Raskaana ja hirveä inho/kuvotus koiraa kohtaan :/

Mitä ihmettä? Meillä on ollut tuo koira jo yli 5 vuotta ja se on kuulunut mun ja mieheni elämään koko sen ajan ja ollaan rakastettu sitä ehdoitta.
Nyt raskausaikana, rv 19 olen jo hyvän aikaa huomannut tuntevani inhoa lisääntyvissä määrin tuota koiraa kohtaan. Pihalla en voi sitä kuljettaa koska vetää kuin sika eteenpäin ja kerran ja pari olen meinannut kaatuakin sen kanssa kun sikailee joten mies sen nykyään käyttää. Koira piereskelee kotonamme ja koko hiton asunto haisee tuon rumiluksen kaasulle ja lässyttää/maiskuttaa isolla lärvillään niin et mulle tulee sellainen inhon tunne ettei ikinä. Kauheaa sanoa mutta joskus tunnen että vihaan koiraa. Samalla en haluaisi tuntea näin. Näen koiran ällötttävänä haisevana oksetuksena joka asuu meillä ja pilaa karvallaan mun kodin.
Mies rakastaa koiraa todella paljon ja lässyttää sille joka päivä ja näkee sen ihan eri tavalla kuin minä.
Onko tää kenties normaalia, raskaudesta johtuvaa? Vai mikä mulle on tullut..
Ja oikeasti, tuo rakki kuvottaa mua tälläkin hetkellä..

 

Taitaa olla ihan normaalia. Vetämisen- kaatumisen - sikiön loukkaantuminen. Kannattaisi alkaa uudelleen kouluttaan koiraa ennen kun vauva tulee. Muuten et tule jatkossakaan sietämään mitään.

 

En tiedä onko normaalia, mutta minulla on samanlaisia tunteita. En kylläkään ole raskaana, vaan lapset on jo isompia. Olen lapsesta asti pitänyt koirista ja niitä on aina talossa ollut, mutta nyt olen n 2 vuoden aikana pikkuhiljaa alkanut inhota nuorempaa koiraamme (4v). Objektiivisesti katsottuna kyseessä on iloinen, kiltti, lapsirakas, (koiraksi) älykäs, tottelevainen ja hyväkäytöksinen koira. Hieman vilkas kyllä. Subjektiivinen kokemukseni onkin ihan eri, kaikki mitä tuo rakki tekee, saa minut näkemään punaista. Se pitää kammottavaa ääntä, se on aina tiellä, se änkee viereeni haisemaan jne. Luopuisin koirasta heti, ellei se olisi lapsille rakas. Koira vaistoo tunteeni kyllä ja uskon, että se kärsii tiuskimisestani. Jotain pitäisi tilanteelle tehdä, mutta en tiedä mitä.

 

On normaalia, mulla tuli ne tunteet kissoja kohtaan.. ja miestä. Molemmissa raskauksissa "inhosin" miestä ja kissoja menee ohi kun vauva syntyy.

 

On normaalia, mulla tuli ne tunteet kissoja kohtaan.. ja miestä. Molemmissa raskauksissa "inhosin" miestä ja kissoja menee ohi kun vauva syntyy.

Ei mene välttämättä ohi. Mulla on ollut kissoja aina, mutta kun raskauduin, kissa alkoi ärsyttää. Entisestä silmäterästäni tuli rasite. Kun vauva syntyi, olin aina varuillani kun kissa meni vauvan lähelle. Kissankarvat vaatteissa olivat mieheni ainaisen valituksen aihe, minä en välittänyt. Mutta auta armias kun pyykissä vauvan vaatteet menivät kissankarvaan, olin valmis hankkiutumaan eroon koko otuksesta.

Kissa nukkuu vauvan pinnasängyssä (vauva ollut perhepedissä), ja se suututtaa. Karvaaminen ja kissanhiekka suututtaa. Naukuminen nukkuvan vauvan vieressä suututtaa vielä enemmän.

Kissa on onneksi vanha ja sairas, joten annan sen elää elämänsä loppuun. Sen jälkeen en enää ota yhtään karvakasaa kotiin. Vaikka ennen ne olivat elämäni keskipiste...

 

Mulla on noita tunteita koiria kohtaan ilman raskauttakin... Ällöttäviä, haisevia, läähättäviä karvakasoja, yök!

 

Veisin kyllä koiran piikille.

 

Säälittää itseäkin tää mun "inho" koska koira on kiltti ja viisas. En halua inhota sitä eikä sitä todellakaan viedä piikille.. just kun oon päättänyt sietää sitä taas niin joka pieni ele, lässytys/maiskutus, haiseva haukotus tai pieru alkaa vitu**amaan yli hilseen ja tekis silloin mieli päästää koira takapihalle eikä päästää takas kotiin.. enhän noin koskaan tekis mut siltä tuntuu välillä. En oikeasti ymmärrä..

 

En muista, että raskausaikana olisi niinkään noita tuntemuksia ollut, mutta vauva synnyttyä koira ärsytti ja tuntui rasittavalta. No ne tunteet meni ohi, uskon että johtuivat hormoneista. Koira on vauvavaiheen jälkeen ollut taas tärkeä perheenjäsen meille kaikille, rakas myös lapselle, joka on jo 5-vuotias, koira jo 10-vuotias mutta edelleen terve ja virkeä. Koirastahan on lapselle paljon terveyshyötyäkin.

Sinuna siis odottelisin rauhassa. Jos lämpimät tunteet koiraa kohtaan eivät heti vauvan synnyttyä palaa, niin todennäköisesti tilanne kuitenkin normalisoituu kun synnytyksen jälkeinen hormoonimyrsky on tasaantunut.

 

Mulla oli ihan täysin sama!! Lopulta en kestänyt koko koiraa silmissäni ja inhosin koko elukkaa yli kaiken. Koira oli melkein 9. Se oli ongelmakoira muutenkin. Kusi ja paskoi sänkyyn yms. Mukavaa. Annoin koiran exälle ja en ole katunut hetkeäkään. Enään en voisi koiraa ottaa kun en tunne olevani koiraihminen enään ollenkaan. Päin vastoin, inhoan koiria nykyisin. Johtuu ihan sen koiran tempuista mitä kestin sen yli 8vuotta.

 

Juu, mua alkoi esikoisen synnyttyä häiritsemään meidän kissassa asiat, joista en ennen piitannutkaan. Aiemmin toinen kissoista oli vähän kuin mun "vauvani". Nyt se tuntuu tunkevan lähelle aivan liikaa.

Nyt toista odotellessa mun mieheni on alkanut ärsyttää mua. Ei ehkä lemmikkiin rinnastettavissa. Mutta mun pitää silti hillitä itseäni, etten olisi koko ajan tiuskimassa.

 

Ennen lapsia koira oli elämämme keskipiste ja valtasi jopa sängyn iloksemme. Raskauden loppupuolella alkoi myös tulla mainitsemisia etovia ja inhon sekaisia tunteita. Koiran elintilaa rajattiin, makuuhuone ja olohuone poistuivat käytöstä. Jopa neuroottiseksi muodostunut hypersiivoaminen ja inho koirankarvoihin vauva-aikana oli viedä hermot. Järki onneksi voitti (hormonit tasaantuu) ja ainoat mitä jäi oli nuo koiralta kielletyt alueet. Koira on lapsille tärkeä ja itsellekin verenpaineen laskija kun saa rapsutella ja jutella joutavia. Edellisellä mainittu terveyshyöty on huomion arvoinen asia.

Suosittelen tekemään pikku hiljaa tarvittavat muutokset koiran osalta, jos tunnet tarvetta tehdä niitä. Koska yhtäkkinen muutos ei tee hyvää koiralle. Koiran turvalliseen ulkoiluttamiseen löytynee apuja alan liikkeistä. Vaikka onkin niin vastenmielinen otus välillä muista, että koira on ihmisen paras ystävä =) Ota rauhallisesti ja mieti kuinka koomisia tilanteita on luvassa lapsesi kasvaessa koira kaverina.

Ps. Pitäähän talossa olla sosesotkun siivooja

 

Säälittää itseäkin tää mun "inho" koska mies on kiltti ja viisas. En halua inhota sitä enkä sitä todellakaan ole jättämässä.. just kun oon päättänyt sietää sitä taas niin joka pieni ele, lässytys/maiskutus, haiseva haukotus tai pieru alkaa vitu**amaan yli hilseen ja tekis silloin mieli päästää mies takapihalle eikä päästää takas kotiin.. enhän noin koskaan tekis mut siltä tuntuu välillä. En oikeasti ymmärrä..

...tuli vaan yhtäkkiä tällanen mieleen.

 

Kouluttamalla saadaan vetäminen pois ja oikealla ruokavaliolla (raakaruokinta) koirilla ei esiinny suolisto-oireita kuten ilmavaivoja. Myös ns. koiran haju häviää.

Mikä on tekosyysi, ettet laita kahta aiemmin mainittua asiaa kuntoon?

 

Mulla tuli tuo synnytyksen jälkeen. Meni ohi myöhemmin.

 

Koirasi haisee ja piereskelee vain, koska sitä ei hoideta kunnolla. Koiran käytös ja hyvinvointi on sinun vastuulla. Ärsyttää ihmiset, jotka ottavat lemmikkejä eivätkä hoida niitä kunnolla. Koira/kissa ei ole lapsen korvike, joka hylätään hormonihuurissa oikean lapsen ilmoitellessa tulosta. Häpeäisitte pahalta haisevat, pahaa puhuvat ja mässyttävät mammat.

 

Auttaisikohan tämä jollain tapaa - nimittäin mikrobiologian professori Saris kertoi tuossa juuri, että koirista ja kotieläimistä on merkittävää hyötyä lapselle jo raskausaikana!!

Professori Sarikselle lika on lastenkasvattaja – ei (hammas)peikko

Tieteellisesti tutkittu, että raskausaika jo vaikuttaa erityisesti lapsen immuunipuolustuksen kehittymisessä, ja kotieläimet on hyvästä.. ja sitten sen jälkeen ensimmäinen vuosi. No tuolta voi lukea tarkemmin.

 

sama täällä, olisin ihan valmis luopumaan piskistä mutta mies ei suostu. kissat on ok mutta haiseva,, koheltava rakki ei. inho ei mennyt ohi raskauden jälkeenkään mutta pakko on sietää.

 

Ihan normaalia hormoonihöyryilyä. Musta tuli raskausaikana hirveä hygieenikko ja ajoin ennen sängyssämme nukkuneen koiran lattialle. Muutenkin aloin vältellä koiraa ja karsastin sen jättämiä kuoljälkiä tai karvoja.
Vauvan synnyttyä pysyin yhä etäällä koirasta, ja koira oli samaa mieltä. Se vältteli minua kuin, noh, imettävää narttua. Kyllähän laumassakin urokset jättävät imettävän nartun rauhaan.

Olotila meni kyllä ohi pikkuhiljaa kun vauva kasvoi, nyt ollaan jo samassa pedissä kaikki, vauva, koira ja minä. Mieskin pääsee joskus, jos ei kuolaa.

 

[QUOTE="oooooo";30791073]sama täällä, olisin ihan valmis luopumaan piskistä mutta mies ei suostu. kissat on ok mutta haiseva,, koheltava rakki ei. inho ei mennyt ohi raskauden jälkeenkään mutta pakko on sietää.[/QUOTE]

Oikealla ravinnolla ruokittu koira on hyvin hajuton.

 

Oikealla ravinnolla ruokittu koira on hyvin hajuton.

Mitäs ruokavaliota suosittelet? Kertoisitko yksityiskohtaisesti?

 

[QUOTE="Jamma";30791394]Mitäs ruokavaliota suosittelet? Kertoisitko yksityiskohtaisesti?[/QUOTE]

Nappulat pois ja raakaruoka tilalle.
Raw Fed Dogs - Natural Prey Model Rawfeeding Diet

 

Piikille vaan, siis abortti!

 

Raskausaikana on ihan normaalia saada inho koiraa/muita eläimiään kohtaan. Minullekkin sattui niin 12v sitten kun odotin kuopusta. Koira oli rotua joka päästi sairaasti karvaa ja kaikki ns "ylimääräinen" oli mulle liikaa. Onneksi mies ei suostunut koirasta luopumaan ja koira oli äidilläni n. puolisen vuotta kunnes mun hormoonit oli tasaantuneet ja koira tuntui taas rakkaalle. Lopulta tuo koira olikin meillä elämänsä loppuun saakka kunnes kuoli 12,5 vuotiaana vuosi sitten. Onneksi mies ei suostunut koirasta luopumaan!!!!! Se olisi ollut iso virhe ja olisin katunut sitä lopun ikääni. Hormoonimyllerryksessä ei kannata tehdä lopullisia päätöksiä.

 

Ja just näin sikiää näitä ilmoituksia nettiin. "Myydään 1vuotias koira. Koira haukkuu sisällä ja pissaa sisälle. Meille tuli vauva niin aika ei enää riitä."

Että mä inhoon tollasia ihmisiä.