä on muitakin, jotka ei tunne oloaan hehkeäksi.

Mulla on viikkoja 15. Jatkuva kuvotus on onneksi pikkuhiljaa loppunut. Maha ei toimi, nilkat on kuin tukit, sormet kuin nakit. Rinta täynnä jotain ihme näppylää, hiukset rasvaset ja tissit ihan jumalattoman kokoiset. Muutenkin tosi läski olo. Tietysti tupakanpolton lopettamisen seurauksena sekä ettei tulisi pahaolo piti syödä kokoajan joten kilojakin on.

Mä olen tullut lopputuloseen että naiset jotka väittää kaipaavansa raskaana oloa, valehtelee. Toivottavasti edes jotain iloa tulee, kun liikkeet rupeaa tuntumaan.

 

[Taukku]

Mä olen kuulunut näihin naisiin, jotka kaipaavat raskaanaoloa. Alunperin oli määrä, että vain kaksi lasta hankitaan ja tokan raskauden jälkeen oli aika haikea mieli. Ikävä oli lähinnä masua, ei sitä huonoa/vaikeaa oloa. Nyt kun sitten odotan kuitenkin sitä kolmatta, ei mullakaan ole mitään hirveää hinkua ole olla raskaana. Kuten muillakin, olo ei tosiaan ole esitteiden oloinen, vaan oksettaa, naama kukkii, hiukset rasvoittuvat ja mieliala heittelee laidasta toiseen. Ehkäpä raskauden edetessä ja masun kasvaessa tulee taas se olotila, jota jää myöhemmin kaipaamaan.

Sanotaan, että aika kultaa muistot ja niinhän se kyllä on. Ainakin mulla synnytykset ovat sattuneet aivan helvetillisesti, mutta siitäkin huolimatta ei kolmas synnytys pelota.

 

[Bubu]

Kyllä näitä päiviä on jolloin ei kertakaikkiaan huvita koko homma ja tekis mieli perua tämä raskaus kokonaan. Tänään on viikkoja 35 täynnä joten on pikkasen liian myöhäistä Välillä taas on niin autuasta ja seesteistä ja tuntuu että koko kroppa hyrisee onnesta kun masuani raavin ja silittelen. Ja seuraavana päivänä sängystä nousee taas kiroileva hormonimonsteri. Ihmisten naamat metrossa ja kaupoissa v*uttaa. Illalla on nilkat ja jalat nurvoksissa vaikka kuinka sauvakävelen päivällä. Yöllä ei tule uni kun lonkat sinkuu ja ristiselkää pakottaa, silti syytän miestäni että en saa unta kun hän kääntää vieressä tekniikan maailman sivuja liian äänekkäästi. Kyljen kääntämiseen tarvitaan melkein nostokurki ja koko ajan pierettää mitä tahansa syön. Lisäksi tuo rakkautemme hedelmä on päättänyt kääntyä totaaliseen jalat edellä -perätilaan ja nyt saa sitten murehtia kaiken lisäksi tuosta tarjonnastakin, sektio vai ei... Prkl.

 

[kalsarimuija]

joo,

täällä makaan lempi kalsareissani sängyllä ja piereskelen. Tukka rasvoittuu pahaksi noin kahdesti päivässä, iho on kuin kiiltävän omenan pinta ja henki haisee hormooneille.

Seksiä en ole miehelleni antanut kolmeen kuukauteen kuin kerran, kädestä en pysty pitämään, halaamaan tai pussaamisesta puhumattakaan.

Kaikki tekee pahaa, ahdistaa, oksettaa, olo on epätoivoinen. Ensimmäiset arvet ovat rintoihin jo revenneet, rasvasta huolimatta. Töissä saan raivareita, ja berliinin munkkia pitäisi saada keskellä yötä.

Ei tämä ole helpottunut ensimmäisestä odotuksesta, tää on ihan hullujen hommaa. Rakastan lastani, vihaan itseäni. Avioero voi tulla, mutta sittenpähän tulee. Olen tehtäväni tällä pallolla tehnyt. Olen ollut vastenmielinen ällöttävä itseni.

 

[Valaana]

Oi tätä aikaa.. Pahin kaamos mielessä, minullakin Jotenkin sitä vain jaksaa yrittää odottaa kesää. Itselläni hiukset eivät rasvoitu juuri ollenkaan, kun olen siirtynyt täysin vesipesuihin jo aikaisemmin enkä ihoakaan pese vaahtosaippualla. Tuntuu pitävän rasvaisuuden tasapainossa.

Mutta nuo karttuvat kilot! Koko ajan tekee mieli hyvää kun ei ole muuta mielihyvää, ja sitten ottaa päästä kun meni taas syömään ja on ähky olo ja elimistö päästelee epämääräisiä ääniä ja ilmoja ulos ja ja...

Mutta minusta rintojen kasvu on mukava juttu, niistä on naisellinen olo. Sen sijaan pöntöltä ylöspääsy, kenkien solmiminen, sängyssä pyörähtäminen, saavat olon vähemmän naiselliseksi ja enemmän valaaksi. Viikkoja 26 ja vatsa tuntuu jo valtavalta, noinkohan se vielä sopii kasvamaan 3 kuukautta?! Onneksi on talvi ja muutkin purjehtivat suurissa takeissaan ja varovat askelia liukkaalla. Ei ole niin silmätikku-olo tuolla maailmalla.

 

[Bendie]

Olen huomannut saman ehkä pienemmässä mittakaavassa kuin kollegat edellä; Vituttaa. Huudan kuin leijona vatsakatarrissa ukkoparalle, joka ei ole syyllinen olotilaani (tai onhan se kyllä välillisesti). Itsetunto on maissa rankan ylipainon vuoksi enkä jaksa nähdä vatsan hidasta kasvua positiivisesti, kun läskivyö siinä yläpuolella pullottaa. Ylipainoinen vatsani vaikuttaa paisuvan ennestään eikä se näytä vieläkään raskaana olevan mahalta (rv 18 tai 19, en muista nyt). Oman kehon muutos tuntuu vaikealta. Paino noussut 6 kg, BMI punaisella. Liikunta ei maistu kun kankkuun/selkään alkaa pistämään kävellessä. Pitäis ja pitäis, vaankun ei saa aikaiseksi.

Silmittömän väsymyksen vuoksi parisuhde kärsii. Alkuaikoina uupumusta ei ollut, mutta nyt siitä edestä. Etäännytty on ukon kanssa pahasti. Vaikka pitäisi olla esikoisen kohdalla uutta ja jännittävää ja yhdistää meitä. Pliis...

 

[Cher]

Muakin ottaa päähän. Liima ukka ja finnit. Raskaana olo mua ei sinällään harmita enkä ole sitä vielä kertaakaan toivonut pois mutta ei tämä helppoa ole. Joka ainoa raskauden ajan epämiellyttävä oire on mulla- miellyttäviä ei. En ole hehkeä, en todellakaan. NYtkin istun tietokoneella punaiset laikukkaat shortsit jalassa, valkoisessa topissa jonka rinnuksille on läikkynyt mustikkasoppaa ja kaiken kruunaa ihanat maksanväriset tukisukat jotka on vedetty polviin. Jalkoja särkee päivittäin ja öisin vetää suonta niin että pohkeet ovat aamuisin aivan krampissa. Mielialat heittelee. Ukko parka saa mitä kummallisimmissa tilanteissa suuttuneen vaimon roiskuvat räät naamalleen. Oli sitten kyse siitä ettei turvavyö asetu paikalleen sulavasti tai puuro paloi pohjaan. Räiskähtelen ja minuutin päästä olen sulaa vahaa. Onneksi mies osaa suhtautua jo aika hyvin. Raskaus on nyt 28. viikolla joten hänellä on ollut aikaa oppia. Mutta kyllä mä tiedän että vauvan potkuja mulle tulee ikävä. JOtenkin ne on niin suloisia. ainakin toistaiseksi. ODotan vaan kunnes vauva on vielä isompi ja voimakkaampi ja yrittää sijoittaa kylkiluuni uudelleen kantapäänsä avulla. Voin olla toista mieltä...=)

 

[älkää viitsikö]

täälläkin yksi raskaana oleva rv17+1, mieheni kuoli kun olin rv12 eli nyt olen jäänyt täysin yksin joten miettikää vähän valitatteko täällä ihan turhaan

 

[asenteesta kiinni]

Odotan neljättä ja täytyy sanoa,että raskausajan vaivat oli varmaan vaikeimmat esikoista oottaessa.Eli silloin ne koki tietenkin voimakkaimmin, ku kaikki oli uutta.Ja oli liikaa aikaa niihin keskittyä!
Nyt ku hoitelee kolmea pientä, ni työ pitää kyllä ajatukset poissa liiaksi omaan napaan tuijottamisesta.Mulla on välillä liitoskipuja,selkäsärkyä,kipeitäkin supisteluja ja hermot on usein kireellä,mutta mun mielestä ne on kuitenki pieniä vaivoja.Ulkonäköön i en ole tyytymätön,mua ei raskaus muuta muuten kuin maha kasvaa.Ei tule turvotusta naamaan ja paino ei oo näissä kolmessa viimesimmässä paljoo noussu,ekasta nousi eniten...Nyt 37 viikkoa raskautta takana ja kohtahan sitä jo pääsee tästä mahasta eroon.
Sinnikkyyttä vaan kaikille mammoille!

 

[Cher]

Tottahan tuo...siis että mä ainakin nyt koen valittaneeni turhasta. Olen niin onnellinen tulevasta vauvasta ja kaikesta mitä elämä on antanut että mitäpä tässä valittamaan. Vaikka välillä asiat painaa niin kaiken sen arvoista tämä varmasti on. Nimim. "älkää viitsikö": Olen todella pahoillani tilanteestasi. Sinulla on varmasti todella rankka.

Tällaisia mietintöjä siis nyt. Mielialat siis todellakin vaihtelee ja tuli huono omatunto...=)

 

[älkää vaipuko itsesääliin]

Tottahan tuo...siis että mä ainakin nyt koen valittaneeni turhasta. Olen niin onnellinen tulevasta vauvasta ja kaikesta mitä elämä on antanut että mitäpä tässä valittamaan. Vaikka välillä asiat painaa niin kaiken sen arvoista tämä varmasti on. Nimim. "älkää viitsikö": Olen todella pahoillani tilanteestasi. Sinulla on varmasti todella rankka.


Muakin kyllä tympi teidän keskustelunne, vaikkei tilanteeni olekaan nim. "älkää viitsikö":n tasoinen. Te turhan valittajat valitatte ulkonäöstä, rasvaisesta tukasta, ylipainosta, siis normaaleista raskauteen ja hormoonitoimintaan kuuluvista asioista. Ja jos on mustikkasoppaa rinnuksilla, se ei todellakaan ole raskauden tai miehenne aikaansaannosta, kuten varmaan itsekin olette peilistä todenneet. Lähes kaikkiin teidän "ongelmiinne" voi itse vaikuttaa. te vain tahdotte kerätä kaikkien ympärillä olijoidenne huomion itseenne ja raskauteenne. Vaikuttaa siltä, ettette saa riittävästi huomiota positiivisella toiminnalla, niin alatte käyttäytyä sitten n. 3-v uhmaikäisen tavoin. Miehillänne on varmasti todella mukava raskausaika ja mahdollisuus valmentautua omaan isyyteen!

Ajatelkaapa, että monet naiset joutuvat raskausaikanaan esim. vuodelepoon kuukausiksi, jolloin huolena on oman navan lisäksi lapsen terveys ja elämä.

 

[piipis]

Eiköhän jokainen saa tuntea omalla tavallaan raskauden. Jos tuntuu pahalta, inhottavalta, epäreilulta, sikaväsyneeltä, rumalta niin sitten tuntee! Ainahan maailmassa on jotain paljon pahempaa kuin sen hetkinen oma olo, mutta on silti oikeutettu tuntemaan ne negatiiviset tunteet ilman huonoa omaatuntoa. Ilman tunteitahan me olisimme koneita eikä kukaan varmaan sitä halua, eihän? Joten suvaitaan muiden ja omatkin negatiiviset tunteet, kyllä tähän maailmaan mahtuu.

 

[Cher]

Ja jälleen palaan tähän keskusteluun...

Kaikilla raskaana olevilla naisilla on varmasti pahoja ja hyviä päiviä. Tämä ainakin koskee niitä joiden raskaus on edennyt suhteellisen normaalisti. Olen siis itsekin, kuten ylhäällä kirjoitin, kokenut tällaisia päiviä. Nimim. "älkää vaipuko itsesääliin" käskee ajattelemaan niitä naisia jotka joutuvat huolehtimaan oman navan lisäksi lapsen terveydestä ja elämästä. Kuulun näiden naisten joukkoon. Viikolla 22 jouduin leikkaukseen jota pelkäsin kuollakseni, lähinnä vauvani takia. Leikkauksessa oli riskinsä mutta Ilman tätä leikkausta lapsen mahdollisuudet selviytyä olisivat olleet huomattavasti huonommat. Leikkauksen jälkeen kuitenkin alkoivat supistukset jotka eivät ole lakanneet vielä tähän päivään mennessäkään. Nyt viikkoja on jo kuitenkin 29 ja saan monen viikon levon jälkeen jo hiukan puuhailla kotona, lähinnä siis siirtyä sängystä sohvalle ja istua tietokoneella. Tämän lisäksi juuri ennen raskauttani gynekologini kertoi minulle että on todennäköistä etten luonnollisin menetelmin koskaan saa lasta. Kuitenkin tulin raskaaksi, ihan luonnollisesti. Kaiken tämän jälkeen osaan todellakin arvostaa tilannettani.

Mutta silti: makaan jatkuvasti kotona. En voi käydä ulkona muuta kuin pihapenkillä istumassa, pienikin kävely lisää supistuksia. En voi ripustaa pyykkiä enkä täyttää pesukonetta. En voi ajaa autoa enkä kävellä bussipysäkille eli en siis voi käydä missään. Välillä, niin onnellinen kuin raskaudestani olenkin, minun täytyy saada valittaa.

 

[Milla Maqia.]

Aina sama juttu näillä sana-vapaa areenoilla... joku täytyy lynkata...

Miksi sitä ei saisi valittaa omaa kurjaa oloaan, jos siltä olo siis tuntuu? Miksi aina pitää ensin ajatella muita vielä huonommin voivia (ja niitähän nyt aina löytyy) tai muuten on paha ja itsekäs ihminen? Mullekin aina pienenä äiti sanoi, kun ruoka oli pahaa, että syö ruokasi, Afrikassa lapset kuolevat nälkään... mitä siihen sitten voit sanoa, rikas tyttö-rukka??

Raskaus aikana hormonit ja mielialat vaihtelevat ja heittelevät häränpyllyä päivästä toiseen. Ja kaikki eivät tosiaankaan koe raskautta minään ihanana siunattuna tilana!! Silti eiköhän jokainen mamma ole kiitollinen ja iloinen tulevasta pienokaisestaan. Eli annetaan tähän ketjuun vastanneiden valittaa oloaan. Eihän se kai ole meiltä muilta pois, vai??

 

[Miksu30]

Ihania ihania kanssamammoja! Tuhannet kiitokset tästä palstasta! Koin olevani niin yksin tämän surkuuden kesken. Tiedän että raskaus on ihana aika, tiedän että pitäisi olla kiitollinen. Mutta minun on hirveän vaikeata. Olen normaalisti tosi sporttinen ja harrastan lajia jota voi harrastaa vain kesällä. Tämä kesä jää nyt masun takia väliin, ja minua harmittaa suunnattomasti. En pääse lenkille kun olo on niin huono, en jaksa kunnolla töissä, en nuku hyvin, olen ruma ja läski, ei ole seksihaluja, vihkisormus ei mahdu päälle ym ym... Rakastan tietysti ajatusta lapsesta, mutta vihaan raskautta. Ja oikeasti, hemmetin tekopyhät jotka sanoo tekevänsä kaiken vauvansa puolesta ja syyttävät meitä surkeita itsekeskeisiksi, omia vitun geneejä siellä hoivaavat. Eikö sekin ole itsekeskeistä?

 

[Taukku]

Kukahan meistä rasvatukkaisista piereskelijöistä oikeasti valitti. Ainakin itse koin tämän keskustelun hauskana avautumisena siitä, ettei raskaus ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka lopputulosta kaikki odotammekin innokkaasti. Kyllä musta ainakin on parempi päästellä näitä ikäviä tuntoja tällaisella keskustelupalstalla ja todeta, ettei ole ainoa, kuin mököttää kotona ja syyllistää sitä miestä (joka muuten on syypää mun olotilaani ). Jos joku ei tällaista valittamista kestä, niin pysykööt poissa.

Itselläni on kaksi vakavasti sairasta lasta ja tämän kolmannen odotuksen alkuvaihe oli todella raskas, kun odotettiin istukkanäytteen tulosta. Nyt kun tulos on saatu ja tiedossa on vauva, jolla ei ole samaa sairautta kuin sisaruksillaan, niin koen oikeudekseni myöskin "valittaa turhasta" eli olla toisinsanoen onnellinen odotuksestani ja varsinkin sen tulevasta lopputuloksesta.

 

[Isa-Elina]

Aivan mahtava keskustelu! Tämän voimilla jaksaa taas löhötä koko sunnuntain tuossa sohvalla näissä polvipussi pitkissä kalsareissa.

t. Pahoinvoiva ja finninaamainen piereskelijä rv. 8