Onko muita jotka kärsivät raskauden ajan masennuksesta tai on mahdollisesti sairastanut sitä ennen raskautta, raskauden jälkeen.
Itse masennuksen kanssa kamppailut jo seitsemän vuotta, nyt olen 15+4 raskaanaa ja oli pakko lääkkeet raskauden alussa lopettaa.
Ajattelin, että kyllä tämä kokonais tilanne auttaa masennukseen ja oli ihana kun ei tarvinnut enää syödä lääkkeitä.
Nyt jaksan kyllä käydä töissä... Sinne ne kaikki energiat ja voimat sitten meneekin.
Viime viikosta lähtien henkinen olo ollut raskas.. Itkettää, mikään ei enää tunnu miltää, tuntuu kuin elämä olisi ohi.
Ei ole onnen tunteita että jee, mä saan lapsen, josta olen jo ennen haaveillut.
Totta kai tämä tilanne ei ole ihanteellinen, tämä on yllätys raskaus, en ole parisuhteessa, mutta lapsen isä kyllä haluaa kantaa vastuunsa.
En vaan tällä hetkellä usko, että minusta on äidiksi tai huolehtimaan toisesta, pienestä ihmisestä.
KOhta lähden neuvolaan, joten aion ottaa asian siellä puheeksi, jos uskallan.. tuntuu jotenkin niin raukkamaiselta, omatunto huono, että enkö tästäkään selviäisi ilman toisten apua.
Olisi ihanaa, mahtavaa.. jos täälläkin olisi joku kenen kanssa keskustella, jolla ehkä samoja ajatuksia ollut ehkä sama elämäntilanne.
Itse masennuksen kanssa kamppailut jo seitsemän vuotta, nyt olen 15+4 raskaanaa ja oli pakko lääkkeet raskauden alussa lopettaa.
Ajattelin, että kyllä tämä kokonais tilanne auttaa masennukseen ja oli ihana kun ei tarvinnut enää syödä lääkkeitä.
Nyt jaksan kyllä käydä töissä... Sinne ne kaikki energiat ja voimat sitten meneekin.
Viime viikosta lähtien henkinen olo ollut raskas.. Itkettää, mikään ei enää tunnu miltää, tuntuu kuin elämä olisi ohi.
Ei ole onnen tunteita että jee, mä saan lapsen, josta olen jo ennen haaveillut.
Totta kai tämä tilanne ei ole ihanteellinen, tämä on yllätys raskaus, en ole parisuhteessa, mutta lapsen isä kyllä haluaa kantaa vastuunsa.
En vaan tällä hetkellä usko, että minusta on äidiksi tai huolehtimaan toisesta, pienestä ihmisestä.
KOhta lähden neuvolaan, joten aion ottaa asian siellä puheeksi, jos uskallan.. tuntuu jotenkin niin raukkamaiselta, omatunto huono, että enkö tästäkään selviäisi ilman toisten apua.
Olisi ihanaa, mahtavaa.. jos täälläkin olisi joku kenen kanssa keskustella, jolla ehkä samoja ajatuksia ollut ehkä sama elämäntilanne.