Raskaus ja sen aikainen masennus.. vertaistukea/omia kokemuksia

Onko muita jotka kärsivät raskauden ajan masennuksesta tai on mahdollisesti sairastanut sitä ennen raskautta, raskauden jälkeen.

Itse masennuksen kanssa kamppailut jo seitsemän vuotta, nyt olen 15+4 raskaanaa ja oli pakko lääkkeet raskauden alussa lopettaa.
Ajattelin, että kyllä tämä kokonais tilanne auttaa masennukseen ja oli ihana kun ei tarvinnut enää syödä lääkkeitä.

Nyt jaksan kyllä käydä töissä... Sinne ne kaikki energiat ja voimat sitten meneekin.
Viime viikosta lähtien henkinen olo ollut raskas.. Itkettää, mikään ei enää tunnu miltää, tuntuu kuin elämä olisi ohi.

Ei ole onnen tunteita että jee, mä saan lapsen, josta olen jo ennen haaveillut.

Totta kai tämä tilanne ei ole ihanteellinen, tämä on yllätys raskaus, en ole parisuhteessa, mutta lapsen isä kyllä haluaa kantaa vastuunsa.

En vaan tällä hetkellä usko, että minusta on äidiksi tai huolehtimaan toisesta, pienestä ihmisestä.

KOhta lähden neuvolaan, joten aion ottaa asian siellä puheeksi, jos uskallan.. tuntuu jotenkin niin raukkamaiselta, omatunto huono, että enkö tästäkään selviäisi ilman toisten apua.

Olisi ihanaa, mahtavaa.. jos täälläkin olisi joku kenen kanssa keskustella, jolla ehkä samoja ajatuksia ollut ehkä sama elämäntilanne.

 

Hei!

Toivottavasti uskaltauduit puhumaan tunteistasi neuvolassa ja he osasivat tukea sinua.
Minua ainakin itse raskaus on väsyttänyt ja hormonit itkettänyt ja kaikki välillä tuntunut ihan epätoivoiselta. Jos kuitenkin koet, että masennuksesi meinaa saada taas yliotteen, hae apua (esim. juuri neuvolan kautta).

Äläkä tunne turhaan huonoa omaatuntoa mistään. Jokainen reagoi raskauteen omalla tavallaan. Ei siitä tarvitsekaan olla heti pää pilvissä. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Anna itsellesi aikaa. Ja minusta ainakin pelot vauvan huolehtimisesta ym. ovat vain merkki vastuuseen kasvamisesta.

Toivon sinulle kovasti voimia. Muista, että se on vahvuus kun voi tunnustaa itselleen, että tarvitsee muita ihmisiä.

 

Mulla oli raskauden aikana masennus ja synnytyksen jälkeen sairastuin myös masennukseen. Jos koet olevasi todella masentunut, niin suosittelen ehdottomasti lääkityksen jatkamista! Itse söin koko raskausajan Cipralexia 5mg/pvä ja lopetin lääkkeen kk ennen laskettua aikaa.

Mulle lääkärit ainakin sanoivat, että masennus on haitallisempaa sikiölle kun itse masennuslääke. Cipralex on myös yksi yleisimmistä lääkkeistä, joita käytetään raskauden aikana.

Musta tuntuu että neuvolassa "vähäteltiin" mun masennusta, ja sanottiin että kyllä ne tunteet heittelee yms.

Mitä neuvolassa sanottiin? Toivottavasti sait apua vaivaasi!

 

Heis greeneyes,

toivottavasti olet jo saanut helpotusta oloosi.
Mikäli sinusta vielä tuntuu, että haluat vaihtaa ajatuksia niin laita tulemaan viestiä yksityisesti. Itselläni todettiin raskaudenaikainen masennus ja painin samanlaisten ajatusten kanssa kuin sinäkin.

 

Hei.. en ole aikoihin käynyt täällä joten jäänyt viestit huomaamatta.

Kiitos kaikille jotka ovat vastanneet.. Lohduttavaa kuulla, että ei ole ainoa tällaisten asioitten kanssa elävä vaikkakin ei tätä kellekään toivoisi.

Purin tunteeni neuvolassa ja laittoivat heti lähetteen psykan polille. Muutenkin sain todella lämpimän vastaanoton tunteitteni puolesta, eikä niitä vähätelty.
Kerroin kokonaisuudessa tilanteeni ja terapiassa saatiin silloin mieltä vaivaavat asiat käsiteltyä niin, että olo helpottui.

En aloittanut uudelleen lääkitystä. Mielenkiinnolla ja osaksi pelolla odotan synntyksen jälkeistä aikaa, että entäs jos sitten romahdan. Vielä olisi parisen kuukautta jäljellä...

 

greeneyes: itse olen 13-vuotiaasta lähtien kärsinyt vakavasta masennuksesta ja lääkkeitä olen syönyt joitakin pieniä taukoja lukuunottamatta siitä lähtien. Minulla ei ollut pitkään aikaan ollut masennuskausia mutta kun aloin odottaa esikoistani, se puhkesi todella pahana. Itkin lähes jatkuvasti, minulla oli paha olla ja toivon jopa että raskaus menisi kesken. Mietin usein myös voisinko tehdä abortin ilman että mieheni saisi tietää.. Kuulostaa järjettömältä mutta sellainenhan masentuneen ihmisen mieli on: ei mitään logiikkaa eikä missään ole mitään järkeä. Esikoinen oli todella toivottu ja alkuun olinkin raskaudesta onnellinen mutta sitten ne negatiiviset tunteet pääsivät pintaan eivätkä lakanneet ennenkuin jatkoin lääkitystä (Efexor+ Opamox paniikkihäiriöön). Nykyisin onneksi lääkkeet suurimmaksi osaksi ovat niin hyvin tutkittuja että tiedetään mitkä vaikutukset (jos mitään) on sikiöön. Turha on kärvistellä ilman lääkkeitä jos tuntuu ettei arki onnistu. Ne jotka arvostelevat (niitäkin valitettavasti on), eivät näe pääsi sisään eivätkä tiedä miten paha sinun on olla joten heidän kommenttinsa kannattaa jättää omaan arvoonsa: niin hassulta kun se kuulostaakin, kaikki odottavat äidit eivät ole onnesta soikeana vaikka lapsi olisi miten toivottu tahansa. Ja se sureminen ja henkisesti pahoin voiminen on lapselle paljon vaarallisempaa ja haitallisempaa kun niiden lääkkeiden syönti!

Loppuraskaus minulla meni ihan mukavasti ilman sen suurempia ongelmia. Johtui varmaan osaksi siitä että olin niin väsynyt että nukuin suurimman osan ajasta mutta ongelmat alkoivat taas kun lapsi syntyi: jo synnytyssalissa minulle tuli hylkimisreaktio lastani kohtaan. En halunnut häntä syliini vaan toivoin että joku olisi vienyt hänet pois. Kotiin päästyämme päivät menivät niin että kun lapsi itki, itkin minäkin. Sohvan nurkassa istuin lapsi sylissäni ja huusimme kilpaa. Olo oli toivoton: en jaksanut, halunnut tai osannut tehdä lapselle mitään, olin aivan sekaisin ja epätoivoinen. Niin epätoivoinen että mietin jo lapsen antamista pois. Eräänä päivänä n. 2 viikkoa lapsen syntymästä päätin että elämä ei voi mennä näin, minun pitäisi olla iloinen ja onnellinen tuore äiti. Niinpä menin minua ennenkin hoitaneen lääkärin puheille ja sain jälleen reseptin mielialalääkkeisiin ja johan alkoi elämä hymyillä! Minusta tuli se äiti jonka lapseni ansaitsi, olin iloinen ja sain elämänhaluni takaisin. Nykyisin kun luen päiväkirjamerkintöjäni esikoisen odotuksen ajalta, tulee tippa linssiin. Miten olen joskus voinut suhtautua omaan lapseeni niin?! Nyt rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta, hän on koko elämäni enkä uskalla edes ajatella elämää ilman häntä. Poika on nyt 1 v ja 3 kk vanha ja onneksi masennukseni ei ole jättänyt häneen jälkiä: hän on iloinen ja hyvin kehittynyt, ihana lapsi, jonka vuoksi antaisin vaikka oman henkeni!

Raskaus muuttaa ihmistä monin tavoin eikä aina pelkästään positiiviseen suuntaan, mutta pääasia että olet uskaltanut ongelmistasi puhua, sillä kukaan ei voi sinua auttaa jos et puhu ja ongelmien ja pahan olon salailulla ei auta ketään, sillä tekee vain hallaa itselleen ja lähipiirilleen. Apua löytyy kyllä, sitä pitää vaan muistaa pyytää!

Tulipahan vuodatus kaikessa karmeudessaan! Tätäkin koskee se, että jos haluat vaihtaa lisää ajatuksia niin pistähän yksityisviestiä! Noiden tunteiden kanssa ei kukaan saisi jäädä yksin, tiedän mitä helvettiä ne voivat pahimmillaan olla

 

Jos jollakin olisi tarjota minulle vertaistukea tässä asiassa, olisin enemmän kuin kiitollinen <3

iimukka ja viides villahousu 12+2

 

Hei! Onkohan täällä ketjussa vielä kävijöitä? Vertaistukea olisin kaivannut juuri tähän raskaudenaikaiseen masennukseen... vaikka yv:nä..:|

 

Hei! Onkohan täällä ketjussa vielä kävijöitä? Vertaistukea olisin kaivannut juuri tähän raskaudenaikaiseen masennukseen... vaikka yv:nä..:|

Laitoin sulle priva viestin